Minä olen valehdellut ja keksinyt sille oikeutuksen. Pitkään olin asian kanssa sinut, kunnes tajusin, että tekoa ei voi enää tarkastella yksittäisenä. Olen valehdellut ja valheellani kiihdyttänyt tsunamia. Haluaisin nyt hyvittää syntini edes osittain.

Kaverini pyysi minua aikoinaan laittamaan Facebookin videon, jossa soitan Gun’s n Rosesin Think About You -kappaleen. Mikäs siinä, olin biisiä toki ennenkin soittanut.

Ja nyt minä valehtelen.

Ei hän koskaan sanonut, että laita biisi Facebookiin. Mutta halusin silti laittaa sen ja tulla nähdyksi soittajana. Mitä hän todella pyysi, oli lähettämään kännykällä, kun soitan pätkän sitä sooloa. Eikä se mistään vanhasta muistista mennyt se biisi. En ollut ikinä opetellut säveltäkään sitä sooloa. Hinkkasin kaksi iltaa biisiä, että sain sen kulkemaan. Ja Facebookissa lukee tänäkin päivänä: ”Vanhasta muistista vähä guns n rosesia sinnepäin soitellen”. Se oli hyvinkin vaihtoehtoista totuutta. Pyydän anteeksi.

Mikä se tsunami sitten on, mitä olen kiihdyttänyt?

Inhimillisyyden joukkomurha somen kautta. Osallistuminen siihen valheiden sarjaan, jossa kerromme ja kuvaamme maailmamme huippukohtien kautta. Ei ole valhe ottaa kuva, kun kaikki on hyvin. Valhe on kertoa tarinaa vain huippukohtien kautta ja uskotella, että ne huiput olisivatkin todella vain keskiarvo. Minä en todellakaan osaa soittaa Gunnareita noin vaan ulkomuistista niin hyvin kuin se videolla onnistui. Se oli kahden illan treenin ja varmaan kymmenen eri oton tulos. Taitojeni keskitasoon nähden video saateteksteineen oli röyhkeää liioittelua.

Millä tekoni oikeutin, on, että joka pelissä on säännöt. Kultatussilla värittäminen on sosiaalisessa mediassa yleinen tapa. Eihän se silloin voi olla väärin?

Inhimillisyyden joukkomurha ei voi olla väärin?

Näinkö hulluksi olen tullut?

Yksi nainen kysyi, lähtisinkö joskus kahville, olisi kiva jutella elämänfilosofisista kysymyksistä. Hän kertoi, että häntäkin kiinnostaa kovasti päästä syvemmälle ihmisen psykologiaan. Mikäs siinä, ainahan kahvi maistuu. Tavatessamme hän ei oikeastaan osannut sanoa juuta eikä jaata asioihin, joista juttelin. ”Mä en tajua, mitä järkeä tommosissa teorioissa on.” Hymyilin, vaihdoin aihetta ja ymmärsin, että vielä ei ole näiden teorioiden aika.

Ja jälleen valehtelen.

Paljon helpompi olisi ollut rakentaa tarinaa tuota kautta. Totuus on kuitenkin, että minä itse pyysin häntä kahville, koska hän oli fiksun oloinen tyyppi, jonka uskoin jaksavan kuunnella tarinoitani. Ajatus semmoisesta hivelee aina naivistisella tavalla egoa. Saisi hetken tuntea itsensä päteväksi, vieläpä mukavan oloisen naisen silmissä. Ja en minä varmaankaan iloisesti hymyillyt, kun hän kyseenalaisti teorioitani. Vitutti enemmänkin sellainen kommentti.

Mutta miksi kertoisin sen täällä ja samalla antaisin itsestäni kuvaa pikkumaisena aikuisena lapsena? Siinä tekee vielä itsestään naurettavan, jos kertoo pyytäneensä jotain kahville ja suuttuneensa, kun hän ei ollutkaan samaa mieltä. Sankaritarinoita on sitä paitsi niin helppo rakentaa.

Ollako sankari vai ihminen? Ja mikä tässäkään tekstissä lopuksi on totta? Twitter on täynnä nerokkaita arjen tarkkailijoita, jotka ilman mitään klikkauskalastelua jakavat anekdoottejaan. LinkedIn on täynnä työelämän supersankareita, jotka menestyvät, koska arvostavat niin paljon muita ihmisiä ja ovat löytäneet juuri ne totuuden viisi täydellistä bulletia. Instagramissa ovat vain he, jotka laittavat designruokaa päivittäin ja loppuajan juovat rannalla alkoholia. Ja niin edespäin. Tsunami vyöryy, koska tavallisuus tukahtuu anekdoottien ja supersankaruuden alla. Kansa seuraa mieluummin voittajaa kuin keskiarvoa.

Jos en pelaa, olenko ulkona? Yksin miettiessä ahdistumme siitä, että riitänkö, kelpaanko? Kaikki muut osaavat kaikkea ja minä olen petos. Pian muut huomaavat, etten osaa oikeastaan mitään? Jokaisesta päivästä muodostuu haaste todistaa itsensä muille. Jokaisena aamuna oman arvon todistustaakka syntyy uudelleen.

Inhimillisyyden joukkomurha on kauhea asia.