Jokaisen meidän sisällä on vankila, jossa pimeys pitää valoa kahleissa. Tämä oppi on osa manikealaisuutta, joka oli iso uskonto muinaisen Persian alueella. Ajatus kahdesta vastakkaisesta voimasta löytyy toki monestakin uskonnosta. Manikealaisessa ajatuksessa on kuitenkin oma kulmansa. Oppi valosta pimeän kahleissa sisältää ajatuksen, että valo on jo valmiiksi meissä. Se on vain vankina ja sen voi vapauttaa. Valoa vapautuu sen tekoja tehdessä ja lopulta se on kokonaan irti pimeästä. Toki manikealaisuus, kuten moni muukin uskonto, sisälsi paljon kieltoja, joiden kautta hyvää määriteltiin; selibaatti, raittius, lihansyönnin välttäminen jne. Unohdetaan kuitenkin tarkemmat opit.

Jokainen meistä on varmasti useita kertoja miettinyt, mitä elämällään tekisi. Mihin kannattaisi ryhtyä ja mihin ei? Onko minusta siihen tai tuohon? Kannattaako edes yrittää, eihän mulla ole yhtään lahjakkuutta tuohonkaan?

Monesti me myös sanomme, että ei tärkeintä ole päämäärä, vaan matka sinne. Kaunis ajatus, mutta onko se vähän oudosti sanottu? Miksi ihmeessä matka olisi tärkeämpää kuin päämäärä? Eikö silloin joko koko päämäärä ole asetettu väärin tai puhuja on jo lähtiessä valmistautunut epäonnistumaan?

Valo on jo meissä, se vain on vankina.

Päämäärä vai matka? Kysymystä voi tarkastella myös kolmannesta näkökulmasta. Entä jos tärkeintä ei olekaan päämäärä, eikä matka, vaan ihan jokainen yksittäinen askel – riippumatta siitä, onko askel jotain suurempaa matkaa. Jokaisessa ihmisessä asuu potentiaali radikaaliinkin muutokseen. Me pystymme sekä hyvään, että pahaan ihan uskomattomissa mitoissa. Ihminen vain ei ole rakennettu muuttumaan, vaan enemmänkin pysymään samana. Arkemme ei erityisemmin houkuttele meitä löytämään syvempiä ulottuvuuksia. Sillä jatketaan, millä tähänkin tultiin. Me kyllä asetamme tavoitteita, joista moni jää saavuttamatta. Tai vaihtoehtoisesti puskemme asenteella loppuun asti. Rankkaa oli, mutta tehty on. En sano, että kummassakaan vaihtoehdossa mitään väärää olisi. Jos kuitenkin ajattelee yksittäisiä askeleita (ilman selkeää päämäärää) merkityksellisinä, niin tilanne näyttääkin toiselta.

Valon tekoja ovat muun muassa toiselle ihmiselle hymyileminen, pienien kauniiden sanojen sanominen, välittävä koskettaminen, läsnä oleminen toiselle. Ei näillä tarvitse olla päämäärää, vaikka niillä varmasti on seurauksia. Kun tekee valon tekoja, ei tarvitse tietää, mihin kaikki lopulta päätyy, vaan niiden arvo on teko itsessään. Nykyajan pikaruokatodellisuudessa kaikkien asioiden pitäisi tapahtua heti tai vähintäänkin olla selkeänä heti, mitä tästä seuraa. Valon teot eivät tähän muottiin taivu. Ne vapautuvat vankilasta askel kerrallaan, sitä mukaan, kun me teemme niitä. Mitä niistä seuraa ja koska, on arvoitus.

Siksi pienen hyvän tekeminenkin on tavallaan uskonto – kuin modernia manikealaisuutta. Uskoa siihen, että jonain päivänä kauniit sanat ja jaetut hymyt palaavat lähettäjälleen, ja on hänen vuoronsa olla saama puolella.

Sama ajatus toimii myös toisinpäin. Jos pieniä hyviä tekoja yrittää sovittaa pikaruokatodellisuuden sääntöihin, niin pimeys kasvaa. Hyvän tekeminen välittömän vastapalveluksen toivossa ei ole hyvyyttä, vaan ainoastaan laskelmoitu sosiaalinen sijoitus. Se luo ympärilleen lisää välittömän vastapalveluksen odotuksia. Silloin ollaan entistä kauempana valon vapautumisesta.

Samaa ajatusta voi kokeilla myös toisenlaisiin tavoitteisiin, liittyvät ne sitten terveyteen, uraan, ihmissuhteisiin tai mihin vaan. Unohtaa päämäärä ja miettiä, mitä olisivat valon teot tässä asiassa. Tehdä niitä askel kerrallaan askeleen itsensä vuoksi. Hyvä summautuu ja hyvä yllättää kyllä lopulta.

Jokainen uskokoon mihin haluaa, mutta pieni ajatus sovellettua manikealaisuutta saattaa olla hyväksi jokaiselle.