Typerys minä olen, luova satakielinen typerys.

Ota eteesi valkea paperi ja lyijykynä, aloita kirjoittamaan runo. Häh? En minä osaa mitään runoa kirjoittaa! Valitse valokuva ja keksi tarina sille, mitä kuvassa näkyy. Jaa a, mitähän keksisi, onpas vaikeaa. Tyhjä katse, kynnet koskettavat takaraivoa. Kauempaa katsoen voisi luulla, että häntä on juuri pyydetty kirjoittamaan teoria kaikesta olemassa olevasta.

Ehkä rohkaisu auttaa. Eihän runon tarvitse olla kuin kaksi riviä ja suomen kieli on täynnä riimejä. Talo ja valo – kuu ja puu. Kynä koskettaa hetkeksi paperia ja nousee uudelleen, tuskastunut huokaus. Terä piirtää sanan paperille, pysähtyy, sitten yliviivaa sen huolellisesti, ettei kukaan näe, mitä siinä luki. Ei se toiminut ollenkaan.

”En minä ole mikään luova tarinankertoja”, hän huokaa ja antaa kynän kieriä lattialle.

Harva meistä kirjoittaa ajatuksiaan paperille, mutta onko luovuus silti vain harvojen etuoikeus? Tilanne ei olekaan ihan yksinkertainen. Luovuuden puute on itse asiassa osa luovaa näytelmää. Uskotko? Suo, kuokka ja ritarilinnat asuvat kaikissa, sen minä aion sinulle nyt todistaa.

Muistele tilannetta, miten joku kertoi taidokasta tarinaa, kun hän oli unohtanut hoitaa lupaamansa asian. Muistele, kun joku saapui pahoin myöhässä paikalle. Jos meissä ei asuisi luovuus, kertomus myöhästymisestä olisi kolme sanaa pitkä ”en lähtenyt ajoissa”. Sen sijaan kerromme tarinaa, josta saisi aloituksen novelliin. Tapahtui sitä ja tätä. Siksi ainut vaihtoehto oli saapua myöhässä.

Mikä rohkea paljastus ”en lähtenyt ajoissa” olisikaan haavoittuvaisuudestamme. Riisua aseensa ja tunnustaa, en ole täydellinen. Mutta mutta mutta – samallahan minä luopuisin oikeudestani osoittaa seuraavaa myöhästyjää sormella. En olisi häntä parempi, vaan olisin kuin hän. Kukapa itseään osoittaa sormella, kun hiiliä jaetaan? Siksi luon synninpäästökseni tarinan myöhästymisestä. Se saa juonen kuin itsestään. Emme edes muista, mikä olikaan totta ja mikä uhrilahja tarinalle. Annamme suumme kertoa ja yllätymme itsekin. Mitä ihailtavaa luovuutta, mitä tarinankerrontaa!

Ei luovuutemme tässä vielä ollut, esimerkkejä on vaikka kuinka.

Näemme asemalla kuinka nainen kimaltaa timanteissaan kauniina kuin paratiisin lintu. Voisimme olla iloinen hänen puolestaan, nauttia kauneudesta. Meissä asuu kuitenkin metsästäjä, joka haluaa saaliikseen juuri tuon linnun. Jos jollain on vähän enemmän kuin minulla, se on ok. Jos jollain on paljon enemmän kuin minulla, se täytyy ampua alas. ”Katso nyt tuotakin naista. Kuinka raskasta tuollainen mallinuken elämä!” Hetkessä keksimme tarinan kertomaan, miksi emme mistään hinnasta vaihtaisi osia hänen kanssaan. Timantit ja kauneus pilaisivat elämän.

Me ihmiset olemme koomisia.

Me keksimme kaikenlaista ja sekoamme itsekin juonenkäänteissämme. Omassa tarinassamme olemme aina veteen piirretyn viivan paremmalla puolelle. Totta tai ei – emme me siitä pulaan joudu. Virheemme ovat sattuman pakottamia, puhtaita vahinkoja. Kaikki, minne emme itse yletä, on huonoa. En edes haluaisi kurottaa tuonne, sillä juuri tuo korkeus on typeryyttä.

Satiirimme valmistuu hetkessä, jos se auttaa meitä säilyttämään kasvojamme – ettemme siinä hetkessä olisi vähemmän kuin toinen.

Typerys minä ihminen olen, luova satakielinen typerys. Osaan improvisoida monta ivamukaelmaa siitä kaikesta, mihin en yltänyt ja missä en onnistunut.

Ehkä runoasi ei koskaan tule paperille, eikä sille kuvalle löydy tarinaa. Niin voi käydä, mutta se ei johdu luovuudestasi tai sen puutteesta. Se johtuu siitä, että sielunsa paljastaminen pelottaa. Mitä jos toinen ei pidäkään tästä. Ahdistumme – menemme kerälle kuin siilit. Juuri nämä piikkimme ovat pelkomme.

Pelko on meissä aina ja ikuisesti. Juuri kun luulemme voittaneemme pelon, huomaammekin vain vaihtaneemme sen kohdetta. Pelko on muodoton osa meitä. ”Minä pelkään, koska ihmisen osaan kuuluu pelätä ilman järkisyytä”, sanoi ei-kukaan koskaan.

Tarinamme elävät mukana ja yritämme luovilla tavoilla rationalisoida tunteemme. Sillä juuri luovia me jokainen olemme. Kasvatamme käärmeen satakertaiseksi ja kirjoitamme syntilistaa maailmalle, että saisimme ihmisen vierellämme hyväksymään, että syy ei ole minussa.

Voiko enää enempää luovuutta elävä olento itsestään tiristää!

Kun ensi kerran saat kynän ja paperin, kirjoita.