Kohtaamaan kaiken, mitä kerran lähdin pakoon

Kauan sitten, kun luonto vielä tunsi sympatiaa ihmistä kohtaa, oli kaksi kulkijaa matkalla. Sattumalta olivat kohdanneet ja päivän yhdessä taivaltaneet. Aurinko oli ollut laiska ja lähettänyt vain puolet aamulla lupaamastaan lämmöstä. Kuin se ei olisi koko voimallaan halunnut kaksikon kasvoja koskettaa. Tasainen askellus oli kuitenkin ollut kevyen hien takuumiehenä. Paljon eivät kulkijat matkalla olleet puhuneet. Jos olisi tarinaa ollut jaettavaksi, liekö kumpikaan koskaan matkaan edes lähtenyt.

Ei ole ihminen ikiliikkuja, vaikka itsestään paljon uskookin. Illan hiipiessä alkoivat kulkijoiden saappaat tuntua raskaammilta. He laskeutuivat polkua pitkin pieneen laaksoon solisevan puron äärelle. Puro näytti sen verran matalalla, että sen yli saattaisi kahlata. Vastarannalla polku jakaantui kahteen suuntaan. Kulkijat katselivat hetken puron yli. Mennäkö yli ja kääntyäkö sitten kaakkoon vai koilliseen?

Liian väsyneitä olivat tekemään enempää valintoja sille päivää. He istuutuivat puron rannalle hengähtämään. Tuuli tuntui heti viileämmältä, kun aurinko poisti siltä siunauksensa. Viimeiset säteet toivottivat kukkuloiden takaa heille hiljakseen hyvää yötä.

Vanha kuusi katsoi kahta kulkijaa, jotka kietoivat viittojaan tiukemmin ympärilleen. Kuusi kysyi: ”Kylmäkö on?” Kulkijat käännähtivät kuusta kohden, mutta eivät suuremmin hämmästyneet puhuvasta puusta. Nämä olivat vielä aikoja, jolloin ihminen usein keskusteli luonnon kanssa. ”Kylmähän tässä, juuri mietin tulentekoa. Taitavat vain olla hieman kosteita puut täällä laaksossa”, toinen vastasi.

Kuusi antoi hetken iltatuulen keinuttaa itseään kuin virkistääkseen ajatustaan. Se tunsi sääliä kulkijoita kohtaan. ”Minulla on teille ehdotus. Täällä laaksossa käy niin harvoin vieraita. Kertokaa minulle mistä olette tulleet ja minne olette menossa, niin minä teen teille havuista lämpöisen majan”.

Eihän se kulkijan taival mikään salaisuus ollut.

”Minä voin aloittaa”, sanoi toinen, ”Olen kotoisin kylästä, jossa olen asunut perheeni kanssa koko elämäni. Isäni on siellä seppänä, kuten oli hänenkin isänsä. Tarinan mukaan sukumme ollut seppinä niin kauan, kuin rautaa on taottu. Koko elämäni olen kuunnellut, kuinka vasara kilahtaa hehkuvaan rautaan ja kuinka vesi sihahtaa sen edellä. Isäni haluaisi minun jatkavan seppänä. Mutta en halua takoa samalla vasaralla samanlaisia teriä päivästä toiseen. Kun kieltäydyin sepän työstä, isäni ja koko kylä rupesivat minua paheksumaan. Siksi lähdin matkaan, pakoon vasaran ikuista kilkatusta”.

Kuusi kuunteli tarkkaavaisesti koko tarinan. Se ei täysin ymmärtänyt kertojan huolta, mutta sanoi kuitenkin: ”Mahtaa se tosiaan olla rankkaa. Kuusena minä kasvan valoon ja olen onnellinen. Teillä ihmisillä sen sijaan on niin monta eri tapaa kurottaa valoon ja joutua varjoon”.

Seurue oli hetken hiljaa antaakseen jaetulle tarinalle sille kuuluvan arvokkuuden.

”Olen pienestä kylästä. Minunkin isäni on seppä ja olen myös kuunnellut vasaran rytmiä koko ikäni. En halua minäkään samanlaisia teriä takoa ja siitä isäni pahastui. Mutta niin kuin vasara tahtoo, niin rauta taipuu. Haluan tutkia maailmaa ja oppia, mitä kaikkea raudasta voikaan takoa. Ja kun palaan kotiini, yllätän isäni, ja koko kylän, ja teen heille raudasta, jotain, mistä he eivät osanneet uneksiakaan. Siksi lähdin matkaan.”

Ei osannut kuusi täysin tähänkään tarinaan samaistua. Soi kuitenkin myös sille ansaitun hiljaisuuden ja talletti sanat mieleensä. ”Kiitos”, se sanoi, ”te piditte lupauksenne. Nyt on minun vuoroni”. Kuusi kurotti valtavia oksiaan ja hetkessä oli havumaja hahmottunut puron varteen. Kulkijat kävivät sisään, asettivat reppunsa tyynykseen ja viitan peitokseen. Unessa molemmat kuulivat kuin joku olisi takonut rautaa lähistöllä.

Aamulla herättyään he ylittivät puron ja jatkoivat kättä heilauttaen eri suuntiin.

Aikaa kului ja kesä antautui syksyksi, syksy taipui talveksi. Kuusi seisoi paikallaan ja pohdiskeli tarinoita mielessään. Aikaahan sillä oli.

Keväällä aurinko otti asiakseen sulattaa talven tekosia. Purokin soitti ensi sävelensä ja maa pilkisteli lumen alta esiin. Kuusi oli jo aiemmin karistanut talviasunsa ja viritteli jo vaalean vihreitä kerkkiä oksiinsa. Sen kevättoimet taukosivat, kun puron takaa kuului litiseviä askeleita. Koillisesta lähestyi yksi kulkija ja lähes saman matkan päässä kaakosta toinen. Kuusi tunnisti heti tuttavansa, eihän sillä niitä niin monta ollutkaan. Kaakosta saapuvan ryhti oli suora ja askel kevyt. Koillisen kulkijan selkä sen sijaan oli hieman kumarassa ja saapas nousi vain juuri tarpeeksi. Siinä missä ensimmäinen kulkija loikki muutamalla harppauksella puron yli, toisen saappaat ehtivät laahustaessa kastua läpimäriksi.

”Tervehdys!”, kuusi huudahti, ”kertokaahan toki, kuinka talvi teitä kohteli?”

Väsyneempi kulkija kumartui nojaamaan polviinsa ja tuijotti hetken märkiä saappaitaan. Sitten hän suoristi selkänsä, pyyhkäisi otsaansa ja aloitti: ”Lähdin kulkemaan poispäin kylästäni, koska en halunnut sepäksi. Vaan mihinpä olisin mennyt, kun en tiennyt, mitä etsin. Kiertelin maita ja mantuja, mutta kotikyläni haamu jahtasi minua jokaisena päivänä. Näin isäni kasvot niin tähdissä, kuin hiutaleissa. Sitten tajusin, että jos vain yritän unohtaa eilisen, alkaa urakkani joka aamu alusta. Ei pakomatkastani koskaan tule valmista. Päätin palata kotiini ja ryhtyä sepäksi. Niin kauan aion rautaa takoa, kunnes opin itseni tuntemaan. Asiat täytyy kohdata ja antaa raudan opettaa. Sitten kun oivallan, mitä eniten tahdonkaan, laitan vasarani lepoon ja annan hiilloksen sammua. Siihen päivään asti olen seppä kuten isäni”.

Kuusi tarkkaili puhujaa ja huomasi, kuinka väsyneen ryhti oikeni sitä mukaan, kun tarina eteni. Liekö taakka hieman puhumalla keventynyt.

”Kiitos, kun kerroit”, kuusi sanoi, ”Minä uskon sinua. Matkaan ei kannata lähteä ennen kuin on syntinsä tunnustanut ja tahtonsa tajunnut.”

Kaakosta tullut kulkija hymyili autuutta: ”Lähdin kotikylästäni etsimään ja oppimaan mitä maailmalla on tarjottavaa. Kiertelin ja kaartelin minäkin, kunnes päädyin kaukaiseen kaupunkiin. Siellä seppä ei takonutkaan teriä, vaan teki raudasta patsaan, kuin ihmisen muotoisen. Silloin tajusin tulleeni oikeaan paikkaan ja pyysin häntä jakamaan taitonsa minulle. Nyt kuljen takaisin kotikylääni. Teen siellä isästäni patsaan, joka olkoon muistomerkkinä kaikille, että sukumme on iät ja ajat rautaa takonut. Kylän aikuiset sukupolvesta toiseen voivat kertoa lapsilleen patsaan tarinaa ja se tarina kasvaa suuremmaksi kuin minä koskaan olisin voinut sitä kasvattaa. Isäni sielu saa rauhan ja minä saan vapauden sukuni velvoitteestani. Patsaanteon jälkeen palaan kaupunkiin, jossa eräät ruskeat silmät minua odottavat. Sinne rakennan kotini.”

Kuusi ei sanonut sanaakaan, mutta nyökkäsi latvallaan hyväksyvästi.

”Kunpa olisin minäkin tajunnut tuon aiemmin. Lähteä jotain etsimään, eikä jotain karkuun”, huokaisi väsyneempi kulkijoista. ”Onneksi nyt olen matkalla kohtaamaan sen kaiken, mitä kerran lähdin pakoon”.

Kulkijat kättelivät kuusen alla toisiaan ja koskettivat kuusen runkoa, niin kuin ystävät toisiaan koskettavat.

”Voi sinua ihminen”, sanoi kuusi itsekseen, kun kulkijat olivat jo siimekseen kadonneet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s