Kuukausi: syyskuu 2019

Mikään ei tunnu miltään

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Harmaa Peugeot on lähes kiinni sinertävän Opelin kyljessä. Siinä ne seisovat kevyessä sateessa hiljaa vierekkäin, kuin heillä olisi suhde aluillaan. Se vaihe, jossa ei ole kiire minnekään. Kerrostalon alaovesta juokseva poika on vastakohtani. Hänellä on vaaleaksi värjätyt hiukset ja tumma iho. Pinnallisuus on mihin intuitio minut vie. Hänen perässään seuraa koira, joka näyttää puoliksi labradorin noutajalta, puoliksi saksanpaimenkoiralta.

Päästäkseen jalkakäytävälle heidän on kuljettava autojen ohitse. Poika jatkaa juoksuaan suoraan vierekkäin olevien autojen väliin. Valmiiksi hoikkana hän vetää mahaa sisään ja koittaa mahtua. Juuria ja juuri, poika hymyilee onnistuneelle yritykselleen ja sukaiseen vaaleaa tukkaansa. Se näyttää silmissäni hieman lampaan villalta – pinnallisuus viipyy, kuten sillä monesti on tapana.

Koira ei ole ihminen. Se katsoo häviävän hetken kapeasta välistä tunkeutuvaa poikaa, kunnes kirmaa itsensä vauhtiin ja kiertää kaikki viisi autoa. Koira on jo nuuhkimassa nurmea, kun poika vielä pujottelee.

Helppous puuduttaa mielen. ”Mikään ei tunnu miltään”, sanoo Levottomat elokuvan päähenkilö leffan alussa. Olen aina ymmärtänyt, mitä hän tarkoittaa. Vastakohtani seisoo nurmikolla koiransa kanssa, hän on kuin minä. Kapeassa raossa autojen välissä oli palkintonsa. Arki kasvaa, kun sitä kasvattaa. Poika heittää kepin koiralle, jonka tämä noutaa vauhdilla. Kerta riittäköön, hihna kiinni kaulapantaan ja he katoavat kadulle.

Emme me niin erilaisia ole. Yksi elämä jokaisella, kysymys syvällä sielussa: mikä minusta tulee sitten isona? Kaikki on tässä, eikä se aina ole tarpeeksi. Vaistot saivat koiran kiertämään auton. Mikä koiralle on tehty, se unohtuu. Ihminen on erilainen. Nykytilan laajentaminen omaa mielikuvitusta käyttäen. Mitä enemmän katsoo, sitä enemmän näkee.

Peugeot ja Opel ovat molemmat vanhoja. En haluaisi kumpaakaan omakseni. Ne ovat tyhmästi parkkeerattuja vanhoja autoja tai ne ovat avoin haaste pujotella itsensät niiden välistä. Poika saa sympatiani.

Elämä on se, mitä meille tapahtuu jokainen päivä. Sinä päätät paljonko hyvää niissä päivissäsi on. Paljon on jo edessäsi.

Kunnia, se on valuuttaa

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Älä puhu muukalaisille, älä ole mitään vailla. Vain sinä olet todellisuus. Älä pelkää, äläkä luovuta. Ole jotain ja ole kaikkea. Parhaimmillaan kosketuksesi tekisi naarmun timantin pintaan – kulminaatiopiste ihmissankarille, viitta liehuu kuuta vasten. Jos pyydät apua, se täytyy maksaa takaisin. Korkoa, vaikka ei sitä pyydettykään. Kunnia. Se on valuuttaa, jolla maksat surusi pois. Hymyilin jonossa murtuneen näköiselle naiselle. Se oli suopeutta. Jokainen vastaa itsestään, minä päätän.

”Kysyitkö naiselta, mikä hänen on?”

”Hah. Miksi?”

”No ehkä hän olisi arvostanut sitä?”

”Jokainen. Vastaa. Itsestään.”

Katselen lentokoneesta pilviä alaspäin. Homo sapiens on viisas ihminen, taivas on vain yksi mahdollinen sijainta. Vanhassa tekstissä sanottiin, että jos Jumala olisi halunnut ihmisen lentävän, hän olisi antanut ihmiselle siivet. Ja miten kävi? Ihminen teki ne itse. Ei armoa, eikä höyheniä. Metallia, maasta itse kaivettu. Ihminen pystyy ja rahalla saa. Mitä ne pilvet edes ovat? Vesihöyryä. Eikä kukaan niiden reunalta katsele ketään. Minulla on kuva pilvien päältä ja et löydä siitä yhtään olentoa. Kaikki mitä on, on nyt, eikä joskus eilen. Lopettakaa hulluus.

Pahuus on valhetta. Olen pilvien päällä ja lennän. Hieman alempana on valkea vana, josta toinen lentokone kulki aiemmin. Siihenkö jäätikkö sulaa? Riittää, kun kiellän ja katson kauemmaksi. Olenhan voittamaton.

Laitan peliin kaikkeni ja pääsen mihin vaan. Satakymmenen prosenttia, juuri sen verran meidän täytyy itsestämme antaa. Ehkä sinä muistatkin? Satakymmenen on vähän järjetön juttu. Vähän liikaa. Mutta se on minimi ja halustahan se vain on kiinni. Kaikki alle on motivaatio-ongelma, kai sinulla on peili?

.

.

Minä pidän sinusta. Sinä kelpaat, sinä riität sellaisena kuin olet. Älä usko hulluuksiin. Elämä on kaunista, eikä kuuhun tarvitse kurkottaa. Iloitkaamme siitä, että olemme yhdessä elossa.

Sillä suurin kaikista on rakkaus.

Hyppää lätäkköön.

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kun lapsi hyppää tasajalkaa kuralätäkköön, ei hetkestä puutu mitään. Kielloilla ei juuri ole vaikutusta asiaan. Ihan kuin kaikki tapahtuisi ulottuvuudessa, jonne aikuisen puhe ei kanna. Hyppy ja läiskähdys, siinä on kaikki. Pienen ihmisen välitön vaikutus maailmaan. Kun ensi pakkaset jäädyttävät lätäköiden pinnan, voi samalla riemulla polkea jäätä särölle.

Kun kasvamme, on paljon vaikeampi hyppiä lätäkköihin. Tuollahan ne ovat nytkin sateen jäljiltä pihalla, mutta ei se ole ollenkaan sama. Haltioituminen omasta vaikutuksesta puuttuu. Taika on poissa, mutta halu tallella. Mikä onkaan jälkeni maailmaan, kun lätäkköön hyppääminen ei enää riitä?

Digitaalisessa tietomaailmassa on hyvin vaikea nähdä muutosta. Jokainen meistä on oppinut paljon viimeisen vuoden aikana, mutta on vaikeaa yksilöidä, mitä. Samoin olemme saaneet paljon aikaan, mutta moni asia ympärillämme näyttää samalta kuin aiemmin. Olen tekemisilläni osa niin valtavaa verkostoa, että kaukaa katsoen kaikki, mitä teen hukkuu paljouteen. Mikään ei läiskähdä yhtä välittömästi kuin lätäkkö.

Kaverini kertoi, kuinka puutarhaan ojan kaivaminen oli ollut rentouttava kokemus. Työnjäljen näki heti. Kyllähän minä häntä ymmärsin. On se silti hieman koomista, että kaiken länsimaisen hyvinvoinnin keskellä juuri ojankaivuu tuo merkityksen kokemuksen. Kyse onkin tunteesta. Onnellisuus ja merkityksen kokemus ovat nimenomaan mielentiloja. Tunne ei koskaan taivu matematiikaksi (on sitäkin toki yritetty). Ei voi etukäteen laskea, että kun teen näin ja noin, merkityksen kokemus on vahva. Monesti juuri paljonkin keskellä voi tuntua, ettei elämässä ole mitään suuntaa. Suuren olisi oltava niin suurta, että sen saavuttaminen vaatii täydellisen omistautumisen ja hyvää säkää. Suurimmalle osalle meistä tämä ei ole realistinen polku. Se voi tuoda uskomattoman pienuuden ja tyhjyyden kokemuksen.

Valtavassa verkostossa voima asuukin monesti pienessä. Sen, minkä lapsena saimme lätäköiltä, voimme kyllä aikuisinakin saada.

Sanoilla on voima luoda hetki. Voimme pysäyttää toisen pyörimisen valtavuudessa sanomalla juuri hänelle muutaman kauniin sanan. Sinun kanssasi on hyvä. Kiitos, kun olit taas minua varten. Olet korvaamaton apu. Olet ihan huippu tekijä tässä. Lauseet ovat niin yksinkertaisia, että jokainen osaa ne lausua. Jos vain muistaa ja uskaltaa. Niiden kuuleminen tuntuu samalta kuin kumppareiden läiskähdys lätäkköön. Pienen hetken tuntuu, että juuri minulla on vaikutus ympäristöön. Toisten ihmisten kautta voi itsensä kokea voimakkaimmin.

Toinen tapa hypätä lätäkköön on tehdä jotain, minkä lähtökitka on normaalia arkea suurempi. Jotain sellaista, mitä ei ensi ajatuksella ajattelisi tekevän, mutta tarkemman pohdinnan jälkeen päätyykin kokeilemaan. Uuteen ihmiseen tutustuminen ihan vain siksi, että siitä voi aueta jotain hienoa. Uuden harrastuksen, esim. sukelluksen, aloittaminen ilman tietoa, että onko se yhtään oma juttu. Ulkomaille matkustaminen yksin ilman mitään matkasuunnitelmaa. Etsivä kyllä löytää vaihtoehtoja ja moni niistä on ihan ilmaisia. Kun rikkoo sen rajan, missä uskoi omien mahdollisuuksien kulkevan, se tuntuu samalta kuin ensi pakkasen tekemän jään räsähdys. Hyvältä.

Arkea voi myös pysähtyä paloittelemaan. Kirjoittaa vaikka päiväkirjaa, mitä kulloinkin on saanut aikaan. Sanoittaminen auttaa näkemään ja muistamaan, kuinka paljon lopulta elämässämme tapahtuukaan asioita ja jotka ajan kanssa sulavat vain yhdeksi määrittelemättömäksi pötköksi.

Kaikki nämä ovat vain pieniä esimerkkejä. Kaiken pointti on: lapset hyppäävät lätäkköön hyvästä syystä, eikä se tarve katoa iän myötä. Meidän täytyy vain löytyy uusia keinoja ja olla rohkeutta elää ne todeksi. Maailmaan hukkuminen on todellinen haaste onnellemme. Jokainen haluaa kokea oman vaikutuksensa maailmaan, kuten lapsi syyspäivänä. Ei kannata liian heppoisesti ohittaa tätä tarvetta. Ei lätäkköihin hypittäisi sukupolvesta toiseen, jos se ei palvelisi jotakin hyvin syvällä ihmisessä asuvaa.

Hieman mielikuvitusta ja paljon on mahdollista. Kuten Kani sanoi Nalle Puhissa: ”Kyllä itselle voi järjestää yllätyssynttärit, se vain vaatii hieman järjestelyä”.

Ihan hiton paljon todennäköisempää, että ei räjähdä

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Olen katsonut pientä pistettä pitkään.

”Mitä sinä teet?”, kysyt minulta.

”En mitään”.

Se, mitä näen, ei tavoita muita. Turhaan näyttäisin pistettä ja kuuntelisin sinun tuhahtavan, ettei se ole mitään. Vähättely tuntuu paremmalta, kun sen tekee itse.

Katsoin pistettä aamulla hartaasti, hain valolle eri kulmia kunnes näin, mitä halusin. Piste on pieni, mutta se pystyy paljoon. Tätä tarinaa kerron tuijottaessani ja voima ja vastavoima painivat syvällä mielessäni.

Miten piste voisi olla vaarallinen?

Ensin se kasvaa kaksinkertaiseksi, niin, tai sitten paljon isommaksi, kuten esimerkiksi universumiksi. Vaihteluväli on suunnaton. Silloin, kun ei tiedä varmana, voi helposti pelätä pahinta. Antaa kaiken paisua muodottomaksi. Parhaassakin valossa tämä näyttää silti aika mitättömältä. En kuitenkaan pidä ajatuksesta, että koko olisi potentiaalin mitta. Ihminen saa alkunsa niin pienestä, ettei silmä erota. Harvoin me kuollaankaan mihinkään itseämme suurempaan. Elokuvissa paholainen kuvataan suureksi sarvipääksi, koko yhdistyy voimaan. Samalla logiikalla pitäisi nähdä painajaisia myös sinivalaista.

Elämässä täytyy kunnioittaa sitä, mitä on, sellaisena kuin se on. Siksi minä tuijotan.

Kaverini muistutti vanhasta viisaudesta: ”Kun kuulet kavioiden ääntä, mieti hevosia, älä seeproja”. Minä aion nähdä seepran. Ei niinkään, että ollenkaan haluaisin, mutta sitä kohti pyrkimykseni näyttää olevan. Tein sen, mistä kapteeni Kaarna varoitti, jäin tuleen makaamaan.

Eilen marketin parkkipaikalla odotin vartin autossa. Ihmisiä meni ja tuli edes takaisin. Kaikilla näytti olevan hyvä olla, vain minulla on piste. Olen epäonninen kaivoon pudonnut.

Ajatukset eivät näy päälle, siksi pää onkin niin hankala kehonosa. Kun minä hetkeä aiemmin kävelin autolleni, saattoi joku toinen katsella ja miettiä, että tuollakin on hyvä olla. Mitä hän oppisi elämästä, jos kävisin kertomassa, miten käytin aamuni tuijottamiseen?

Voima ja vastavoima ovat sisälläni jatkuvassa liikkeessä. Täytyy uskoa hyvään, koska paha on lopulta niin paljon harvinaisempaa. Sen yleisin muoto kasvaa ja kuolee minun itseni mukana. Sen, minkä kuulee, muttei näe, voi kuvitella miksi haluaa. Sen, minkä näkee, muttei tunnista, voi nimetä, miksi haluaa. Hulluuden välttäminen onkin sitä, että pysyy järjissään. Totuuden sijaiset ovat jatkuva vaara hyvinvoinnillemme.  Se, mikä saa vaeltaa valtoimenaan, voi karata täysin ulottumattomiin. Sitten onkin usein jo liian myöhäistä.

Jos oppisimme olemaan tuijottamatta pisteitä, olisi helpompaa olla onnellinen. Epätodennäköinen voi kyllä toteutua, mutta epätodennäköinen tarkoittaa silti sitä, ettei asia juuri koskaan toteudu. Kaikki pelkomme kohteet eivät millään mahtuisi tähän maailmaan. Niiden ainoa elinkelpoinen ympäristö on päämme sisällä. Siellä puhallamme pisteen piruksi ja pelkäämme ikuista kadotusta. Mikä koskaan on muuttunut tuijottamalla toiseksi?

Taikausko mielissämme elää silti vahvana. Jos liikaa iloitsee, niin pian saa kynsilleen. Mitä korkeammalle kohoaa, sitä kovempaa putoaa. Hah! Missä ihmeessä olisi jokin iloitsemisen mittauskeskus, joka lähettäisi epäonnea elämäämme, jos emme itse tajua aktiivisesti olla varuillamme? Joskus pisteestä tosiaan räjähtää universumi, mutta on ihan hiton paljon todennäköisempää, että ei räjähdä.

Tuijottaminen on hullun hommaa, oman sielun kuristamista. Vaikka paha aina joskus toteutuukin, ei se ole vahvuudeltaan mitään siihen verrattuna, mitä kaikkea annamme päämme sisällä kasvaa.

Oikeassahan sinä olisit ollut, ei mitään ole.

Se oli siinä, mutta se riitti

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kesällä 1993 isä rakensi uutta autotallia. Sitä oli jännä seurata ja olla itsekin mukana talkoissa. Perustuksien valaminen oli kaikkein mielenkiintoisin vaihe. 12 -vuotiaan aivoilla tuntui mahdottomalta käsittää, miten niin monimutkainen vaihe hallitaan. Mitä jos reunat eivät pidä ja se betoni vaan leviää? Entäs jos jotain unohtuu ja betoni ehtiikin jo kovettua? Mitä jos koko perustus onkin ihan vinossa? Paljon muuttujia, enkä tänä päivänäkään osaisia itse hoitaa kaikkea.

Kun perustukset oli saatu paikalleen, alkoi rungon rakentaminen. Siihen tarvittiin puuta. Minun tehtävä oli varmistaa, että sitä oli aina tarpeeksi paikalla. Tarvittava puuaines oli jo valmiiksi hankittuna ja varastoituna puolen kilometrin päähän vanhaan riihen. Ei tarvinnut kuin traktorilla koukata hakemaan.

Paapan veli oli noihin aikoihin jo lähes 90-vuotias, mutta todella kiinnostunut kaikesta tekemisestä, mitä vaan milloinkin tapahtui. Minulle hän oli tärkeä lapsuuden esikuva. Sodan käynyt mies, jolla oli monta hyvää tarinaa. Hän oli syntynytkin Venäjän vallan aikaan, joka tuntui jotenkin niin kaukaiselta historialta. Vuosikausien ajan hän haki minua tekemään erilaisia maatalon pikkuhommia ja opetti samalla työnteon filosofiaa. Minulle oli tärkeää näyttää, että minä pystyn. Tuon ajan kulttuuriin kuitenkin ainakin Pohjanmaalla kuului, ettei kehuja pahemmin tuhlailtu. Toki Laihialla ei tuhlattu mitään muutakaan. Jos homma meni hyvin, niin parhaimmassa tapauksessakin oltiin vain hiljaa. Jos ei mennyt hyvin, niin sen kuuli kyllä. Kerran serkkumme kanssa saimme ”painua helvettiin, kun ei tuosta mitään tule”, kun tahti ei ollut ihan toivotun lainen.

Niinpä tuolloinkin, kun lähdin traktorilla ja kärryillä hakemaan puukuormaa, hän ponki rollaattorilla perään ja istui valvomassa suoritusta. 12-vuotiaan innolla halusin näyttää taas voimiani ja kannoin niitä montaa kakkosnelosta kerralla kuin vain jaksoin ja niin nopeaan kuin ehdin. Kuorma oli jo melkein valmis, kun paapan veli pyyhkäisi nenäänsä ja sanoi hyväksyvästi:

”Kyllä susta joku päivä vielä työmies tuloo”.

Olin kuin en olisi kuullutkaan, mutta sydän pomppi ilosta melkein rintakehän läpi. Se ei ollut palaute vain siitä hetkestä, vaan siinä hyväksyntä sille, että olin lapsen voimillani täyttänyt roolini. Koskaan ennen, enkä jälkeen, en muuta positiivista palautetta työnteosta häneltä saanutkaan.

Se oli siinä, mutta se riitti.

Aikaa tuosta on kulunut jo 24 vuotta, mutta muisto on kirkas kuin eilinen. Edelleen kun joskus meinaa tekeminen väsyttää ja asiat tuntua suurilta, muistan tuon kommentin. Se antaa energiaa ja uskoa. En halua luovuttaa kesken – ihan kuin hän edelleen istuisi katsomassa. Haluan edelleen näyttää, että minä pystyn olemaan roolini kokoinen.

Samalla tuo tarina on muistutus siitä, kuinka merkittävä osa arvostamme tulee aina muiden kautta. Emme ole kaikesta irrallisia yksilöitä, vaan me jaamme elämän täällä pallolla. Hengitämme samaa ilmaa, sama aurinko nousee aamuissamme. Omissa ajatuksissani voin olla kuningas tai jumala, mutta todellisuudessa olen sitä, mitä itsestäni teen.

Kiitos sanoistasi, minä muistan edelleen.