Päälaellaan se, mikä oli ilmiselvää

On aikainen, mutta olemme jo heränneet tekemään sitä, mitä täytyy tehdä. Ulko-ovi surisee auetessaan, sen sisuksissa on sähköä.  Vedän syvään henkeä ja anna kevätilman rauhassa lipua keuhkoihini. Kun tartun kahvaan, olen näkymätön. Se on muuten kuin normaali, paitsi että näkymättömänä ei tarvitse puhua. Ovelta näen, ettei aulassa ei ole ketään, mutta takanani kadulla rahisevat kiirehtivät askeleet. Pitkä mies sinisessä kansitakissaan pujahtaa samasta ovesta ja jatkaa ohitseni. Hän menee ja minä jään, ei vuorovaikutusta. Juuri niin kuin tarkoitin. Aamuaurinko kuultaa ohimennen panssarilasin läpi kuin valkoviini.

Aula avautuu vasemmalla, pöytien ympärillä tuoleja, joissa harvoin istuu ketään. Joskus sekin riittää, että tarjoaa mahdollisuuden, ihminen tykkää, kun saa valita. Haluan jatkaa suoraan seuraavalle sisäovelle, mutta minun täytyy hetki odottaa. Kansitakkimies kulki siitä ja haluan oikean etäisyyden. Sisäovi surisee paljon äskeistä äänekkäämmin kuin se toivottaisi tervetuloa. Olkoot niin, ovet saavat puhua. Käännyn oven jälkeen heti vasemmalle, kahvin ja tuoreen pullan tuoksu leijuvat miellyttävinä. Täällä heitä, muita, onkin monta. Ääneen puhuvat ja elehtivät käsillään. Tiskin takan nainen nyökkää ja hymyilee hylakermaisesti, äänetön rajatapaus, olen näkymätön. Nyökkään.

Kävelen tilan läpi, tämä on aina pahin kohta, heitä on joka suunnassa. Eteenpäin ja se on ohi.

Joku huutaa nimeni.

Joku huutaa nimeni.

Ei minua voi nähdä.

Joku huutaa nimeni.

Käännyn vahvistaakseni olotilani. Kokovartalohavahdun, se onkin hän – H.

Yhtäkkiä haluankin tulla nähdyksi.

H puhuu puhelimeen ja en ole ollenkaan varma roolistani tässä kohtaamisessa. Odotan, tuijotan ja toivon, mutta juurikin päinvastaisessa järjestyksessä. H osaa katsoa silmiin, vaikka tekisikin muuta. Se olisi ei-mitään, jos hänellä ei olisi juuri tuollaiset silmät. Mutta kun ne ovat. Katso minua, älä lopeta.

H puhuu enkä tajua kunnolla, mitä hän tarkoittaa. Kysyisin, mitä tarkoitat, mutta H:n kanssa on eri säännöt, päälaellaan se, mikä oli ilmiselvää.

Ennen kuin mikään edes alkaa, H sanoo, että hänen täytyy mennä. Ilkeästi juuri ennen kuin tipahtaa, hyväksyn tämän. Onneksi en minäkään ole vain joku. Tartun H:ta olkapäästä ja kuiskaan hänen korvaansa. Kuulen sanani samaan aikaan hänen kanssaan. Mitä helvettiä minä sanoin? Huuleni pettivät minut. Miksi sanoin juuri noin? H on ennenkin saanut minut aseettomaksi. H kääntyy ja tiedän, että hetki on ohi. Jos ryntäisin hänen peräänsä, päätyisin kauemmaksi.

Seuraavan oven takana on porraskäytävä. Tiedän hyvin, että nämä portaat ovat kulkemista varten, sillä täällä ei ole mitään nähtävää. Uhmaan tarkoitusta ja istun alas. Elämä on lyhyt ja minulla on paljon. Niin paljon, että lukitut ovet surahtelevat auki edessäni.

Olen hyvä kertomaan, että kaikki alkaa oikeasta kysymyksestä, mutta itse olen neuvoton. Seinät ympärilläni kaikuvat ääniä, tyhjä tila, kova kuori. Valkoiseen seinään olisi helppo kirjoittaa mitä vaan. Kun vain tietäisin, mitä haluan sanoa. Seurue kävelee ohitseni portaita ylös, olen palannut näkymättömäksi.

Tunnen syvää inhoa kaikuvaa valkoista kohtaan. En voi jäädä tähän, sanoinhan sen itsekin: täällä ei ole mitään nähtävää. Otan hissin ylimpään kerrokseen ja pala H:ta nousee mukanani.

Mikä olisi oikea kysymys?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s