Nuoriso on aina ollut pilalla

Usein kuulee huolestuneita puheenvuoroja lasten ja nuorten kännyköiden käytöstä. Kuinka ennen leikittiin hiekkalaatikolla käpylehmillä ja nykyään nuoret vain tuijottavat ruutua. Nuorisohan on aina ollut pilalla, antiikin ajoista lähtien. Läpi historian uusi aikuistuva sukupolvi romantisoi omaa lapsuuttaan ja esittää suuren huolensa kulloisenkin nuorison tilasta. Nykyinen aikuispolvi ei eroa voivottelussaan mitenkään tästä trendistä. Onhan tässä kännykkäkeskustelussa toki totuuttakin, mutta todella kapealla kulmalla aiheesta mielestäni keskustellaan.

Hyvä kysymys on aina miksi? Miksi nuoriso tuijottaa kännykkää?

Ihmisen aivot eivät ole radikaalisti muuttuneet kymmeniin tuhansiin vuosiin, joten nykyinen nuorisopolvi ei voi olla erilainen kuin edelliset. Nykynuorissa ei sinäsä ole mitään erilaista kuin heidän vanhemmissaan.

Ylivoimaisesti keskeisin syy miksi nykynuoret tuijottavat nykyään enemmän kännyköitä ja muita laitteita on, että heillä on näitä laitteita enemmän kuin aiemmilla polvilla. Joku ne heille rakensi ja hommasi. Tämä on tärkeä näkökulma muistaa.

Samaan aikaan meidän maailma menee koko ajan kohti korkeampaa nopeutta. Me puhumme nopeampaa kuin ennen, me kävelemme nopeammin kuin ennen. Ja ennen kaikkea olemme tottuneet saamaan asiat paljon nopeampaa kuin ennen. Ihmisellä on  samaan aikaan uskomaton kyky sopeutua muuttuvaan ympäristöön ja sopeutuminen johtaa uudenlaisiin tottumuksiin. Muistan, kun lapsena tilasi tietokonepelin, niin normaali toimitusaika oli kuukausi. Jälkeenpäin miettien vaikea tajuta, mihin se kaikki meni, mutta silloin se oli normaalia. Perinteistenkin asioiden, kuten postituksen, nopeus on kasvanut, mutta varsinkin digitaalisuus on tuonut nopeuteen ihan uuden ulottuvuuden. Kännykällä asiat tapahtuvat helposti ja välittömästi.

Kun tähän helppouteen ja välittömyyteen lisätään toinen näkökulma, dopamiini, alammekin päästä asian ytimeen. Dopamiini on aivojen vapauttamaa ainetta, joka tuntuu hyvälle. Kun aikoinaan ihminen on kulkenut mammuttia metsästämään, niin pienet askeleet kohti tätä tavoitetta ovat tuntuneet hyvältä. Tavoitteita kohti kulkeminen ja niiden saavuttaminen vapauttaa siis dopamiinia. Tämä on ollut ajan saatossa suureksi eduksi ihmiselle.

Muuttuva maailma on kuitenkin mahdollistanut tämän ominaisuuden mittavan väärinkäytön: Alkoholi vapauttaa dopamiinia, uhkapelit vapauttavat dopamiinia, nikotiini vapauttaa dopamiinia. Vanhempi sukupolvi muistaa Tetris-tietokonepelin, jossa tippuvia palikoita piti kasata ja saada rivejä täyteen. Se ihana tunne, kun sai monta riviä tippumaan kerralla. Dopamiinia.

Kun kännykkä värähtää ja jonnekin Facebookiin tai Snapchattiin napsahtaa ilmoitus uudesta viestistä, niin käy sama homma. Tulee hyvä olo. Dopamiini aiheuttaa todella herkästi riippuvuutta. Laita viesti Facebookiin kymmenelle kaverille ja odota, kunnes he vastaavat. Jokainen kännykän värähdys uudesta viestistä tuntuu hyvälle. Ja kuinka vaivatonta onkaan uudelleen vastata niihin viesteihin ja odottaa pieni hetki kaverin vastausta eli uutta dopamiinisykäystä. Helppoa, hyvältä tuntuvaa ja valitettavan koukuttavaa.

Nyt kun yhdistää nämä kolme asiaa: digitaalisten laitteiden kasvanut määrä, digitaalisuuden tuoma nopeus ja vaivattomuus sekä dopamiinin aiheuttama riippuvuus, niin onko ihme, jos nuoret katsovat kännyköitä? Ja kuinka moneen noista asioista nuoret itse ovat syyllisiä? Vastaus on nolla. Ei yhteenkään. Mikä tahansa sukupolvi toimisi samassa tilanteessa samanlailla.

Ketkä voivat muuttaa asioita parempaa? Me aikuiset. Eivät lapset ja nuoret, vaan me aikuiset. Jos jokainen sukupolvi käyttäytyisi tässä maailman ajassa kuin nykynuoret käyttäytyvät, niin sama on totta myös toisinpäin. Nykynuoret käyttäytyisivät 80 –luvulla ihan samalailla kuin me, jotka silloin olimme nuoria. Mietihän sitä!

Tarinat, sosiaalinen kanssakäyminen, pelit, leikit, legot, majat voivat innostaa tämän päivän lapsia ihan samanlailla kuin meitä. Mutta ne vaativat hieman enemmän energiaa alkuun pääsemisessä kuin uskomattoman nopea ja koukuttava digimaailma. Samalla tekemisen riemukin on sitten paljon suurempi.

Kuka voisi olla se, joka auttaisi nykynuoret näiden asioiden pariin?

Kenties sinä?

Kaltaisesi valaisevat maan

Nykyään on kaikkea. Kaikkialla. Kuinka voisinkaan ehtiä huomaamaan kaiken, ehtiä antamaan arvoa edes puolelle? Todellisuus vilistää pikakelauksella, se on nykyaikaa, sanotaan. Mitä muutakaan aikaa se voisi olla?

Tänään kadulla tajusin, että on paljon helpompi tervehtiä heitä, jotka tulevat minua vastaan kuin heitä, jotka kulkevat samaan suuntaan. Yksi, kaksi, kolme. Me kuljimme toisiamme vastaan ja katseemme kohtasivat kolmeksi sekunniksi ilmeettöminä. Minä ja tuntematon. Teitä ihmisiä on niin paljon ja minä olen yksi.

Edelläni tunnistin takista tutun kaverini. Juoksisinko hänet kiinni, kysyisinkö mitä kuuluu? ”En viitsi häiritä”, niin ajattelin ja annoin hänenkin kulkea, kunnes hän kääntyi oikealle.

Häpesin itseäni, voiko naurettavampaa syytä ihminen keksiäkään? En viitsi häiritä. Valehtelin valehtelin valehtelin.

Minä pelkään ihmisiä. Olen aina pelännyt. Että he pikakelaavat minun kohtaamiseni, tekevät minusta nykyaikaa.

Illalla kotona näin ikkunasta, kun auton valot ilmestyivät puiden välistä. Pitkästä aikaa! Siitä on niin kauan, että luulin, että menetin sinut. Astuit sisään ja kysyit, koska talo on maalattu. Puolitoista vuotta sitten, sanoin. Se on pitkä aika.

En uskaltanut olla iloinen, sillä jälleen pelkäsin. Että olisin muuttunut sinulle nykyajaksi, siksi, minkä voi pikakelata.

Kerroin, miten minulla menee, missä olen ollut. Kuuntelit, sinulla on se taito tallella. Opetit sitä minullekin. Totta kai oli mukava muistella vanhoja, kertoa samoja tarinoita uudestaan, nauraa samoissa kohdissa. Ehkä emme koskaan kokonaan poissa olleetkaan?

Mutta mikään vanha ei ollut paljoakaan sen rinnalla, mitä teit, kun ilta oli jo pitkällä.

Sanoit, että pitäisi mennä, aamu on huomenna aikainen.

Mutta et mennyt.

Et mennyt vielä, vaikka olisit voinut.

Sinä kuuntelit lisää. Katsoit silmiin ja kuuntelit. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi….. En minä laskenut. Siinä me olimme jälleen. Sävelet soivat harmoniassa sitä melodiaa, jonka olin jo hetkeksi unohtanut, mutta jonka osasin soittaa heti, kun siihen taas eloa puhallettiin.

Tajusitko, kuinka onnelliseksi minut teit? Sillä, että viivyit ihan hetken pidempään.

Kaltaisesi valaisevat maan.

Miten tullaan mestariksi?

Monesti kuulee pohdintoja, että miten kasvaa oikein hyväksi jossakin. Samoin huippumenestyjien elämänkerrat kiinnostavat miljoonia lukijoita. Miten tosiaan tullaan mestariksi?

Vuosien aikana itselläni on ollut ilo ja kunnia tavata monia oman alansa huippuja. Vaikka onkin monesti tullut napattuja kimppaselfie, niin se pointti ei koskaan ole minulle ollut näiden mestareiden julkisuusarvo. Sitähän voisi kotoa käsinkin photoshopata itsensä kenen viereen tahansa. Paljon tärkeämpää kohtaamisissa on aina ollut päästä vähän selville, mikä tekee juuri tästä henkilöstä mestarin. Miksi juuri hän on alansa kärkinimi? Mitä hän tekee erilailla?

Omalla kokemuksellani uskallan sanoa, että kaksi ominaisuutta yhdistää kaikkia tapaamaani mestaria.

Ensimmäisenä on kohteliaisuus, kyky antaa arvoa toiselle ihmisille, olla kiinnostunut muista. Olin 19 –vuotias, kun tapasin Donkkareiden Kalle Aholan keikkapaikan bäkkärillä. Pää hiessä keikasta Kalle jaksoi kuunnella juttuni ja vastaili kysymyksiini. Lopuksi hän kuin anteeksi pyytäen sanoi, että pitäisi päästä lepäämään ja säästämään ääntä seuraavalle keikalle. Lopuksi paiskasi kättä ja toivotti tsemiä meidän bändille. Olin todella otettu tästä kohtaamisesta ja innostuinpa ostamaan heidän tuoreen Don Huonot –levynsäkin. Kuinka toisella tapaa Kalle olisikaan voinut käyttäytyä? Sanoa vain ohimennen ”moi” ja painella eteenpäin.

On vaikeaa nousta huipulle yksin ja ilman apua. Matkalla tarvitsee muita ihmisiä. Ja mitä iloa oikeastaan mistään on, jos sitä ei voi jakaa toisen kanssa? Hyvä puu kantaa hyvää hedelmää, huono puu huonoa. Mestarit ovat tämän oivaltaneet. He tietävät, että huomenna kaikki voi olla toisin ja siksi antavat muille ihmisille arvoa jo tänään.

Toinen yhteinen piirre on intohimo ja fokus. Mestarit ovat mestareita yhdessä asiassa. Eivät kolmessa tai viidessä. Yhdessä. Se, että treenailee jotain asiaa koko elämänsä, ei tarkoita, että siinä tulee huipuksi. 10 000 tuntia treeniä hyväksi on vain sinnepäin heitetty arvio. Mikään määrä treeniä ei tee huippua, jos siitä puuttuu intohimoinen kasvunpyrkimys. Kun kuuntelee mestareiden kertomuksia, niin tämä ominaisuus paistaa kaikilta ihanan kirkkaasti läpi. He palavat sille, mitä tekevät ja ovat valmiita panostamaan intohimoonsa muiden asioiden kustannuksella.

Olin Etelä-Pohjanmaan Keskustanuorissa samaan aikaan kuin kaverukset Mikko Savola ja Antti Kurvinen. Ei tarvinnut olla kummoinen politiikantuntija nähdäkseen, että nämä kaverit tulevat menestymään. Kyse ei ollut siitä, että he olisivat olleet jotenkin muuta porukkaa selkeästi fiksumpia tai valovoimaisempi jo syntyessään. Nämä herrat sen sijaan ymmärsivät jo hyvissä ajoin, että politiikassa kansa äänestää.

Poliittisen nuorisotoimintaan kuuluu niin sanottu hauskanpitokin, mutta en koskaan, edes yhtenä iltana, nähnyt, että kumpikaan näistä herroista olisi ollut illan juhlimassa työnteon kustannuksella. Aina valmiina seuraavaan tapahtumaan kohtamaan innolla ihmisiä. Itse en olisi koskaan pystynyt samaan, koska minulta puuttui intohimo politiikkaan. Heillä sitä oli ja on. Tänä päivänä molemmat herrat ovat istuvia kansanedustajia. Heillä oli fokus ja intohimo selkeinä ja he olivat valmiita jättämään muita asioita sivummalle, voidakseen onnistua siinä, missä haluavat onnistua.

Matkalla mestaruuteen on pakko tehdä valintoja. Aika utopistisen positiivinen omakuva pitää olla, jos aikoo keskittyä kolmeen eri asiaan ja menestyä kaikissa. Menestys on työtä ja intohimoa. Kukaan ei voi saada kaikkea.

En väitä, etteikö lahjakkuudella ja sattumalla olisi myös merkitystä. Totta kai on. Samaan aikaan pidän kuitenkin absoluuttisen kirkkaana faktana, että ilman näitä kahta ominaisuutta ei meistä kenestäkään todennäköisesti mestaria tule. Arvon anto kanssaeläjälle, aito toisesta ihmisestä kiinnostuminen ja fokusoitu jatkuva intohimoinen kasvunpyrkimys – siinä resepti, jota suosittelen koko sydämestäni jokaiselle, joka elämässään menestyä haluaa.