Kukkulan rinteellä kasvaa pensaita. Isoimmat näyttävät eloisan vihreiltä, mutta moni pienempi auringolle antautuneen kuihtuneelta. Ihailen niiden asennetta elämään. Kivinen rinne kuumuudessa ja sinne te rakennatte kotinne. Kukkulan huipulla kasvaa oliivipuita. Sininen taivas tulee luokseni niiden välistä. Sinä olet kaunis. Näen kuinka kaksi kiveä liikkuvat. Eivät ne olekaan kiviä, vaan vuohia! Siristän varjossa silmiäni, haluan nähdä ne tarkemmin. Niiden askel jyrkillä rinteillä venyttää käsitystäni ketteryydestä. Yhtään ihmistä ei ylhäällä kukkulalla näy. Vuohet, valta on teidän.

Kukkulan rinteellä alempana on hiekkatien päässä muutamia taloja. Niiden muoto on kuin ne olisi rakennettu isoista legoista ja ikkunoiden karmeihin saatu paljousalennusta. Järjestyksessä huojuvat sitruunapuut talojen välissä muistuttavat kuinka ihminen kesyttää luontoa puolelleen. Aidat talojen ympärillä ja kalterit ikkunoissa yliarvioivat pahasti asuntojen vetovoimaa.

Vanhempi mies ilmestyy yhdelle talojen parvekkeista. Paidattomana hän katselee lähellä laaksossa kulkevaa maantietä ja polttelee savukettaan kuin se olisi isokin kuubalainen sikari. Kun ensimmäinen savuke palaa loppuun, hän sytyttää seuraavan ja jättää sen sormiensa väliin odottamaan oikeaa hetkeä. Voisiko keho selkeämmin kertoa olen kotona?

Minulla olisi sinulle tuhat kysymystä, joista en kysy yhtäkään. Tuskin me tämän lähemmin koskaan kohtaammekaan. Sinä olet ihminen ja talosi yläpuolella kiipeilee vuohia. Näen teidät mutta silti välillämme on 4000 kilometriä ja useita kasvillisuusvyöhykkeitä. Kuinka katoavaisia me olemmekaan.

Jokainen kilometri välillämme saa voimansa pienuudestamme, siitä että emme ole tutkineet pidemmälle. Niistä lukemattomista tarinoista ihmisen pahuudesta. Teoista, jotka tehtiin, kun rohkeus toimia oikein loppui. Rikoksella on aina selkeä hinta, minkä voi maksaa. Oikeintekeminen on uskoa, joka taipuu horisontin muotoiseksi. Se on helpointa silloin, kun siitä saa selkeän palkkion, vaikka sen arvo olisi pilvissä vasta päinvastaisessa tilanteessa.

Jos kulkisin hiekkatietä, kiipeäisin aitasi yli ja kolkuttaisin oveasi, kenet tapaisit? Savuke sormiesi välissä mittaisit ehkä katseellasi: ”Tuo on liian valkoinen ollakseen luotettava”.

Jos sanoisin: ”Voinko tulla sisään, haluaisin kuulla tarinasi”, pyytäisitkö poistumaan ja sulkisit oven? Olisiko mitään keinoa vakuuttaa, että olen vaaraton jääkarhu, joka on innostunut ihmisestä? Kerro, niin kuuntelen.

Katselen sinua, kun seisot legojen muotoisen talosi parvekkeella ja mietin, kuinka erilainen maailma voisikaan olla, jos ihminen ei pelkäisi ihmistä. Koirat haukkuvat toisilleen, ihminen tekee aidan asuntonsa ympärille. Me voisimme olla ystäviä, mutta meidän välillämme on 4000 kilometriä.

Katsoa, mutta ei koskea. Tuon ohjeenhan piti olla lapsille, mutta se olemmekin me aikuiset, jotka elämme sen mukaan. Me lukitsemme oven ja toivomme, että joku tulisi luoksemme. Se on niin järjetöntä, että sille on pakko keksiä selityksiä. Ihanaa hulluuden logiikkaa!

Tänään sama aurinko paistaa meidän yllämme ja toivon, että oppisin jotain. Pelko on minussa, mutta minä en ole pelko. Haluaisin jakaa kanssasi enemmän. Hiekkatiesi pysyköön koskemattomana, mutta en halua olla enää sama.

Avaan porttina lukoista ja jokainen kulkija saakoon siunaukseni. Se ei ole paljon mutta se on alku.

Ehkä sittenkin joskus vielä hiljenen tarinasi äärelle.