Kuutiosta saa pallon, kun hioo tarkasti. Hetken se on entinen kuutio, pian jäljellä on pallo. Hän, joka hioi, voi olla missä vaan, mutta pallo jää sellaiseksi. Minä uskon, että se on vastuuttomuutta. Silti me jatkuvasti kerromme, miten sen, mitä näemme, pitäisi olla. Olisit enemmän tuota ja vähemmän tätä. Kun tulee saunasta, pakkasessakin on kuuma.

Heidän naurunsa on heidän. Tunnen jokaisen, enkä näe ketään. Minä hengitän ja he nauravat. Me olemme sujut. Aamulla kerroin arvostavani sitä paljon. En tiedä ottivatko tosissaan, mutta rehellisempi en osaa olla. Vaikka en ole läsnä, olen yksi. En yksin, vaan yksi. Siinä on elämän kokoinen ero, jos on nähnyt molemmat puolet.

Aurinko on palannut talvilomaltaan kuin Nuuskamuikkunen Muumilaaksoon. Valossa on pakko sulkea silmänsä, eikä silti ole pimeää. Hengitän, hengitän, on hienoa olla. En pelkää mitään, en kaipaa ketään. Tässä olen elossa. Jälleen he nauravat, hymyilen itsekin heidän iloaan.

Emme kukaan itseämme luoneet, kulmiamme muotoilleet. Siinä ne ovat pinnallamme, osana meitä. Ja niin helvetin vaikea niiden kanssa on elää. Kukaan ei ole, kuten pitäisi. Joko omasta mielestään tai sitten jonkun toisen mielestä. Se on tragedia. Mieti rakas ystäväni. Kuinka paljon elämästä kuuluu hyväksymisen opetteluun? Täytyy pelätä toista ja itseään, toivoa tulevansa palloksi. Vain huomatakseen, että muut ovat jo toisaalla.

Nuuskamuikkunen, mörkö ja hattivatti. Hän, joka hyväksyy varauksetta, on enkeli. Hän, joka hyväksyy, on painonsa arvosta kultaa. Heistä minä tänään kirjoitan.

Rakastan teitä jokaista.