Me ajoimme pyörillä kilpaa. Minulla oli 21 vaihdetta ja olin ylpeä niistä jokaisesta. Emme kisanneet voitosta, vaan riemusta. Muistan, kun annoimme kaikkemme. Kumpi ensimmäisenä saavuttaa edellä ajavan traktorin? Ohitit minut ja vilkaisit olkasi yli hymyillen. Poljin minkä jaksoin ja mietin olisiko sittenkin pitänyt valita isompi vaihde. Oli kuitenkin liian myöhäistä enää vaihtaa.

Ei meistä kumpikaan sitä traktoria koskaan saavuttanut, mutta riemun rajana oli taivas. Kisa ei koskaan ollut toisiamme vastaan. Se oli me vastaan maailma. Koltiaiset etsimässä arjen ääriasentoja. Kuin sudet kuljimme pienessä laumassa.

Näin silloin telkkarissa elokuvan, jossa pojat viilsivät käteensä haavan ja tekivät verivalan. Muistan, kun mietin, että mikä ihme onkaan tuon rituaalin tarkoitus. Emme me semmoista tarvinneet.

Carpe diem, tartu hetkeen. Siinä on kuulemma viisaus kaikkeen, mutta minä en usko sitä! Me elimme hetkessä. Ja elimme eilisessä ja elimme huomisessa. Haimme sanoja sille kaikelle uudelle, mitä ympärillämme tapahtui. Teimme polkuja sinne, missä emme olleet koskaan olleet, emmekä olleet varmoja osaammeko takaisin. Oliko se väärin?

Mitä vähemmän on kokenut, sitä helpompi on unelmoida. Ja sen me teimme!

Ehkä tämä reviiri oli tarpeeksi pieni, antaakseen meille uskon, toivon ja uteliaisuuden. Tai ehkä se olikin juuri tarpeeksi suuri, että niillä oli tilaa kasvaa muotoonsa? Ei meitä ollut veistetty samasta puusta, mutta me olimme metsä. Jokainen kasvoi tavallaan kohti yhteistä aurinkoa.

Enkä minä sitä silloin koskaan ajatellut, en kertaakaan, että kaikki hyvä päättyy aikanaan. Miten olisin voinutkaan ymmärtää, että meidän hetkemme oli vain yksi kappale pidemmässä tarinassa? Samalla se oli kuitenkin ainut kappale, minkä koskaan olin lukenut. Se oli koko maailma.

Me ajoimme pyörillämme kilpaa, enkä tajunnut, että tulisimme maaliin. Eilen laitoin rasvaa sen ketjuihin. Uskotko, jos sanon, samasta purkista kuin silloin, kun sinulla oli sininen lippalakki?

Kesällä 1993 olin niin iloinen näyttäessäni mummolleni uutta pyörääni. Tätä, jossa on 21 vaihdetta.  Sanoin mummolleni, että tämä pyörä minulla on vielä aikuisenakin. Mummo naurahti: ”Niin, sen kun näkisi, sinne on vielä aika pitkä aika”.

Kynttilän liekki on niin hento ja kaikelle altis. Miksi sen tajuaa vain silloin, kun sitä sytyttää tai kun henkäys sen sammuttaa? Mitä kaikkea olisinkaan valmis antamaan, jos vielä olisi mummo, jolle näyttäisin pyörääni ja sanoisin ”Katso mummo, nyt minä olen aikuinen”.

Ajelin eilen illalla pyörälläni ja minne vain katsoinkaan, näin tutut maisemat. Minä olen täällä, missä olen aina ollut. Ja teidät on elämä toisaalle poiminut. Kun tulin kohtaan, jossa jahtasimme traktoria, minä poljin jälleen niin lujaa kuin ikinä jaksoin. Hieman ennen risteystä ketjut hyppäsivät rattailtaan. Kaikki ikääntyvät, pyörät ja me.

Laitoin ketjut takaisin ja käännyin. Ajoin pitkin polkua tutun metsän keskellä. Ehkä kiviä on nykyään enemmän tai ehkä aikuisena asioita varoo enemmän. Pellon laidassa pysähdyin ja katselin nousevaa orasta. Pieni tuulen vire kuljettaa tutun mullan tuoksua. Vilja kasvaa tänäkin kesänä samanlaiseksi.

Sinä kysyit minulta, olenko ajatellut muuttaa pois. Miten osaisinkaan kertoa, että minä uskon tarinoihin? Joku kirjoitti tähän multaan elämänsä ja luki sen minulle ääneen. Ei minua kukaan koskaan käskenyt sitä kuulemaan.

Kun kirja on luettu, se laitetaan takaisin hyllyyn. Kun se on vielä kesken, sen arvo on moninkertainen. Tänään on minun vuoroni astua esiin. Otan kourani täyteen multaa ja näen vuosisadan mittaiset unelmat kädessäni.

Kaikki loppuu aikanaan, mutta tänään minä seison oraan äärellä ja kirjoitan lisää. Elän eilisessä, elän huomisessa. Teen polkuja sinne, missä en vielä ole ollut.

Missä te kaikki menettekään, te, jotka joskus olitte täällä? Tänään minä ymmärrän, miten lyhyt hetki lapsuus onkaan.  En ole teistä ketään unohtanut, jokaisen naurun osaan kuulla korvissani. Minuun ei tuuli tarttunut, koska minä rakastin tätä tarinaa.

Jos minä olen loppukohtaus, olkoot niin. Mutta vielä nämä pellot eivät ole kaikkea nähneet. Käännän pyöräni ja poljen polkua takaisin. Hymyilen itselleni miettiessäni, valitsinko väärän vaihteen.

Ja koko maisema hymyilee minulle takaisin.