Kaikki mitä näen, on minun

Kaupunki ei tiedä, että minä katselen häntä. On kuin minua ei olisikaan. Vai olisiko oikeammin kirjoittaa, on vaikka minua ei olisikaan? Valinta on yhdentekevä ja sen ympärille kietoutuu kaikki.

Tytöllä on farkkushortsit ja hihaton paita. Hän pysähtyy hetkeksi korjaamaan kenkäänsä ja tavoittaa sitten parilla juoksuaskeleella ystävänsä uudelleen. Pojalla on harmaa lippis jollaisia ei ollut 90-luvulla. Hän käännähtää hieman ja tarttuu tyttöään kädestä. Kevyesti he nojaavat toisiinsa. Iho koskettaa ihoa, näin on hyvä.

Voin tuntea heidän onnensa kuin se olisi jotain kosmista värähtelyä, jonka pulssi osuu minuun. Annan itselleni aikaa nähdä, pysähtyä hyvän äärelle. Kiireessä he olisivat muukalaisia, rauhassa ovat rakastuneita. Mikä iso ero siinä onkaan!

Sydämessään tyttö saattaa ajatella, tämä on heidän kahden juttunsa. Hän nojaa ystäväänsä ja koko muu maailma on vain reunamerkintä tytön päiväkirjassa. Annan hänen olla oikeassa. Kun näin heidän nojaavan rakkaudesta, olin silti salaa kolmaspyörä. Heidän onnensa oli tiiman ajan minunkin onneani, eivätkä he sitä koskaan saaneet tietää.

Minä katselen kaupunkia ja kaikki mitä näen, on minun.

Äiti lapsiensa kanssa pysähtyy ostamaan jäätelöä. Hän nostaa pienemmän syliinsä ja tyttö osoittaa sormellaan. Tunnen lämpöä katsellessani hymyä, kuin äiti siirtää jäätelön tytön ojennettuun käteen. Onni on pienissä asioissa. Antamisen ilo äidille, tyttöjen riemu herkut käsissään. En tunne ilmaa ympärilläni, en mieti vaatteideni kosketusta mutta tietoisuuteni pysähtyy kiittämään elämää lasten hymystä.

Hekään eivät tiedä, että minä katselen mutta enää meitä ei voi mikään erottaa. Olen elänyt heidän hetkeään ja kirjoittanut sen sanoiksi. Ei onnella ole määrää tai muotoa, se ei lopu jakamalla. Niin kuin kerran lennätimme leijoja kaupungin laidalla. Tuuli oli yhteinen, eikä se loppunut leikkimällä.

En ole irrallaan mistään, olen solu maailman kehossa. Kaikki mikä on sinun, on minun. Meillä on säännöt rakkaudelle, lait omistamiselle, mutta minä olen niiden ulottumattomissa.

Kaupunki on kaunis ja minä hyväksyn sen. Annan vielä hetken katseeni kiertää ja hymyilen sitten heijastukselleni ikkunassa. Omistaminen on myytti, joka keksittiin, että kasvava määrä ihmisiä osaisi toimia paremmin yhdessä. Tarina, jota pitää kertoa uudelleen ja uudelleen, että se pysyy kasassa.

Tänään jaettu onni jalostaa sieluni kohti korkeampaa, olen kiitollinen osastani. Me ihmiset olemme yhtä, kun siipemme kantavat myyttien yläpuolelle. Korkealta näkee maailman sieluun ja tuntee sen pulssin. Sykkeen rytmiin kirjoitan rukoukseni.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s