Jonka pinta itki pisaroita

Kahlasin pisaroissa silmiäni myöten. Oli mahdoton nähdä tien toista reunaa. Siellä olisi voinut kulkea yksinäinen tasallani, emmekä olisi tienneet toisistamme. Ajoittaiset autojen valot halkoivat kiireisinä sademassaa kuin olisivat olleet vain lyhdyt vailla kiinnitystä mihinkään selitykseen. En ollut varma olinko lähellä vai kaukana, sillä pelkkä eteenpäin kulkeminen oli jo pitkään vaatinut kaiken huomioni.

Takaani kantautui korviini juuri ja juuri kuultavissa oleva hiekan rahina. Molemmin puolin ohitseni työntyvä valo liittyi sateen joukkoihin saartaakseen minut. Pysähdyin, mutta en katsonut taakseni. Sen olin päättänyt jo ennen kuin kotoni vedin keltaisen sadetakin ylleni. Rahina lähestyi entisestään, sen täytyi olla tosissaan.

Viereeni lipui sininen auto, jonka pinta itki pisaroita. Auton oranssi vilkku välkkyi edessäni ikään kuin kieltääkseen jatkamasta. Painoin käteni kyljet ikkunaan ja katsoi nsisälle. Kuljettaja näkyi vain epämääräisenä hahmona. Apukuskin penkki oli mustaa nahkaa. Sisätilat näyttivät silmääni virheettömän siisteiltä. Ajattelin, että auton täytyi olla uusi, mahdollisesti suoraan liikkeestä. Siisteys tosiaan saa ajattelemaan tällaista.

Avasin oven, nousin nahkapenkille. Ensi töikseni avasin takkini ja käänsin lämmön puhaltamaan vasemmilta rintakehääni ja oikealta syliini.

  • Tunnemmeko, kysyin kuljettajalta
  • Kyllä, olemme ystäviä.
  • Olemmeko vanhoja ystäviä vai olemmeko vasta tavanneet?
  • Tapasimme hetki sitten

Järjestely sopi minulle hyvin. Uuden ystävän auto puhalsi ja tunsin itseni merkitykselliseksi. Hän kaartoi auton takaisin tielle ja antoi vilkun sammua. Ajoimme tovin puhumatta. Kun on kaksin hiljaa, ei voi olla ajattelematta hiljaisuutta. Onneksi olimme ystäviä, se lievensi ajatusta.

  • Miksi, kysyin lopulta.
  • Miksi ei?

Vilkaisin kastuneita vaatteitani. Farkkujeni lahkeille oli läheltä ajanut rekka roiskauttanut kuraa. Ne olivat jyrkässä ristiriidassa auton siisteyden kanssa. Häpesin itseäni, mutta tulin samalla tietoiseksi, että en olisi koskaan jaksanut kävellä niin kauas kuin tilanteeni vaati.

Kuljettaja katsoi minua, ystäväänsä, ja käänsi sitten päänsä kuin ei mitään olisi nähnytkään. Sitten hän alkoi puhua. Hänen äänensä oli hiljainen, välillä jouduin pinnistellä kuullakseni. Aina sen jälkeen, kun hän oli nauranut omalle kaskulleen, hän puhui muutaman lauseen kuuluvammin. Mitä pidempään hän puhui, sitä tavallisemmalta ja käytetymmiltä auton aiemmin virheettömät sisätilat näyttivät. Pahvinen kahvimuki kierähti istuimen alta jalkoihini. Litistin sen ja potkaisin kantapäälläni takaisin.

Hän puhui asioita, joissa ei ollut mitään yllättävää. Siksi kuuntelin haltioituneena.

Kun hän kertoi pelkäävänsä samaa asiaa kuin minä, huomasin vaatteideni kuivuneen ja käänsin oikean puhaltimen kohti ikkunaa ja suljin vasemman. Ulkona satoi edelleen vyöryen. Sisällä ainoastaan sadevettä imaissut nahkapinta tuntui kevyen kosteana. Kuljettajan puhui ja olin hyvilläni. Kun ystävät kohtaavat, yksinpuhuminenkin on keskustelua. Lopulta hän piti pienen tauon ja pyysi minua sitten syöttämään navigaattoriin osoitteen.

  • Mihin me menemme?
  • En tiedä. Valitse vaikka joku viimeksi käydyistä.

Hyvä idea, kun on päämäärä, voi keskittyä paremmin matkaan. Mehän olemme kuitenkin juuri nyt. Kun sade lopulta taukosi kerroin hänelle häpeillen yhden salaisuuteni. Sanottuani sen loppuun, en uskaltanut hengittää, sillä hänen reaktionsa määrittäisi paljon. Kuljettaja laski kätensä kädelleni, joka olin unohtunut puristamaan nahkapenkin reunaa.

  • Kiitos, kun kerroit. Luulin olleeni ainoa, hän sanoi
  • Et ole, vastasin rauhallisuudella, joka oli pöyhkeys sitä helpotusta kohtaan, jonka tunsin sisälläni.

Minä olin ollut varma, että olen ainut. Hän oli ollut varma, että hän on ainut. Tässä tiivistyi huoliemme koko koomisuus. Niitä me olemme, ihmisiä, joiden sielussa vähän kasvaa paljoksi, vaikka järki haluaisi katkaisi kaikki purot. Miksi emme rohkene paljon aiemmin avata sydäntämme?

Onneksi matematiikka on absoluuttista. Kun on kaksin yksin, on kaksin, eikä yksin.

Nyt puhuimme vaivatta lähes vuorotellen – niitä kauneimpia ystävyyden tiloja. Hän sanoi, että olisi kiva tulla käymään luonani joskus, mutta ei tiennyt, missä asun. Ajatus tuntui miellyttävältä, mutta emme tehneet kuin humalaiset, sopineet saman tien varmaksi jotain, jota ei ollut tarkemmin mietitty.

  • Näyttää siltä, että emme saavu oikein minnekään, hän sanoi vilkaistuaan navigaattoria.
  • Ei se haittaa, jään tässä pois.

Hän pysäytti auton ja ojensi kätensä puristettavaksi. Pakkohan siihen oli tarttua, halaaminen näin pienessä autossa olisi kuin olisin yrittänyt kiivetä hänen päälleen. Pientareella kumarruin sitomaan kengännauhaani. Kun nostin katseeni, huomasin, että seuraavan mutkan takaa näkyisi kotitaloni.

Tästä on hyvä jatkaa.

Nämä todella tapahtuivat

Pelkojen keskipisteessä asuu hulluus. Elävä olento, joka on sukua perkeleelle. Ja ihminen, juuri se eläin, joka on kävellyt kuussa ja säilöö ydinpommeja, hänelle pelko on suurin. Yhdessä me muutamme maailmaa, mutta yksin olemme yksin.

Nämä todella tapahtuivat:

L sai vihdoinkin uuden työpaikan. Sen, josta hän ehti jo pidempään unelmoida. Se ihana värähtely kaikessa, kun hän kertoi tulleensa valituksi. Oli helppoa olla myötä onnellinen. Kun koitti päivä avata uuden työpaikan ovi, oli värähtely eri täysin taajuudella. Puhelin soi: ”Mä en mene sinne. Ahdistaa niin paljon.”

Voi ihminen pieni – taistele tai pakene. Siihen me olemme kasvaneet, vaikka tarve jäi ajat sitten historiaan. Älä pakene, ei siellä uudessakaan työpaikassa kulje leijonia vapaana. L rohkaistui ja meni. Parin päivän päästä hän oli varma, että kaikki muut pitävät häntä petoksena. ”Kaikki puhuvat niin sujuvasti niistä asioista. Minä en tiedä mitään, oon ihan väärässä paikkaa”.

Sanojen voima. Hän, joka puhuu suomea murtaen, kuulosta monesti tyhmemmältä kuin hän, joka puhuu nokkelilla sanoilla. Sanat ovat kuin valehteleva peili. Kerro, kerro kuvastin. Tyhjäkin mieli voi puhua pitkään ja kauniisti tulematta yhtään tyhjää täydemmäksi. Vain sisältö on sisältöä. L, älä mene tuohon halpaan. Sinä opit sen kielen ja ne asiat. Ei kaikki tieto ole valtaa, joskus kyky kasvaa on paljon tärkeämpää. Pelko ja hulluus.

Hetken L on todella vähällä lopettaa uudessa työpaikassaan. Jälkeenpäin me nauramme tuolle typeryydelle.

R:n isä kuoli yllättäen ja liian nuorena. Isku oli nopea ja voimakas. Surua on vaikea käsitellä, jos sitä ei voi ymmärtää. Ei ollut mitään syytä, oli vain huono säkä. R kertoi valvovansa öisin, koska pelkää samaa kohtausta. Henki meinaa loppua. Aamulla ei kykene töihin. Hän kertoi, että surun kanssakin voi elää, mutta entä jos se sama kohtaus iskee häneen itseensäkin? R tunnustelee kroppaansa ja mieli on petollinen. Se tinkii totuudesta ja kertoo juuri sitä, mitä ihminen etsii. Lääkäri vakuuttaa toistamiseen, että todennäköisyys on täysin olematon ja mikään ei viittaa sinnepäinkään. R tajuaa, vaan pelko on visusti ihon alla piilossa järjen ulottumattomissa.

Jälkeenpäin emme naura yhdessä, mutta kerran R palaa tuohon aikaan: ”Ei hitto mä pelkäsin, se oli niin todentuntuista. Onneksi siitä on jo aikaa. Onneksi se on ohi”.

O ahdistuu ihmisten keskellä. Kaikki muut puhuvat lapsistaan, telkkariohjelmista ja ties mistä. ”En vain yhtään jaksa jutella niistä, jos ei ole pakko”. O on fiksu, hän tietää, mitä on small-talk. Hän osaa sen ja hän loistaa siinä halutessaan. Osaansa O ei silti valinnut. Ei se ollut oma päätös ahdistua. Keskustele mukana tai ole outo.

Omana itsenään on helppo olla, jos osuu valtavirtaan. Muutoin siitä sakotetaan, tämän O tietää. Ihmisiä on paljon, aikaa kohdata vähän. Tarkoitus pysähtyy pinnalle, aiheet ovat samoja. Vain harvoin O pääsee keskustelemaan tasolla, jolla viihtyy. Siksi O pelkää välillä syvään ahdistumiseen asti sosiaalisia tilanteita. ”Entä jos tänään en enää jaksa?”

I pelkää olemattomia sairauksia, H sitä, että rahat loppuvat, K sitä, että hänen mies löytää uuden, A sitä, että joutuu vanhana odottamaan yksin kuolemaa.

Pelko perkeleen serkku tulee monissa asuissa. Se on koulutettu agentti, joka pakenee järkeä mitä uskomattomimmilla tavoilla. Pelko on taivaan tosi hänelle, johon se on toransa upottanut.

Onneksi pelollakin on heikkoutensa. Pelko vihaa ystäviä, jotka malttavat kuunnella. Heitä, jotka rakastavat, eivätkä tuomitse silloinkaan, kun järjellisyyden rajoja taivutetaan ääriasentoihin. Pelko vihaa sitä, kun ihmiset juttelevat hetkessä, jonka ainut tarkoitus on olla läsnä toiselle.

Niin kuin menimme kuuhun ja loimme ne pommit, yhdessä. Yhdessä pystymme mihin vaan. Pelko on kaksinkamppailussa aina vahvoilla, vaan kaksin yhtä vastaan sen voi piirittää.

Ja koska me jokainen todella pelkäämme, voisitko sinä joskus ihan rauhassa kysyä toiselta: ”Kertoisitko, mitä sinä pelkäät?”

Yhdessä, rauhassa, pelon voi saartaa. Silloin se sortuu.

Enkä yhtäkään ole jäänyt kaipaamaan

Portin vieressä on käärme, jota hetken luulin oikeaksi. Sen suu on röyhkeästi ammollaan kohti ylempänä istuvaa leijonaa. Vahvoja eläimiä, mutta uhittelu tuntuu turhaan dramaattiselle. Patsaan veistäjä on kuollut melkein 100 vuotta sitten. Ajat ovat muuttuneet, mutta käärme ei näytä kesyyntyvän.

Kävelen portin ohi ja nousen varjoisia portaita. Selässä virtaa hiki. Aurinko on tänäänkin ollut hyvä minulle. Ylempää kulman takaa ilmestyy lenkkeilijä mustissa trikoissaan ja tikkaa portaita alas samaan tahtiin kuin palokärki viime kesänä navetanseinää. Naurettava vertaus – se kertoo vain siitä, että intuitioni on egoni vallassa. Vähätellä sitä, mihin en itse pystyisi. Mustat trikoot suuntaavat sinne, mistä minä pyrin pois, käärmeen luota.

Ylös ja alas, vasemmalle ja oikealle. Ties minne. Me ihmiset kuljemme eri suuntiin, toistemme ohi kuin emme olisikaan.

Mitä ylemmäs nousen, sitä paremmin näkyvät talojen katot. Keskenään ne punertavat kuin iso kuoro esiintymisasussaan. Korkeammalta katsoen ne sulautuisivat kokonaisuudeksi, jolla on vain yksi identiteetti. Juuri näin minäkin ajattelen, mitä yhdestä kaupungista? Olen nähnyt niitä monia, enkä yhtäkään ole jäänyt kaipaamaan.

Täältä katsellessa tajuan sen jälleen, juuri tähän meidän sydän monesti päättyy. Kaikki ovat samaa, jos ei kulje lähemmäksi. Musta lintu hyppii ihan jalkojeni juureen. Lintu se on, koska biologian tuntemukseni ei riitä parempaan. Katsomme toisiamme liikkumatta, ehkä olen hänelle uhka? Haluaisin kovasti antaa arvoa linnulle, joka kiiltää noin kauniin mustana ja jonka nokka on kirkkaan oranssi kuin sitä olisi ehostettu aamulla peilin edessä. Olla hetken joku jollekin, sitä me nyt olemme. Hän ja minä.

Lintu, saat muutaman rivin blogistani. Tiedän, se on naurettavan vähän. Typerää edes ajatella, että sillä olisi mitään merkitystä. Mutta mitä muutakaan voisin kanssasi tehdä?

Kerro ja olen valmis kokeilemaan.

Jokaisen punaisen katon alla on ainutlaatuinen elämä. Unelmia, pelkoja, salaisia toiveita. Jokaisessa erikseen. Ja täältä minä näen vain samanlaisuutta. Se, mitä katsoo lähempää, on aina ihmeellisempää kuin se, minkä näkee kauempaa. Helppo sanoa, vaikea muistaa. Mitä näemme, ei ole kaikki, mitä on. Se on vain pintaraapaisu siihen, mikä voisi lumota meidät. Näemme pinnan, massoja ja samankaltaisuutta. Olentoja, joita kutsumme linnuiksi, koska emme viimeksikään perehtyneet asiaan.

Käärmeen suu ammottaa edelleen, kun kuljen takaisin alas. Ehkä sillekin on selitys, tarina, joka saisi minut näkemään kaiken toisin.

Punakattoisten talojen keskeltä valitsen pienen kahvilan. Vanhempi nainen tulee paperin ja kynän kanssa paikalle ja katsoo kysyvästi. Tilaan cappuccinon tuplana ja kysyn naiselta, mikä on parasta tarjoilijana olemisessa. Hän nauraa ääneen, huudahtaa ”Mon Dieu!” ja naurahtaa uudelleen kävellessään poispäin. Ei se aina niin helppoa ole löytää tarinaa punaisten kattojen alla. Pienikin yritys antoi silti paljon enemmän iloa ajatus siitä, että  ”täällä ei ole minulle mitään”.

Lähemmäs, rauhallisemmin ystäväni, silloin voi sen, ainutlaatuisuuden.

Päälaellaan se, mikä oli ilmiselvää

On aikainen, mutta olemme jo heränneet tekemään sitä, mitä täytyy tehdä. Ulko-ovi surisee auetessaan, sen sisuksissa on sähköä.  Vedän syvään henkeä ja anna kevätilman rauhassa lipua keuhkoihini. Kun tartun kahvaan, olen näkymätön. Se on muuten kuin normaali, paitsi että näkymättömänä ei tarvitse puhua. Ovelta näen, ettei aulassa ei ole ketään, mutta takanani kadulla rahisevat kiirehtivät askeleet. Pitkä mies sinisessä kansitakissaan pujahtaa samasta ovesta ja jatkaa ohitseni. Hän menee ja minä jään, ei vuorovaikutusta. Juuri niin kuin tarkoitin. Aamuaurinko kuultaa ohimennen panssarilasin läpi kuin valkoviini.

Aula avautuu vasemmalla, pöytien ympärillä tuoleja, joissa harvoin istuu ketään. Joskus sekin riittää, että tarjoaa mahdollisuuden, ihminen tykkää, kun saa valita. Haluan jatkaa suoraan seuraavalle sisäovelle, mutta minun täytyy hetki odottaa. Kansitakkimies kulki siitä ja haluan oikean etäisyyden. Sisäovi surisee paljon äskeistä äänekkäämmin kuin se toivottaisi tervetuloa. Olkoot niin, ovet saavat puhua. Käännyn oven jälkeen heti vasemmalle, kahvin ja tuoreen pullan tuoksu leijuvat miellyttävinä. Täällä heitä, muita, onkin monta. Ääneen puhuvat ja elehtivät käsillään. Tiskin takan nainen nyökkää ja hymyilee hylakermaisesti, äänetön rajatapaus, olen näkymätön. Nyökkään.

Kävelen tilan läpi, tämä on aina pahin kohta, heitä on joka suunnassa. Eteenpäin ja se on ohi.

Joku huutaa nimeni.

Joku huutaa nimeni.

Ei minua voi nähdä.

Joku huutaa nimeni.

Käännyn vahvistaakseni olotilani. Kokovartalohavahdun, se onkin hän – H.

Yhtäkkiä haluankin tulla nähdyksi.

H puhuu puhelimeen ja en ole ollenkaan varma roolistani tässä kohtaamisessa. Odotan, tuijotan ja toivon, mutta juurikin päinvastaisessa järjestyksessä. H osaa katsoa silmiin, vaikka tekisikin muuta. Se olisi ei-mitään, jos hänellä ei olisi juuri tuollaiset silmät. Mutta kun ne ovat. Katso minua, älä lopeta.

H puhuu enkä tajua kunnolla, mitä hän tarkoittaa. Kysyisin, mitä tarkoitat, mutta H:n kanssa on eri säännöt, päälaellaan se, mikä oli ilmiselvää.

Ennen kuin mikään edes alkaa, H sanoo, että hänen täytyy mennä. Ilkeästi juuri ennen kuin tipahtaa, hyväksyn tämän. Onneksi en minäkään ole vain joku. Tartun H:ta olkapäästä ja kuiskaan hänen korvaansa. Kuulen sanani samaan aikaan hänen kanssaan. Mitä helvettiä minä sanoin? Huuleni pettivät minut. Miksi sanoin juuri noin? H on ennenkin saanut minut aseettomaksi. H kääntyy ja tiedän, että hetki on ohi. Jos ryntäisin hänen peräänsä, päätyisin kauemmaksi.

Seuraavan oven takana on porraskäytävä. Tiedän hyvin, että nämä portaat ovat kulkemista varten, sillä täällä ei ole mitään nähtävää. Uhmaan tarkoitusta ja istun alas. Elämä on lyhyt ja minulla on paljon. Niin paljon, että lukitut ovet surahtelevat auki edessäni.

Olen hyvä kertomaan, että kaikki alkaa oikeasta kysymyksestä, mutta itse olen neuvoton. Seinät ympärilläni kaikuvat ääniä, tyhjä tila, kova kuori. Valkoiseen seinään olisi helppo kirjoittaa mitä vaan. Kun vain tietäisin, mitä haluan sanoa. Seurue kävelee ohitseni portaita ylös, olen palannut näkymättömäksi.

Tunnen syvää inhoa kaikuvaa valkoista kohtaan. En voi jäädä tähän, sanoinhan sen itsekin: täällä ei ole mitään nähtävää. Otan hissin ylimpään kerrokseen ja pala H:ta nousee mukanani.

Mikä olisi oikea kysymys?

Miten helvetissä täällä voisi pysyä totuudessa?

Minä olen valehdellut ja keksinyt sille oikeutuksen. Pitkään olin asian kanssa sinut, kunnes tajusin, että tekoa ei voi enää tarkastella yksittäisenä. Olen valehdellut ja valheellani kiihdyttänyt tsunamia. Haluaisin nyt hyvittää syntini edes osittain.

Kaverini pyysi minua aikoinaan laittamaan Facebookin videon, jossa soitan Gun’s n Rosesin Think About You -kappaleen. Mikäs siinä, olin biisiä toki ennenkin soittanut.

Ja nyt minä valehtelen.

Ei hän koskaan sanonut, että laita biisi Facebookiin. Mutta halusin silti laittaa sen ja tulla nähdyksi soittajana. Mitä hän todella pyysi, oli lähettämään kännykällä, kun soitan pätkän sitä sooloa. Eikä se mistään vanhasta muistista mennyt se biisi. En ollut ikinä opetellut säveltäkään sitä sooloa. Hinkkasin kaksi iltaa biisiä, että sain sen kulkemaan. Ja Facebookissa lukee tänäkin päivänä: ”Vanhasta muistista vähä guns n rosesia sinnepäin soitellen”. Se oli hyvinkin vaihtoehtoista totuutta. Pyydän anteeksi.

Mikä se tsunami sitten on, mitä olen kiihdyttänyt?

Inhimillisyyden joukkomurha somen kautta. Osallistuminen siihen valheiden sarjaan, jossa kerromme ja kuvaamme maailmamme huippukohtien kautta. Ei ole valhe ottaa kuva, kun kaikki on hyvin. Valhe on kertoa tarinaa vain huippukohtien kautta ja uskotella, että ne huiput olisivatkin todella vain keskiarvo. Minä en todellakaan osaa soittaa Gunnareita noin vaan ulkomuistista niin hyvin kuin se videolla onnistui. Se oli kahden illan treenin ja varmaan kymmenen eri oton tulos. Taitojeni keskitasoon nähden video saateteksteineen oli röyhkeää liioittelua.

Millä tekoni oikeutin, on, että joka pelissä on säännöt. Kultatussilla värittäminen on sosiaalisessa mediassa yleinen tapa. Eihän se silloin voi olla väärin?

Inhimillisyyden joukkomurha ei voi olla väärin?

Näinkö hulluksi olen tullut?

Yksi nainen kysyi, lähtisinkö joskus kahville, olisi kiva jutella elämänfilosofisista kysymyksistä. Hän kertoi, että häntäkin kiinnostaa kovasti päästä syvemmälle ihmisen psykologiaan. Mikäs siinä, ainahan kahvi maistuu. Tavatessamme hän ei oikeastaan osannut sanoa juuta eikä jaata asioihin, joista juttelin. ”Mä en tajua, mitä järkeä tommosissa teorioissa on.” Hymyilin, vaihdoin aihetta ja ymmärsin, että vielä ei ole näiden teorioiden aika.

Ja jälleen valehtelen.

Paljon helpompi olisi ollut rakentaa tarinaa tuota kautta. Totuus on kuitenkin, että minä itse pyysin häntä kahville, koska hän oli fiksun oloinen tyyppi, jonka uskoin jaksavan kuunnella tarinoitani. Ajatus semmoisesta hivelee aina naivistisella tavalla egoa. Saisi hetken tuntea itsensä päteväksi, vieläpä mukavan oloisen naisen silmissä. Ja en minä varmaankaan iloisesti hymyillyt, kun hän kyseenalaisti teorioitani. Vitutti enemmänkin sellainen kommentti.

Mutta miksi kertoisin sen täällä ja samalla antaisin itsestäni kuvaa pikkumaisena aikuisena lapsena? Siinä tekee vielä itsestään naurettavan, jos kertoo pyytäneensä jotain kahville ja suuttuneensa, kun hän ei ollutkaan samaa mieltä. Sankaritarinoita on sitä paitsi niin helppo rakentaa.

Ollako sankari vai ihminen? Ja mikä tässäkään tekstissä lopuksi on totta? Twitter on täynnä nerokkaita arjen tarkkailijoita, jotka ilman mitään klikkauskalastelua jakavat anekdoottejaan. LinkedIn on täynnä työelämän supersankareita, jotka menestyvät, koska arvostavat niin paljon muita ihmisiä ja ovat löytäneet juuri ne totuuden viisi täydellistä bulletia. Instagramissa ovat vain he, jotka laittavat designruokaa päivittäin ja loppuajan juovat rannalla alkoholia. Ja niin edespäin. Tsunami vyöryy, koska tavallisuus tukahtuu anekdoottien ja supersankaruuden alla. Kansa seuraa mieluummin voittajaa kuin keskiarvoa.

Jos en pelaa, olenko ulkona? Yksin miettiessä ahdistumme siitä, että riitänkö, kelpaanko? Kaikki muut osaavat kaikkea ja minä olen petos. Pian muut huomaavat, etten osaa oikeastaan mitään? Jokaisesta päivästä muodostuu haaste todistaa itsensä muille. Jokaisena aamuna oman arvon todistustaakka syntyy uudelleen.

Inhimillisyyden joukkomurha on kauhea asia.