Olen katsonut pientä pistettä pitkään.

”Mitä sinä teet?”, kysyt minulta.

”En mitään”.

Se, mitä näen, ei tavoita muita. Turhaan näyttäisin pistettä ja kuuntelisin sinun tuhahtavan, ettei se ole mitään. Vähättely tuntuu paremmalta, kun sen tekee itse.

Katsoin pistettä aamulla hartaasti, hain valolle eri kulmia kunnes näin, mitä halusin. Piste on pieni, mutta se pystyy paljoon. Tätä tarinaa kerron tuijottaessani ja voima ja vastavoima painivat syvällä mielessäni.

Miten piste voisi olla vaarallinen?

Ensin se kasvaa kaksinkertaiseksi, niin, tai sitten paljon isommaksi, kuten esimerkiksi universumiksi. Vaihteluväli on suunnaton. Silloin, kun ei tiedä varmana, voi helposti pelätä pahinta. Antaa kaiken paisua muodottomaksi. Parhaassakin valossa tämä näyttää silti aika mitättömältä. En kuitenkaan pidä ajatuksesta, että koko olisi potentiaalin mitta. Ihminen saa alkunsa niin pienestä, ettei silmä erota. Harvoin me kuollaankaan mihinkään itseämme suurempaan. Elokuvissa paholainen kuvataan suureksi sarvipääksi, koko yhdistyy voimaan. Samalla logiikalla pitäisi nähdä painajaisia myös sinivalaista.

Elämässä täytyy kunnioittaa sitä, mitä on, sellaisena kuin se on. Siksi minä tuijotan.

Kaverini muistutti vanhasta viisaudesta: ”Kun kuulet kavioiden ääntä, mieti hevosia, älä seeproja”. Minä aion nähdä seepran. Ei niinkään, että ollenkaan haluaisin, mutta sitä kohti pyrkimykseni näyttää olevan. Tein sen, mistä kapteeni Kaarna varoitti, jäin tuleen makaamaan.

Eilen marketin parkkipaikalla odotin vartin autossa. Ihmisiä meni ja tuli edes takaisin. Kaikilla näytti olevan hyvä olla, vain minulla on piste. Olen epäonninen kaivoon pudonnut.

Ajatukset eivät näy päälle, siksi pää onkin niin hankala kehonosa. Kun minä hetkeä aiemmin kävelin autolleni, saattoi joku toinen katsella ja miettiä, että tuollakin on hyvä olla. Mitä hän oppisi elämästä, jos kävisin kertomassa, miten käytin aamuni tuijottamiseen?

Voima ja vastavoima ovat sisälläni jatkuvassa liikkeessä. Täytyy uskoa hyvään, koska paha on lopulta niin paljon harvinaisempaa. Sen yleisin muoto kasvaa ja kuolee minun itseni mukana. Sen, minkä kuulee, muttei näe, voi kuvitella miksi haluaa. Sen, minkä näkee, muttei tunnista, voi nimetä, miksi haluaa. Hulluuden välttäminen onkin sitä, että pysyy järjissään. Totuuden sijaiset ovat jatkuva vaara hyvinvoinnillemme.  Se, mikä saa vaeltaa valtoimenaan, voi karata täysin ulottumattomiin. Sitten onkin usein jo liian myöhäistä.

Jos oppisimme olemaan tuijottamatta pisteitä, olisi helpompaa olla onnellinen. Epätodennäköinen voi kyllä toteutua, mutta epätodennäköinen tarkoittaa silti sitä, ettei asia juuri koskaan toteudu. Kaikki pelkomme kohteet eivät millään mahtuisi tähän maailmaan. Niiden ainoa elinkelpoinen ympäristö on päämme sisällä. Siellä puhallamme pisteen piruksi ja pelkäämme ikuista kadotusta. Mikä koskaan on muuttunut tuijottamalla toiseksi?

Taikausko mielissämme elää silti vahvana. Jos liikaa iloitsee, niin pian saa kynsilleen. Mitä korkeammalle kohoaa, sitä kovempaa putoaa. Hah! Missä ihmeessä olisi jokin iloitsemisen mittauskeskus, joka lähettäisi epäonnea elämäämme, jos emme itse tajua aktiivisesti olla varuillamme? Joskus pisteestä tosiaan räjähtää universumi, mutta on ihan hiton paljon todennäköisempää, että ei räjähdä.

Tuijottaminen on hullun hommaa, oman sielun kuristamista. Vaikka paha aina joskus toteutuukin, ei se ole vahvuudeltaan mitään siihen verrattuna, mitä kaikkea annamme päämme sisällä kasvaa.

Oikeassahan sinä olisit ollut, ei mitään ole.