Vuonna 1988 oli vapun sää hieman kolea. Kansa juhli kevättakeissaan, vaikka lumet olivat sulaneet jo ajat sitten. Tuuli puhalsi hieman suuttuneena Vaasan torille.

En minä tuota ulkoa muistanut, googlasin.

Enkä olisi mitenkään voinutkaan muistaa. Vuoden 1988 vappuna koko elämäni oli vappupallossa, jossa oli mehiläisen kuva.

Vapputorilla näin, kuinka jonkun pallo pääsi irti ja kohosi korkeuteen. ”Nouseeko se avaruuteen asti?”, kysyin äidiltäni. Maailman mystisyys karisi hetkessä, kun kuulin, ettei pallo nouse avaruuteen. Tuuli kuljettaa sitä, kunnes pallo poksahtaa.

Tuijotin taivasta ja katsoin sitten omaa palloani. Kuinka tärkeäksi tunsinkaan itseni! Vain minun pieni käteni esti palloa ajautumasta maailman pasaatien murskattavaksi. Halusin ampiaispallolleni pelkkää hyvää.

”Jos en päästä palloa irti, niin onko se minulla sitten aina?” Äiti kertoi, että ajan kanssa kaasu karkaa pallosta. Olin pettynyt. En voisikaan luvata sille ikuista elämää. Oivalsin, että minun täytyi osoittaa sille rakkauteni vielä, kun aikaa oli.

Sinä päivänä minä ja pallo olimme yhtä

Mumman luona tätini mies puristi palloa ja sanoi siinä olevan hyvin heliumia. Veikkasi hymyillen pallon kestävän pitkään. Olin niin iloinen, kun joku ymmärsi. Hän ei kertonut, mitä pitää tehdä tai mitä ei saa tehdä. Ei tullut minun ja palloni väliin – sanoittamaan onneani uudestaan. Hän toivotti sanoillaan siunausta sille, mitä minä jo olin. Hetken aikaa olin aikuisen silmissä valmis.

Kuinka usein te aikuiset sanottekaan haluvanne olla kuin lapsi. Kuinka paljon te kuitenkin käytättekään aikaanne, että se lapsi olisi kuin te.

En minä syytä teitä siitä, että pelkäsitte puolestani maailman vaaroja.

Muistakaa kuitenkin, että kun pieni käteni puristi ampiaispallon narua, en ollut mitään vailla.