Linnut ovat siitä hienoja eläimiä, että ne syntyvät laulu sisällään. Pihlaja pihan reunalla on tulvillaan valkeita kukkia, jotka heiluvat navakassa tuulessa kuin olivat juuri oppineet kävelemään. Syksyisin aina mietin, että pitäisikö osa niistä kaataa, koska niiden oksat tiputtavat niin paljon haravoitavaa. Nyt kun lintu laulaa säveltään jostain noiden valkeiden kukkien takaa, olen jälleen valmis taipumaan armeliaisuuteen.

Omenapuu oli kukassa viikko sitten. Se antoi lupauksensa ja nyt minun täytyy vain luottaa sen sanaan. Ne omenapuun lehdet, joihin auringonvalo osuu suorimmin näyttävät vaalean vihreiltä, ne puolestaan, jotka jäävät varjoon, ovat paljon tummempia. ”Valossa sinunkin olisi parempi olla”, sanoi minulle kerran erään seurakunnan sanomantuoja. En epäile sitä hetkeäkään. En vain ole ollenkaan varma, tietääkö hän itsekään, mistä valosta puhui.

Olen uhonnut monesti, mutta en tapellut koskaan. Kun katson pihlajaa, jossa lintu laulaa, on helppo ymmärtää miksi. Kitkeminen on hetken ilo, äärellä oleminen kestää.

Sanoin sinua kauniiksi tänään. Tuntui vain – näin täytyy tehdä. En oikein tiedä, mitä olet siitä mieltä. Mitä minä sinulle olen? Omenapuu antoi lupauksen ja minä odotan. Miten on sinun laitasi?

Pihlajan juurella kasvaa tiheästi puskia, joiden nimeä en tiedä. Ne peittävät näkyvyyden naapuriin. Se sopii minulle mainiosti. Ääni kuitenkin kulkee niiden lävitsekin. Naapurissa he huutavat ja teen kaikkeni ollakseni kuulematta sanoja. Naapuri rakas, miksi huutaa? Meidän elämämme on muutenkin niin rajallinen.

Kun minulla on aikaa ja tilaa, pääsen muotooni. Kiireessä olen nopeasti laskettuja keskiarvoja. Kun huomenna aamulla herään, tiedän, että kerron paljon sitä, mitä ihmiset haluavat kuulla. Vauhti kiihtyy, meillä on enää viisi minuuttia aikaa. Ja me olemme kuin meillä todella olisi enää viisi minuuttia aikaa. Se on aika hullua se. En valita, en väheksy. Joskus vain epäilen, että minäkin synnyin laulu sisälläni. En tosin tiedä vieläkään paljonko se vaatisi aikaa ja uskoa tullakseen pintaan, ollakseen säveliä. Jos minä kiipeäisin tuohon pihlajaan, oksat taipuisivat allani.

Pian aurinko laskee puiden taakse. Sitä ennen se paistaa juuri siihen kohtaan, jossa valokuvassa hymyilet minulle. Voiko eilinen olla huominen on? Missä menee hulluuden raja?

Lintu, jossa asuu laulu, vaikeni. En tiedä onko se vielä piilossa valkoisten kukkien takana. Mitäpä siitä. Se, mikä on piilossa, on vähän kuin sitä ei olisikaan. Laulu täytyy tuoda esiin.

Kerro sinä minulle, vieläkö rakastat minua?