Miksi ”kaikki on itsestä kiinni” on miljardiluokan huijaus

Kaikki on vain itsestä kiinni. Tähän lauseeseen kiteytyy leijonan osa valtavirrassa tarjolla olevasta menestyksen reseptistä. Jos annat joka päivä 110%, niin saavutat unelmasi. Kun iskulauseen tueksi liitetään vielä kertomus sankarista, joka vastoin todennäköisyyksiä on kiivennyt ilman käsiä Himalajalle tai kolmannen konkurssin jälkeen perustanut menestyvän yrityksen, on paketti valmis. Mikä olikaan todistettava. Itsestähän se tosiaan vain on kiinni. Vai onko?

Elämä maapallolla on jatkumo, jossa mikään onnistuminen tai epäonnistuminen ei ole kuin poikkileikkaus yhdestä ajanhetkestä. Asioita alkaa ja asioita päättyy koko ajan. Hauskana havainnoillistajana toimii ajatus, että kun maailman tämän hetken vanhin ihminen syntyi, kaikki muut ihmiset koko maailmassa olivat eriä kuin tänään. Hänen elinaikanaan maailmaan on syntynyt seitsemän miljardia uutta ihmistä ja joka ikinen hän syntymänsä aikaan elossa ollut ihminen on kuollut.

Samoin on meidän itsemme laita. Mitä olemme tai emme ole juuri nyt on vain kuvaus tästä hetkestä. Huomenna kaikki voi olla toisin. Sattuma voi tuoda hetkessä tiellemme isonkin muutoksen. Tämän lisäksi ihmisellä on uskomaton kyky oppia jatkuvasti uutta ja sopeutua uusiin tilanteisiin.

Meidän on myös mahdollista vaikuttaa omaan ajatteluumme hyvinkin paljon. Saman tilanteen äärellä toinen ajattelee ”ei minusta ole tähän” ja toinen puolestaan ”en vielä onnistunut, mutta olen taas lähempänä sitä”. Ja molemmat heistä ovat tavallaan oikeassa. Lisäksi meitä ohjaavat paljon pelko, suru, häpeä ja muut tunteet. Voimme tehdä tunneperäisiä lyhytkantoisia ratkaisuja tai voimme ajatella, että nyt tässä hetkessä minusta tuntuu näin, mutta eihän mikään tunnetila kestä ikuisesti.

Jokainen extra treeni- tai työtunti lisää onnistumisemme mahdollisuutta. Omilla valinnoillamme ja teoillamme on iso merkitys elämäämme. Me pystymme omalla tekemisellämme paljon vaikuttamaan siihen, kuinka todennäköistä unelmiemme saavuttaminen on.

”Kuinka todennäköistä” on kuitenkin merkittävästi eri asia kuin että kaikki on itsestä kiinni. On siis tärkeää erottaa nämä kaksi kokonaisuutta toisistaan.

Kyllä, voimme omilla teoillamme ja sinnikkyydellämme vaikuttaa elämämme onneen.

Ei, kaikki ei todellakaan ole vain itsestä kiinni. Asiaan liittyy paljon muuttujia, jotka eivät ole meidän omissa käsissämme.

Perusteluna tällä menestyspsykologian vastaisella retkellä käytän kolmea varjeltua salaisuutta, joita ei taida yhdestäkään self-help oppaasta löytyä, eikä konsultin suusta tulla ulos:

  1. Lause on suurimmalle osalle meistä totta vain teoriassa, ei käytännössä.
  2. Lauseen yksi tarkoitus on manipuloida yksilö ajattelua ja ohjata hänet keskittymään enemmän itseensä ja tekoihinsa kuin ulkoisiin tekijöihin. Tällöin se toimii enemmänkin sosiologisena, ja jopa poliittisena, työkaluna kuin menestyksen ilosanomana.
  3. Lauseella on suuri kaupallinen arvo. Rääsyistä rikkauksiin on tarinan arkkityyppinä ihmisiin vetoava. Tarinan ei tarvitse olla edes tosi, riittää, että se noudattaa kaavaa. Siksi moni hyödyntää ajatusta, koska sillä on helppo lypsää euroja.

Ensimmäinen kohtana on ”kaikki on itsestä kiinni” teoriana. Kun mietitään ihmisen potentiaalia yksittäisissä asioissa, niin meidän mahdollisuutemme teoriassa ovat itse asiassa valtavat. Useampi ihminen on kulkenut Etelänavalle, voittanut olympiakultaa, luonut miljoonabisneksen, selvinnyt uskomattomista vastoinkäymisistä. Eikö tämä jo riitä todistamaan, että itsestä se on kiinni? Ei riitä.

Se, että jokin asia on mahdollista teoriassa tai pienellä todennäköisyydellä, ei tarkoita ollenkaan, että sama asia olisi kaikkien muidenkin halukkaiden saavutettavissa. Epätodennäköinen toteutuu kyllä joskus, mutta suurimman osan ajasta se ei toteudu.

Miksi näin? Miksi teoria ei sitten käytännössä realisoidu kuin harvoille?

Sattuma on yksi muuttuja. Olisiko kaksikko Niskanen – Jauhojärvi koskaan voittanut olympiakultaa, jos ei saksalainen olisi kaatunut ja osunut Venäjänkin hiihtäjään? Olisiko Toni Nieminen koskaan voittanut olympiakultaa, jos ei olisi sattunut kasvamaan juuri V –tyylin murrosvaiheessa ja olympialaiset sattuneet juuri hänen bravuurikaudelleen? Mutta sattuman lisäksi on paljon muutakin, mikä vaikuttaa meihin.

Iso osa meidän intuitiosta, reaktioista ja tunteista on syväkoodattuna meihin. Tämä tarkoittaa, että tietynlainen käyttäytyminen tulee paljon luonnollisemmin kuin toisenlainen. Osa on rohkeampia kuin toiset, osa tunteellisempi kuin toiset. Sen lisäksi olemme yksilöinäkin sattumien summaa.

Esimerkiksi suurin osa meistä jännittää julkista esiintymistä. Jos ei koskaan kukaan rohkaise sinua menemään muiden eteen ja anna rohkaisevaa palautetta, niin helposti uskomuksemme vakiintuu ”en minä ole mikään esiintyjä”. Tämän jälkeen tämä uskomus määrittää meidän myöhempiä valintoja ja tekoja. Vahvistusharhan vuoksi poimimme ympäristöstämme havaintoja, jotka tukevat keksimäämme uskomustamme ja olemme sokeita niille havainnoille, jotka ovat ristiriidassa sen kanssa. Rupeamme siis elämään todeksi itse rakentamaamme uskomusta.  Yhtäkkiä yksi huono kokemus saattaakin muokata ison valheellisen käsityksen kiinteäksi osaksi minä-kuvaamme.

Tämän jälkeen ihminen ei ilman rohkaisua, tai radikaalia kokemusta, osaa enää toimia uskomuksensa vastaisesti. Vain todella harvalla on niin vahva kyvykkyysusko, että saatuaan esiintymisestään palautteeksi ”puhuit tosi epäselvästi ja katselit kenkiäsi”, silti hakeutuu uudestaan muiden eteen ja lopulta voittaa pelkonsa. Usein nämä määrittävät kokemukset tapahtuvat lapsuudessa tai nuoruudessa, jolloin ihmisen henkinen kehitys on muutenkin rakennusvaiheessa. Tämä entisestään vaikeuttaa itsevarman suhtautumisen mahdollisuutta.

Kyllä, teoriassa se on mahdollista lapsuuden murskapalautteen jälkeen nousta mestariesiintyjäksi. Mutta kummalle se on todennäköisempää, hänelle, joka saa rohkaisevaa tukea ja vinkkejä vai hänelle, joka jää yksin asian kanssa? Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, niin näiden todennäköisyydet täytyisi olla samat.

Otetaan toiseksi esimerkiksi ryhmäpaine. Testitilanteessa ryhmässä oli seitsemän henkilöä, joista kuusi on näyttelijöitä ja vasta viimeinen on aidosti koehenkilö. Koehenkilö luulee koko ryhmän olevan samanlaisia testihenkilöitä kuin hän itse. Kalvolta näytetään kolme viivaa ja ihmisten pitää sanoa, mikä niistä yhtä pitkä kuin viereisellä kalvolla oleva vertailuviiva. Kuusi ensimmäistä ”koehenkilöä” (näyttelijät) antavat systemaattisesti saman selvästi väärän vastauksen. 12 testikierroksen jälkeen 75% testattavista olivat myös vähintään kerran antaneet selkeästi väärän vastauksen, koska edellä olevat näyttelijät olivat systemaattisesti vastanneet sen. Kun sama testi tehtiin seitsemän aidon koehenkilön kesken, niin vain alle 1% vastasi väärin (Asch, 1951).

Jos ihminen esimerkiksi olisi kykenevä valitsemaan vapaasti maailmankatsomuksensa, niin mikä olisi todennäköisyys sille, että yli 50 miljoonaa italialaista on vapaan harkinnan jälkeen päätynyt maailman yli 4000 uskonnosta valitsemaan juuri katolilaisuuden? Ja mikä on todennäköisyys sille, että ”vapaa valinta” onkin itse asiassa omaksuttu lauman tapa?

Me ihmiset olemme siis laumapaineen alla todella epävarmoja omista kokemuksistamme ja hakeudumme luontaisesti harmoniaan lauman kanssa.

Kuitenkin jos kysyy yksittäiseltä lauman jäseneltä, että miksi olet päätynyt juuri tähän, niin hän todennäköisesti osaa kertoa ”loogisia syitä” valintaansa. Me teemme tunteella päätöksiä, joihin keksimme jälkeenpäin loogisia argumentteja, jotta voisimme perustella kantaamme muille. Tämmöinen psykologinen koomisuus on läsnä meissä kaiken aikaa, tiedostimme tai emme.

Lisäksi toiset ihmiset elävät korkeamman ryhmäpaineen laumoissa kuin toiset. Saudi-Arabialaiselle naiselle on ihan erilainen matka kilpatanssijaksi maailman huipulle kuin suomalaiselle naiselle. Siksi on väärin sanoa, että se olisi vain itsestä kiinni.

Jälleen kerran olisi teoriassa mahdollista nousta yksin enemmistöä vastaan. Nostaa käsi pystyyn ja sanoa, että te kaikki olette väärässä. Mutta ilman tukea ja korkeaa itsetuntemusta tai itsevarmuutta, se tapahtuu vain ani harvojen kohdalla.

Vielä yksi esimerkki ympäristön vaikutuksesta yksilön mahdollisuuksiin. Vuonna 2015 vain kaksi HJK:n kasvattia (Pohjanpalo ja Hetemaj) pelasi Euroopan isoissa liigoissa. Sen sijaan Partizan Belgradesta oli samana vuonna 74 kasvattia isoissa liigoissa. Belgradin väkiluku lähistöineen on n. 1,6 ja meidän pääkaupunkiseudun n. 1,1 miljoonaa. Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, niin miksi tämmöinen ero? Onko Belgradissa vain puhtaasti parempi asennekasvatus lapsille? Vai onko sittenkin iso merkitystä valmentajien tasolla, kontakteilla, puitteilla, kulttuurilla yms? Olisi aika kohtuutonta sanoa helsinkiläisille junioreille: ”Ette kukaan päässeet Valioliigaan, kun teillä oli huono asenne. Me muut kyllä teimme kaiken oikein”.

Esimerkkejä voisi keksiä lisää romaanin verran. Pääpointti on, että meitä jokaista ohjaavat todella vahvat psykologiset voimat, joita vastaan nouseminen vaatii todella paljon psykologista itsetuntemusta ja vahvaa kyvykkyysuskoa, muiden rohkaisua yms.

Jos ihminen lannistuu haasteen edessä, niin onko se tosiaan hänen vikansa? Onko hän tosiaan syyllinen kaikkeen kokemaansa, joka on johtanut siihen, ettei hän usko itseensä?

Ihminen ei myöskään useinkaan voi vaikuttaa ympäristöönsä, puitteisiinsa ja ympäröivään kulttuuriin. Kaikki nämä seikat kuitenkin aktiivisesti ohjaavat laumaeläintä nimeltä ihminen.

”Tämä kuule on vain sinusta itsestä kiinni” –lauseen viljeleminen on siis epäreilua ja kiittämättömän mustavalkoista maailmankatsomusta.

Jos lause ei kerran ole totta, niin miksi sitä sitten viljellään kaikkialla? Täytyyhän siihen jokin syy olla, miksi tämä yksilön kaikkivoipaisuutta korostava ideologia on saanut näin suuren roolin?

Kyllä, siihen on kaksi hyvinkin selkeää syytä, miksi se on miljardibusiness.

Toinen kohta tarkastelussa on lauseen rooli sosiologisena manipulaatiokeinona.

Kun kansaan, työyhteisöön tai mihin tahansa ihmisryhmään iskostaa lauseen, että jokainen on vastuussa omasta kohtalostaan, se todellakin toimii kollektiivisen ajattelun ohjaamisessa. Mutta jos asiaa vähänkin pilkkoo osiin esim. yhteiskunnallisella tasolla, niin huomaa kuinka onttoa ideologia on. Savuverhon takana onkin paljon moninaisempi totuus.

Vaikka juhlapuheissa iällä, sukupuolella, perhetaustalla, etnisellä taustalla, uskonnollisella vakaumuksella, seksuaalisella suuntaumuksella tai ulkonäöllä ei ole väliä, niin tutkimukset tukevat täysin päinvastaista. Noilla kaikilla on väliä.

Varallisuuserot ovat maailmassa valtavat, pelkästään Suomessa varakkain 5% omistaa yli 30% nettovarallisuudesta, kun taas vähävaraisin 50% omistaa alle 10% varallisuudesta (tilastokeskus). Naiset ovat Suomessakin aliedustettuina yritysjohdoissa ja miesvaltaisten alojen palkkaus on parempi. Koulutettujen vanhempien lapset kouluttautuvat paremmin kuin matalasti koulutettujen vanhempien (Helsingin uutiset). Samoin vanhempien urheilutausta ja mahdollisuudet panostaa lapsen harrastukseen vaikuttavat lapsen urheilumenestykseen (vai onko Eremenkon ja Koivun veljeksillä vain jokin maaginen geeni?).

Jos yhteiskunnassa kuitenkin pidetään yllä ideologiaa, jossa jokainen on itsensä mitta, niin se ohjaa keskustelua kohti individualistisia ominaisuuksia, poispäin näistä yhteiskunnallisista ja itse asiassa globaaleista epäkohdista.

Kuinka mukavaa onkaan sanoa, että meillä kaikilla on mahdollisuus, sen on vain itsestä kiinni! Sen sijaan, että tuotaisiin faktaa pöytää ja sanottaisiinkin: ”meidän kaupungissa miehet tienaavat enemmän ja päätyvät useammin johtotehtäviin kuin naiset, sen lisäksi valkoihoiset työllistyvät paremmin. Jos siis olet valkoinen mies, niin menestyt meidän kaupungissamme todennäköisemmin”. Näin ei saa sanoa. Vaikka se olisikin totta. Ja kun totuutta ei saa sanoa, niin sitten tarvitaan savuverho. Simsalabim – meillä kaikki on itsestä kiinni! Kuka vaan voi menestyä! Ja leveä hymy valkoisilla hampailla perään.

Tämä individualismin korostus palvelee siis keskeisesti kapitalistista ideologiaa, jossa valta muuttaa asioita on heillä, joita nykytila palvelee eniten. Moni maailman epäkohta onkin yhtäkkiä vaikea kokonaisuus ratkaista, koska valta muuttaa asioita on heillä, jotka hyötyvät nykytilasta.

Vuonna 2015 Amerikassa 15% ihmisistä eli köyhyysrajan alapuolella, mm. koska yritykset maksoivat naurettavaa minimipalkkaa. Vasta isojen protestien jälkeen esim. McDonalds ja Walmart suostuivat tekemään pieniä korjauksia asiaan (Yle). Walmartin palkkatasoista voi lukea lisää täältä. Walmartin viiden omistajan omaisuuden arvoksi puolestaan arvioitiin viime vuonna lähes 9 miljardia dollaria. Summa on sama kuin jos voittaisit lotossa 3 miljoonan euron pääpotin joka ikinen viikko 59 vuoden ajan.

Mitä paremmin pystytään yllä pitämään illuusiota, että kaikilla on samat mahdollisuudet, sitä vähemmän tarvitsee puhua todellisista faktoista. Ja vaikka eriarvoisuus maailmassa onkin ilmeistä, niin eniten valtaa muuttaa sitä, että rikas valkoinen mies rikastuu muiden kustannukselle, on rikkaalla valkoisella miehellä itsellään. Ja mitä hän tekee? Jakaako hän omastaan pois auttaakseen muita vai kahmiiko hän itselleen lisää ja ylläpitää tarinaa, että jokainen voi menestyä samanlailla, jos vain itse haluaa?

Kolmanneksi kaikki on vain itsestä kiinni –ajattelu on tarinan arkkityyppi, joka uppoaa ihmisiin. Ne harvat tosielämän menestystarinat, joita meille kerrotaan ovat niin hienoja ja tunteisiin vetoavia, että niiden avulla on helppo myydä koko valheellinen ideologia totuutena. Vähän sama kuin lottoa  pelataan pääpotin takia, mutta todellisuudessa lähes kaikki pelaajat ovat nettohäviäjiä.

Historia on täynnä kertomuksia ja tarinoita, joissa köyhän nousu ryysyistä rikkauksiin tai tavallisen tallaajan kohoaminen sankariksi on koko juonen ydin. Se vetoaa ihmiseen kaikkialla maailmassa kaikkina aikoina. Tämän tarinankaavan voima kumpuaa ihan ihmisyyden ytimestä.

Rocky –elokuvat, Tuhkimo, Tuntemattoman sotilaan Rokka, Ruma ankanpoikanen, Robin Hood, Pekka Töpöhäntä, Roope Ankka, Kaunotar ja hirviö, Kolme muskettisoturia, Monte Criston kreivi ja tuhannet muut tarinat toteuttavat samaa peruskaavaa. Ilmiö on ajaton ja globaali.

Kun sanomalehden viikonloppuliitteessä on kertomus yrittäjästä, niin lähes aina siellä on tarina, kuinka joku Pentti aloitti 14-vuotiaana sahalla ja on sieltä pikkuhiljaa noussut ja rakentanut oman bisneksen. Nyt Pentti myi yrityksensä kolmella miljoonalla Kiinaan, mutta ei aio jäädä lepäilemään, vaan uusia ideoita on jo valmiina. Pentti kun on tottunut tekemään kovaa työtä.

Kuinka usein siellä on tarina, kuinka varakkaan perheen vanhemmat maksoivat koko Emilin opiskeluajan ja sitten rahasto-osuuksilla laitetiin yritys käyntiin ja nyt Emilillä menee hyvin ja hän aikoo purjehtia ja oleskella vaan? Ei koskaan. Jokainen tajuaa, kuinka Pentin tarina vetoaa lukijaan paljon enemmän. Sitä lukiessa tulee hyvä olo. Just noin, siinä on kunnon äijä, noin se pitää tehdä! Ei mitään, että vanhemmat maksaa!

Emilin tarina sen sijaan ärsyttäisi lukijaa, helvetin pilalle hemmoteltu lellikki. Vaikka todennäköistä onkin, että vähän tuon suuntainen tilanne niillä Pentinkin lapsilla tai lastenlapsilla sitten on, kun kiinalaisten rahat tilille kilahtavat. Meihin vetoaa nimenomaan se osuus tarinasta, missä joku nousee ryysyistä omien ponnistelujen avulla.

Kaikki on itsestä kiinni –tarina siis on siis äärettömän helppoa myytävää.

Samaan aikaan kun juhlimme Pentin mahtavaa uraa apupojasta ison sahan omistajaksi, niin kuinka moni muistaa enää vaikkapa niitä kohtaloita, joissa 90 –lama veti maihin ja velkoihin elinkelpoisenkin yrityksen? Ja kuinka paljon on yrittäjän kohtaloita, joissa yllättävä avioero tai lapsen vakava sairastuminen veikin voimat?

Viikonloppuliitteen seuraavalta sivulta saattaa toiseksi esimerkiksi löytyä kertomus, jossa juhlimme uskomatonta tahdonvoimaa, kun syövän selättänyt Katja kertoo istuneensa kotona keittiön pöydän ääressä ja yhtäkkiä vain päättäneensä, että hän parantuu tästä syövästä. Ja nyt Katja tosiaan on terve. Meillä on jälleen uskomattoman hieno tarina. Onpa siinä ollut vahva nainen, kun noin päätti ja selätti syövän!

Vaikka tarina olisikin todella mieltä lämmittävää luettavaa, niin ”kaikki on vain itsestä kiinni” –väitettä se ei valitettavasti siltikään todista. Kuinka monta kohtaloa löytyy, joissa henkilö on samanlailla päättänyt parantua, mutta syöpä olikin aggressiivinen ja tarina päättyi kyyneliin? Vaikka omalla toiminnalla olisikin jokin rooli, niin ei kukaan meistä tosissaan väitä, että syöpään kuolevat nuorena vain he, joilla ei ole tahtoa. Kaikki ei olekaan itsestä kiinni. Ehkä se olikin lääketiede ja hyvä säkä, jotka Katjan paransivat? Vaikka emme voikaan tietää ollenkaan oliko parantuminen vain sattumaa, niin se ei meitä myöskään juurikaan kiinnosta, koska sankaritarina vetoaa meihin niin vahvasti.

Siksi koko individualismin ylistyksen ideologiaa on helppo pitää yllä, koska sen tueksi voidaan rakentaa upeita tunteisiin vetoavia tarinoita. Niitä lukiessa tulee hyvä olo ja itsessäkin herää usko, että kyllä se vain niin on, että itsestä se on kiinni.

Ja samaan aikaan olemme autuaasti unohtaneet kaikki ne muut tarinat, joissa ei sankaria koskaan sitten ollutkaan, vaikka tahtoa oli ylin kyllin.

Seuraavan kerran, kun tekee mieli sanoa, että kaikki on vain itsestä kiinni, niin rohkaisen miettimään asiaa syvemmin. Kuinka paljon maailman epäkohtia ja epäonnisia ihmiskohtaloita pyyhitään maton alle tällä valheellisella hurmostarinan kaavalla? Kuinka paljon hyvää voitaisikaan tehdä, kun katse kääntyisikin siihen, kuinka valtava rooli muiden auttamisella on yksilöiden elämään.

Ihminen, ole valveilla!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s