Pelkojen keskipisteessä asuu hulluus. Elävä olento, joka on sukua perkeleelle. Ja ihminen, juuri se eläin, joka on kävellyt kuussa ja säilöö ydinpommeja, hänelle pelko on suurin. Yhdessä me muutamme maailmaa, mutta yksin olemme yksin.

Nämä todella tapahtuivat:

L sai vihdoinkin uuden työpaikan. Sen, josta hän ehti jo pidempään unelmoida. Se ihana värähtely kaikessa, kun hän kertoi tulleensa valituksi. Oli helppoa olla myötä onnellinen. Kun koitti päivä avata uuden työpaikan ovi, oli värähtely eri täysin taajuudella. Puhelin soi: ”Mä en mene sinne. Ahdistaa niin paljon.”

Voi ihminen pieni – taistele tai pakene. Siihen me olemme kasvaneet, vaikka tarve jäi ajat sitten historiaan. Älä pakene, ei siellä uudessakaan työpaikassa kulje leijonia vapaana. L rohkaistui ja meni. Parin päivän päästä hän oli varma, että kaikki muut pitävät häntä petoksena. ”Kaikki puhuvat niin sujuvasti niistä asioista. Minä en tiedä mitään, oon ihan väärässä paikkaa”.

Sanojen voima. Hän, joka puhuu suomea murtaen, kuulosta monesti tyhmemmältä kuin hän, joka puhuu nokkelilla sanoilla. Sanat ovat kuin valehteleva peili. Kerro, kerro kuvastin. Tyhjäkin mieli voi puhua pitkään ja kauniisti tulematta yhtään tyhjää täydemmäksi. Vain sisältö on sisältöä. L, älä mene tuohon halpaan. Sinä opit sen kielen ja ne asiat. Ei kaikki tieto ole valtaa, joskus kyky kasvaa on paljon tärkeämpää. Pelko ja hulluus.

Hetken L on todella vähällä lopettaa uudessa työpaikassaan. Jälkeenpäin me nauramme tuolle typeryydelle.

R:n isä kuoli yllättäen ja liian nuorena. Isku oli nopea ja voimakas. Surua on vaikea käsitellä, jos sitä ei voi ymmärtää. Ei ollut mitään syytä, oli vain huono säkä. R kertoi valvovansa öisin, koska pelkää samaa kohtausta. Henki meinaa loppua. Aamulla ei kykene töihin. Hän kertoi, että surun kanssakin voi elää, mutta entä jos se sama kohtaus iskee häneen itseensäkin? R tunnustelee kroppaansa ja mieli on petollinen. Se tinkii totuudesta ja kertoo juuri sitä, mitä ihminen etsii. Lääkäri vakuuttaa toistamiseen, että todennäköisyys on täysin olematon ja mikään ei viittaa sinnepäinkään. R tajuaa, vaan pelko on visusti ihon alla piilossa järjen ulottumattomissa.

Jälkeenpäin emme naura yhdessä, mutta kerran R palaa tuohon aikaan: ”Ei hitto mä pelkäsin, se oli niin todentuntuista. Onneksi siitä on jo aikaa. Onneksi se on ohi”.

O ahdistuu ihmisten keskellä. Kaikki muut puhuvat lapsistaan, telkkariohjelmista ja ties mistä. ”En vain yhtään jaksa jutella niistä, jos ei ole pakko”. O on fiksu, hän tietää, mitä on small-talk. Hän osaa sen ja hän loistaa siinä halutessaan. Osaansa O ei silti valinnut. Ei se ollut oma päätös ahdistua. Keskustele mukana tai ole outo.

Omana itsenään on helppo olla, jos osuu valtavirtaan. Muutoin siitä sakotetaan, tämän O tietää. Ihmisiä on paljon, aikaa kohdata vähän. Tarkoitus pysähtyy pinnalle, aiheet ovat samoja. Vain harvoin O pääsee keskustelemaan tasolla, jolla viihtyy. Siksi O pelkää välillä syvään ahdistumiseen asti sosiaalisia tilanteita. ”Entä jos tänään en enää jaksa?”

I pelkää olemattomia sairauksia, H sitä, että rahat loppuvat, K sitä, että hänen mies löytää uuden, A sitä, että joutuu vanhana odottamaan yksin kuolemaa.

Pelko perkeleen serkku tulee monissa asuissa. Se on koulutettu agentti, joka pakenee järkeä mitä uskomattomimmilla tavoilla. Pelko on taivaan tosi hänelle, johon se on toransa upottanut.

Onneksi pelollakin on heikkoutensa. Pelko vihaa ystäviä, jotka malttavat kuunnella. Heitä, jotka rakastavat, eivätkä tuomitse silloinkaan, kun järjellisyyden rajoja taivutetaan ääriasentoihin. Pelko vihaa sitä, kun ihmiset juttelevat hetkessä, jonka ainut tarkoitus on olla läsnä toiselle.

Niin kuin menimme kuuhun ja loimme ne pommit, yhdessä. Yhdessä pystymme mihin vaan. Pelko on kaksinkamppailussa aina vahvoilla, vaan kaksin yhtä vastaan sen voi piirittää.

Ja koska me jokainen todella pelkäämme, voisitko sinä joskus ihan rauhassa kysyä toiselta: ”Kertoisitko, mitä sinä pelkäät?”

Yhdessä, rauhassa, pelon voi saartaa. Silloin se sortuu.