Monesti kuulee pohdintoja, että miten kasvaa oikein hyväksi jossakin. Samoin huippumenestyjien elämänkerrat kiinnostavat miljoonia lukijoita. Miten tosiaan tullaan mestariksi?

Vuosien aikana itselläni on ollut ilo ja kunnia tavata monia oman alansa huippuja. Vaikka onkin monesti tullut napattuja kimppaselfie, niin se pointti ei koskaan ole minulle ollut näiden mestareiden julkisuusarvo. Sitähän voisi kotoa käsinkin photoshopata itsensä kenen viereen tahansa. Paljon tärkeämpää kohtaamisissa on aina ollut päästä vähän selville, mikä tekee juuri tästä henkilöstä mestarin. Miksi juuri hän on alansa kärkinimi? Mitä hän tekee erilailla?

Omalla kokemuksellani uskallan sanoa, että kaksi ominaisuutta yhdistää kaikkia tapaamaani mestaria.

Ensimmäisenä on kohteliaisuus, kyky antaa arvoa toiselle ihmisille, olla kiinnostunut muista. Olin 19 –vuotias, kun tapasin Donkkareiden Kalle Aholan keikkapaikan bäkkärillä. Pää hiessä keikasta Kalle jaksoi kuunnella juttuni ja vastaili kysymyksiini. Lopuksi hän kuin anteeksi pyytäen sanoi, että pitäisi päästä lepäämään ja säästämään ääntä seuraavalle keikalle. Lopuksi paiskasi kättä ja toivotti tsemiä meidän bändille. Olin todella otettu tästä kohtaamisesta ja innostuinpa ostamaan heidän tuoreen Don Huonot –levynsäkin. Kuinka toisella tapaa Kalle olisikaan voinut käyttäytyä? Sanoa vain ohimennen ”moi” ja painella eteenpäin.

On vaikeaa nousta huipulle yksin ja ilman apua. Matkalla tarvitsee muita ihmisiä. Ja mitä iloa oikeastaan mistään on, jos sitä ei voi jakaa toisen kanssa? Hyvä puu kantaa hyvää hedelmää, huono puu huonoa. Mestarit ovat tämän oivaltaneet. He tietävät, että huomenna kaikki voi olla toisin ja siksi antavat muille ihmisille arvoa jo tänään.

Toinen yhteinen piirre on intohimo ja fokus. Mestarit ovat mestareita yhdessä asiassa. Eivät kolmessa tai viidessä. Yhdessä. Se, että treenailee jotain asiaa koko elämänsä, ei tarkoita, että siinä tulee huipuksi. 10 000 tuntia treeniä hyväksi on vain sinnepäin heitetty arvio. Mikään määrä treeniä ei tee huippua, jos siitä puuttuu intohimoinen kasvunpyrkimys. Kun kuuntelee mestareiden kertomuksia, niin tämä ominaisuus paistaa kaikilta ihanan kirkkaasti läpi. He palavat sille, mitä tekevät ja ovat valmiita panostamaan intohimoonsa muiden asioiden kustannuksella.

Olin Etelä-Pohjanmaan Keskustanuorissa samaan aikaan kuin kaverukset Mikko Savola ja Antti Kurvinen. Ei tarvinnut olla kummoinen politiikantuntija nähdäkseen, että nämä kaverit tulevat menestymään. Kyse ei ollut siitä, että he olisivat olleet jotenkin muuta porukkaa selkeästi fiksumpia tai valovoimaisempi jo syntyessään. Nämä herrat sen sijaan ymmärsivät jo hyvissä ajoin, että politiikassa kansa äänestää.

Poliittisen nuorisotoimintaan kuuluu niin sanottu hauskanpitokin, mutta en koskaan, edes yhtenä iltana, nähnyt, että kumpikaan näistä herroista olisi ollut illan juhlimassa työnteon kustannuksella. Aina valmiina seuraavaan tapahtumaan kohtamaan innolla ihmisiä. Itse en olisi koskaan pystynyt samaan, koska minulta puuttui intohimo politiikkaan. Heillä sitä oli ja on. Tänä päivänä molemmat herrat ovat istuvia kansanedustajia. Heillä oli fokus ja intohimo selkeinä ja he olivat valmiita jättämään muita asioita sivummalle, voidakseen onnistua siinä, missä haluavat onnistua.

Matkalla mestaruuteen on pakko tehdä valintoja. Aika utopistisen positiivinen omakuva pitää olla, jos aikoo keskittyä kolmeen eri asiaan ja menestyä kaikissa. Menestys on työtä ja intohimoa. Kukaan ei voi saada kaikkea.

En väitä, etteikö lahjakkuudella ja sattumalla olisi myös merkitystä. Totta kai on. Samaan aikaan pidän kuitenkin absoluuttisen kirkkaana faktana, että ilman näitä kahta ominaisuutta ei meistä kenestäkään todennäköisesti mestaria tule. Arvon anto kanssaeläjälle, aito toisesta ihmisestä kiinnostuminen ja fokusoitu jatkuva intohimoinen kasvunpyrkimys – siinä resepti, jota suosittelen koko sydämestäni jokaiselle, joka elämässään menestyä haluaa.