Minun on vaikea kiintyä sellaiseen, mitä voin koskea. Olen nähnyt, kuinka mennyt aika mahtuu museoihin, eikä se ole paljoa. Kaikella on aikansa, kunnes vain vieraat äänet muistelevat, mitä joskus oli. Se, mitä luulen omistavani, voi huomenna olla saavuttamattomissa. Ja silloin minä olisin yksin.

Et ole kukaan vastaantulijoista, mutta minä katselen. Käännyn kulman taakse ja suuri aukea on täynnä ihmisiä. Hetkessä uni sekoittuu todellisuuteen. En ole ollut täällä koskaan aikaisemmin. En voi tietää, mikä kuuluu tänne ja mitä kuvittelen. Kymmeniä, satoja, vieraita ääniä, outoja kasvoja. Voisit olla heistä moni, mutta et ole kukaan. Kunnes yksi tiima jälleen valuu täyteen.

Ota elämä sellaisena kuin maailma sen tarjoaa, he neuvoivat minua. Istun alas aukean keskellä olevalle penkille. Kasvoja vyöryy ohitseni, en ehdi millään katsoa jokaista. Miksi juuri te ette merkitse minulle mitään muuta kuin tungosta?

Selkäni takana joku lapsi kiljahtaa ilosta. Maailmassa on hyviä asioita, joita en näe sillä katson toisaalle. Käännyn ja näen tytön sinisessä mekossaan. Hän opettaa pikkuveljelleen, kuinka hypitään yli laattojen reunusten. Tuossa he ovat, voisin koskea heitä, mutta samalla he jo hyppivät kauemmaksi. Hetki on nyt ja minä kiitän siitä.

Sinä et ole se, mitä voin koskea. Siihen en uskaltaisi kiintyä. Sinä olet se, mikä koskettaa minua.

Sano, että se riittää.