Sitä, mitä ei sanottu ääneen, ei ole olemassa

Naisen istuessa hänen kenkiensä korot saavat hänen polvensa nousemaan epätavallisen korkealle. En ymmärrä naisten kengistä, mutta uskon, että hänen täytyy kävellä varpaillaan liikkuessaan. Bussit saapuvat vasemmalta, mutta naisen katse kierii hiljakseen katua alas oikealle. Se näyttää löytävän rauhan mäen alta suljetun konditorian näyteikkunasta. Hän pyöräyttää kukkaista huiviaan uuden kierroksen kaulansa ympäri ja antaa sen hännän laskeutua mielivaltaisesti pinkin neuleen päälle. Mieleni tekisi sanoa, että hänen vaaleat hiuksensa ovat pörröiset, mutta se kuulostaa enemmän eläimen turkilta. Ei hän ole eläin, vaan ihminen. Kaunis, vaan ei minun makuuni.

Hän asettaa kyynärpäänsä korkeille polvilleen ja antaa pään levätä kämmenien päällä. En voi olla miettimättä, onko hänen ajatuksensa väsynyt. Näyttää kuin hän hetkeksi unohtaisi elävänsä kehossa, ehkä hän ei näe mitään, mitä katsoo.

Pieni tuulenvire intoutuu puuskaksi ja tipauttaa äsken asetellun kaulahuivin osittain alas olkapäältä. Hän ei havahdu korjaamaan sitä, nojaaminen kaukaisuuteen priorisoituu korkeammalle. Jos hänen polvet olisivat alempana, pinkki neule paljastaisi noustessaan alaselän puuskalle. Reagoisikohan hän siihen?

Minuutteja kuuluu ja minun täytyy tuijottaa naista. Elävää maalausta, jolla on sanoma.

Noustessaan lopulta nainen ottaa kaksi ensimmäistä askelta varovaisesti. Korkeakorkoisten kenkien täytyy olla hänelle uudet. Veikkaan, että hän näki pysäkillä usein samaa linjaan kulkevan liikehtivän saapuvan bussin vaatimalla tavalla, sillä hän osasi nousta juuri oikeaan aikaan katsettaan kääntämättä. Noustessaan bussiin hän suoristaa kevyesti neulettaan ja heittää kaulahuivin toisen pään takaisin selkäpuolelle. Vasta kun bussi konditorian kohdalta kääntyy oikealle kulman taakse, olen kykenevä jatkamaan matkaa.

Nainen pinkissä neuleessa, miksi katsoit oikealle?

Jos elämästä olisi aapinen, sen takakannessa lukisi: Arvaaminen on helppoa, tietäminen lähes mahdotonta.

Osaamme helposti kirjoittaa ratkaisun mysteerille. Naisella oli viimeinen päivä pitkäaikaisessa työpaikassaan ohi. Edessä olisi sapattivuosi, matkustelua maailmalla. Ratkaisu oli kypsynyt pitkään, mutta nyt, kun se on totta, epävarmuus iski koko voimallaan. Millään, mikä oli lähellä, ei ollut merkitystä, sillä maailma on kaukana. Nyt me tiedämme, miksi nainen katsoi mäkeä alas.

Sitä, mitä ei sanottu ääneen, ei ole olemassa. Todellisuudessa emme tiedä hänestä mitään.

En koskaan nähnyt naisen kasvoja kunnolla. En tunnistaisi häntä, vaikka hän olisi kassajonossa edelläni. En tiedä hänestä mitään ja silti arvailen. Näin maailma toimii.

Monta mielipahaa ja vihaa ihmisten välillä perustuu juuri siihen, että arvauksesta tehdään tietoa. ”Kyllähän se ihan loogiselta kuulostaa..”, ei vielä tarkoita, että asia olisi edes sinnepäin totta. Monet tarinat ja elokuvatkin ovat kuin otoksia todellisuudesta ja silti ne ovat keksittyjä.

Paljon siitä, mitä me arvailemme, voisimme pienellä vaivalla selvittää todeksi.

Jos haluat, että muut ymmärtävät sinua paremmin, puhu heille ääneen. Anna heille mahdollisuus kuulla se, mikä on totta sinussa. Jos haluat ymmärtää muita paremmin, puhu sinä heille ääneen. Kysy, mitä he pelkäävät ja mitä rakastavat. Anna heille mahdollisuus korjata se, minkä arvasit väärin.

Enemmän puhetta on vähemmän vääriä arvauksia. Vähemmän vääriä arvauksia on enemmän ymmärrystä ihmisten välillä.

Nainen, joka katsoi oikealle, jää taideteokseksi, jolle jokainen voi keksiä haluamansa sanoman. Siinä kulkee arvauksen maksimiarvo.