Tänään olen eläin, joka haluaa kokea yksinäisyyttä uudella tapaa.

Sammutan valot ja oikaisen jalkani sohvalle. Ilta vielä arkailee ja kaikki ulkona näkyy selvästi väreissään. Kesän leikeistä viimeinen on pyörittää värikkäitä lehtiä pitkin maisemaa.

Liian kaunista.

Suljen kaihtimet, ne jäävät harmaiksi. Ei musta saavu kutsumalla.

Kello nakuttaa sekunteja, pattereissa kiertää vesi. Symboliikkaa siitä, mille elämämme ovat alttiina joka hetki.

Korjaan asentoani paremmaksi. Kaikki ajatukseni ovat edelleen itseni ulkopuolella. Haluaisin tutkia yksinäisyyttä, mutta muovinen kello dominoi minua. En osaa kesyttää itseäni. Olen eläin.

Hengitän syvään sisään, syvään ulos, monta kertaa. Alan saada ohuen otteen, nyt ei saa kiirehtiä. Eläin karkaa, jos se säikähtää. Sisään, ulos. Kello katoaa, otteeni tiukkenee. Vielä hetki.

Olen pyhiinvaellusmatkalla. Haluaisin tuntea yksinäisyyden, kylpeä pitkään sen lähteessä. Kun sen jälkeen kampaisin kosteita hiuksiani, tuntisin eheytymisen joka solussani.

Ja minä olen väärässä. Se on varmaa, mutta en edelleenkään kiirehdi.

Minä tunnen tämän tarinan. Se on kaikkialla. Pitää lähteä pois jonkin luota, että voi nähdä sen todellisen arvon, ja sitten palata tyytyväisenä takaisin. Poispäinkulkemisen kutsu on elämän perusmelodiaa.

En minä ole yksinäinen, mutta haluaisin olla, koska sen jälkeen olisi vain voitettavaa. Paljon vaikeampaa on nähdä arvo siinä, mitä minulla jo on.

Kello syntyy uudelleen, se nakuttaa. Harmaus kaihtimissa on synkempi kuin äsken, mutta erotan silti selkeästi esineiden ääriviivat. Tämä kaikki on minun, eikä se katoa, vaikka pimeys saisi täydellisen muodon. Yksinäisyys tässä keskellä olisi surullinen valhe, pohjakosketus.

Minä olen eläin.

Eläin elää kauemmin, jos se osaa juosta karkuun. Ihminen unohtaa päivittäin satoja asioita, mutta muistaa kirkkaana elämänsä kymmeniä tuhansia vuosia sitten savannilla. Karkuun, leijonat tulevat.

Keskeytän tekopyhiinvaellukseni ja avaan kaihtimet uudelleen. Koivut ovat jo muuttuneet mustiksi, kevyesti heiluvat. Taivas on kuulas, eikä puhu mitään. Jossain hirmumyrsky repii koteja, mutta tässä minua ei uhkaa mikään. Savannien leijonatkin ovat kaukana.

Katson suurinta koivua silmiin ja hengitän hitaasti. Sisään, ulos.

Vaikka joskus pelkäänkin rakastaa, olen sinun.