Ääriviivasi yön pilvissä

Yössä vaanii kaikenlaista. Varjo tekee sijaa sille, mikä ei valossa olisi paljoakaan. Kun vain silmät kiiltävät, kissakin tuntuu hetken tiikeriltä. Mihin silloin voi luottaa, kun ainutlaatuiset sielut derivoituvat keskiarvoksi? Sinulla oli nimi ja tarinasi. Luuranko kaapissa ja salaisuus kätkettynä sydämeesi. Yö ottaa ne pantikseen, palauttaa sitten myöhemmin. Sinä olet kiilto hämärässä. Kissa tai tiikeri, se ei ole enää sinun käsissäsi. Saalis ja saalistaja ovat vain ajatuksia, jotka elävät, kun niihin puhaltaa.

Kuuluuko ihmisestä ääni, kun se kaatuu, mutta kukaan ei kuulemassa? Välkkyvän valon tahdissa kaikki on vain hetken totta. Hengitä syvään sisään vakuuttaaksesi, että olet elossa. Yössä ujonkin on helppo katsoa silmiin.

Sillä mitä teet, on merkitystä. Sillä mitä et tee, on myös seurauksensa. Rytmin lumo on vahvin, kun et näe, mistä se tulee. Kehosi on vastaanotin ja sydämesi lyönnit peittyvät bassotaajuuteen. Siinäpä se. Tänään olet keskiarvo. Kaikki yrityksesi pyrkiä sinuuteen vain alleviivaavat inflaatiosi.

Jos hyväksyt, ettet ole kiiltäviä silmiä enempää, voit kokea pienen vapauden. Ei tekomme ratkaise voittajaa, vaan se, miten pisteet lasketaan. Mitä väliä on sillä, joka katoaa aamuun? Kaatuneen rukous nousevalle auringolle pesee synnin pois. Onko se edes syntiä, jos kukaan ei saa tietää?

Yössä vaanii kaikenlaista.

Nojaan taaksepäin ja katselen. En tunne juuri ketään, mutta tunnen jotain. Tässä ei ole mitään uutta, olen pelannut ennenkin. Joskus voittanut, joskus hävinnyt. Ilman menneisyyttä meistä ei olisi edes muistoa. Olen sinut, mutta en valmis. Valehtelisin, jos väittäisin, etten usko yksiäkään silmiä tiikeriksi.

Jos meistä todella tulee se, mitä itsestämme teemme, minun täytyy valita itseni. Olla jotain olemisen itsensä takia, eikä vain siksi, koska voin. Varjoissa lupaus punnitaan, koska yö ei tuomitse ketään.

Rytmin alla sydämeni puhuu ja minä kuulen. Tämä on minun valintani. Häntä mietin ja kaikki muu tiivistyy yöperhoseksi. Ei semmoinen kauaa elä, eikä se ole minun murheeni. Minkä teet, sen teet, enkä katso ketään teistä huomenna toisin.

Kasvosi tähdissä, ääriviivasi yön pilvissä. Kaikkea ihanaa hulluutta.

Olen kirjoittanut itseni sinuun, eikä muulla ole juurikaan väliä.

Olemme biisoneita, jotka ottavat vauhtia

Vauhti on paljon ja kaikkea liikaa. Ihminen sopeutuu nopeasti, mutta muuttuu hitaasti. Yksi meihin sisäänrakennettu ominaisuus on halu ymmärtää maailmaa. Haluamme saada järkeä ja järjestystä siihen, mitä ympärillämme tapahtuu. Tämä ominaisuus on peräisin meidän kehityshistoriastamme. Aivomme säästävät energiaa, kun niiden ei tarvitse jatkuvasti prosessoida monimutkaista tietoa.

Suuren osan arjesta meidän tapamme yksinkertaistaa näkemäämme ja kokemaamme on täysin toimiva tapa. Ei kaikkea tarvitsekaan ymmärtää juuriaan myöten. Ongelmia nousee kuitenkin nopeasti, kun ryhdymme keskustelemaan ja jakamaan omaa maailmaamme muiden kanssa. Kaiken ytimessä on, että asioiden paljous ja jatkuva halu ymmärtää saa meidät niin valheellisesti uskomaan: ”Se, mitä minä tiedän asiasta, on lähes kaikki, mitä tarvitsee tietää”.

Muodostamme mielipiteitä, jaamme tuomioitamme, teemme arvoasetelmia perustuen puhtaasti siihen, mikä oma tietomme asiasta on.

Näyttökuva 2019-11-13 kello 15.18.52

Kuinka moni isompi ja pienempi konflikti maailmassa saakaan alkunsa tästä samasta ihmismielen tyyppiviasta?

Jos haluaa omaa ajatteluaan korjata, jo yksi ajatus vie pitkälle parempaan:

Vaikka yksinkertaisuus viehättää, niin juuri mikään elämässä ei johdu vain yhdestä syystä.

Tämän jatkeeksi meidän kannattaa hakea hieman lisää oppia vanhalta kunnon Sokrateelta.

”Tiedän, etten tiedä mitään”, väitetään Sokrateen lausuneen aikoina ennen ajanlaskun alkua. Sokrates ei itse kirjoittanut yhtään mitään, vaan hänen filosofinen panoksensa perustui paljolti kysymysten esittämiseen keskusteluissa. Hän hakeutui sen ajan Ateenaan viisaiden miesten seuraan ja kysymyksillään pakotti heitä sanoittamaan väitteitään syvemmin. Lähes jokaisessa keskustelussa jo alussa käy selväksi, ettei alkujaan uskottavalta kuulostava väite kestäkään Sokrateen tarkempia kyselyjä. Asia on sitä, mutta myös tätä, ja vähän tuotakin. Lopulta yksinkertaisiltakin kuulostavien kokonaisuuksien määrittely käy yllättävän vaikeaksi.

Sokrateen oppiin kuului myös usko siitä, että paremman ajattelun kautta ihminen voi itse löytää oikeat vastaukset. Ja jos meissä kerran asuu tämä potentiaali, on vain meidän itsemme vastuulla selvittää aktiivisesti, mikä on oikein ja toimia sen mukaisesti.

Tuhansia vuosia on kulunut sitten Sokrateen ja tutkimusmetodit ja resurssit ovat kehittyneet paljon. Ehkä me tänä päivänä voimme tietää muutakin kuin ettemme tiedä mitään. Se, mikä Sokrateen ajattelusta kantaa kuitenkin tähänkin päivään, on, että harva mielipide ja näkemys sellaisenaan kestää tarkempaa tarkastelua.

Me voisimme toimia kuin Sokrates – kysyä enemmän ja antaa itsellemme ja muille mahdollisuus syventää ajatusta. Unohtaa kiire kertoa oma mielipide ja kysymysten kautta hetki viipyä asian äärellä yhdessä rapsuttaen sen pintaa. Emme valitettavasti juurikaan toimi näin, vaan olemme biisoneita, jotka ottavat vauhtia ja juoksevat päitään yhteen.

Se, mitä minä tiedän, on oikeastaan kaikki, mitä tarvitsee tietää.

Kaikki, mitä hoetaan, vaan ei koetella, saa pitää muotonsa. Väärä intuitio ei paljastu väittämällä. Se täytyy riisua, katsoa sen sisään.

Sopiva ripaus Sokratesta jokaiseen keskusteluun tekisi hyvää meille kaikille.

Nyt alkaa ongelma hahmottua

Vastakkainasettelu on tehokas keino ohjaamaan meidän ihmisten ajattelua. Olemme taipuvaisia valitsemaan puolemme sekä nopeasti muodostamaan ajatuksen ”me vastaan ne” -asetelmasta. Kun esimerkiksi illanistujaisissa seurue jaetaan kahteen joukkueeseen, jotka kisailevat keskenään musavisassa tai vastaavassa, niin lähes välittömästi tulee keskusteluun ”me paremmat” ja ”ne huonommat”. Hetkellisen leikkimielisyyden ollessa kyseessä, ei tällä onneksi ole suurta merkitystä.

Jos eri leireihin jako jatkuu pidempään, se alkaa vaikuttaa yhteiskyvykkyyteen ja tapaan ajatella. Varmaan jokaisella työpaikalla, järjestössä, seurassa on ”me”, jotka hoidamme asiat kunnolla, ja ”ne”, jotka hoitavat asioita vain sinne päin ja joiden virheitä joutuu korjailla. On toki myös olemassa myös tilanteita, joissa puolensa valitseminen on juuri oikea tapa toimia. Rasismi, perheväkivalta, seksuaalinen ahdistelu jne. ovat yksiselitteisesti väärin ja näissä tilanteissa oikea teko onkin valita selkeästi puolensa.

Ihmisen taipumus vastakkainasetteluun ei valitettavasti rajoitu kuitenkaan näihin leikkimielisiin kisailuihin, eikä tilanteisiin, jossa laki tai moraali selkeästi alleviivaavat väärän. Me ihmiset vastakkainasetumme vähän missä sattuu ja vähän miten sattuu. Tämä näkyy meidän joka päiväisessä arjessamme ja tekee monesti asioista keskustelun vaikeaksi.

Väärä vastakkainasettelu on termi, jolla kuvataan argumentaatiovirhettä, jossa tilanne keinotekoisesti rajataan mustaan ja valkoiseen.

”Jos et kannata Tapparaa, et tiedä jääkiekosta mitään.” (vaikka suurin osa esim. NHL:n huippupelaajista tuskin on koskaan edes kuullut Tapparasta)

”Jos uskot Jumalaan, olet joku hihhuli.” (Tietämättä yhtään, miten toinen edes määrittelee Jumalan)

”Kehä kolmosen ulkopuolella ei ole kuin landea.” (Vaikka Tokio, Lontoo, New York ovat kaikki kehä kolmosen ulkopuolella)

Nämä ovat toki vain esimerkkejä esimerkin vuoksi. Samanlaista keinotekoista vastakkainasettelua me luomme myös moniin arjen asioihin, eikä näkökulmien virheellinen rajaamien ole aina edes osapuolille itselle selvää.

Yksi iso kokonaisuus, jossa väärä vastakkainasettelu tänä päivänä jyllää, on ilmastonmuutos. Toinen leiri puhuu lihaverosta, yksityisautoilun kieltämisestä ja menee oman kangaskassin kanssa kauppaan, ettei tarvitse ostaa muovipussia. Toinen leiri postailee someen uutisia, kuinka paljon tulivuorista tulee hiilidioksidia ja kuinka ilmasto on aina muuttunut.

Kysyin yhdeltä tutultani, joka kuuluu ilmastomuutosskeptikkoihin, että mikä järki tuossa on kampittaa kaikenlaisia lähtöjä puhtaamman yhteiskunnan puolesta. Ensimmäinen vastaus tuli sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä: ”Ilmasto on aina muuttunut, ei paljoa auta, jos me täällä lisätään veroja”.

Keskustelu jatkui ja kysyin: ”Oletko samaa mieltä, että merissä on aivan järkyttävä määrä muovia, jota eläimet nielevät? Ja että maailmassa on iso läjä kaupunkeja, joissa hengitysilma on saastunut? Amazonilla tuhotaan pesojen kuva silmissä sademetsää urakalla, meinaatko, että se loppuu, jos me jatketaan ilolla heidän tuotteiden maahantuontia?”

Niin, kyllähän nämä on totta.

”No kerro, mulle kuka häviää, jos ihmiset elää puhtaammin? Keneltä se on pois?”

Sitten päästiinkin aiheeseen verotus eli hetkessä hypättiin aika kauas alkuperäisestä aiheesta. Tyypillinen väärän vastakkainasettelun ilmiö.

”Jos valtio lätkii lisää veroja, kuten lihavero ja lentovero niin kuka takaa, että ne rahat menevät mitenkään ilmastotalkoisiin? Eivätkä katoa vain jonnekin tavallisen äänestäjän käsityskyvyn ulkopuolella oleviin sote-kaivoihin.”

Tämä on kieltämättä hyvä pointti. Suomalainen politiikka on systeemiltään halvaantunut, koska neljän vuoden vaalikausi ei mahdollista kovia päätöksiä – äänestäjät eivät tykkää luopumisesta. Siksi pitää luvata perättömiä mukavilla sloganeilla, kuten vappusatanen, ilman, että sitä satasta koskaan oikeasti kellekään jaetaan. Mihin tosiaan lihaverolla kerätyt rahat lopulta menisivät?

Nyt alkaa ongelma hahmottua.

Käytännössä kyse on siis pelosta, että valtio vain ilmastonmuutoksen varjolla verottaa keskiluokkaa enemmän ja veronmaksaja ei lopulta saa mitään takuita mihin rahat menevät.

”Uskotko, että tuota ongelmaa edistää se, että kieltää koko ilmastonmuutoksen? Ja että puolestapuhujia nimittää ilmastohihhuleiksi ja vihervassareiksi?”

”No ainakin niiltä veroilta voitais välttyä”.

Eli lisäverojen pelossa taktiikaksi valikoitui koko muutoksen kieltäminen.

Tässä on mitä parhain esimerkki, miten vaarallinen asia väärä vastakkainasettelu on. Se vääristää julkista keskustelua ja jakaa ihmisiä leireihin tavalla, joka ei oikeastaan edistä enää kenenkään etua.

Kun asioista tekee yksinkertaisia, ne on helpompi käsittää. Se ei vielä valitettavasti tarkoita, että ne olisivat mitenkään totta. Monissa asioissa oikeasti on monta puolta, eikä niiden vääntäminen mustaksi ja valkoiseksi palvele kuin tyhmyyttä. Rintamalinjojen pystytys on oikeastaan kaikin puolin huono tapa edistää itselle tärkeitä asioita.

Tiedostava kuluttaja on hyvätuloisten leikittelyä elämäntyylillä

Ilmastonmuutoksestakin puhuttaessa monesti sanotaan, että maailma muuttuu ihminen kerrallaan. Lausahdus sinänsä kuulostaa ihan uskottavalta. Mieleeni ei kuitenkaan tule yhtään esimerkkiä historiasta, jossa jokin merkittävä muutos olisi tapahtunut ”ihminen kerrallaan”. Muutosten taustalla on lähes aina tarina tai ideologia, joka yhdessä yhteiskunnan muun kehityksen kanssa saa aikaan laajempaa kuplintaa. Ennen kuin muutos lopullisesti pulpahtaa pintaan, on jo paljon tapahtunut. Voidaan sanoa, että Talvisota alkoi Mainilan laukauksista, mutta todellisuudessa sotaa kohti oli kuljettu jo pitkään ja kaikki vain sattui kulminoitumaan Mainilan laukauksiin.

Jos mietitään ”ihminen kerralla -muutosta”, niin siihen hyvää perspektiiviä antaa Harvardin yliopiston tutkimus. Sen mukaan poliittisen protestin taakse tarvitaan aktiivisiksi vähintään 3,5% kansalaisista, että protestin ajama muutos toteutuisi. Tutkimus perustuu 323 väkivallattomaan protestiin vuosilta 1900-2006. Se tarkoittaa lukumääränä, että melkein 200 000 suomalaisen pitäisi aktiivisesti kampanjoida esim. ilmastotekojen puolesta. (Chenoweth & Stephan, 2011)

Ilmastotekojen yhteydessä Suomessakin puhutaan mm. tiedostavasta kuluttajasta. Mikä on se on? Uskallan hieman kärjistäen sanoa, että tiedostava kuluttaja on enemmänkin vain hyvätuloisten leikittelyä elämäntyylillä. ”Lopetin lihansyönnin, koska lihantuotanto saastuttaa” on loppujen lopuksi esimerkki lähes turhasta niin sanotusta ilmastoteosta, jonka jälkeen mikään ei ole toisin.

Tiedän, että tässä on helppo vasta-argumentoida: Onpas toisin, pieni teko kerrallaan saadaan aikaan iso aalto. Haluaisin uskoa samaan, mutta epäilen vahvasti. Pieni teko ilman tarinaa on ja pysyy pienenä tekona vailla merkittävää vaikutusta. Ihminen itse varmasti saa hyvän olon lihattomasta elämästään, mutta maailma ei ole lähempänä pelastumistaan.

Lihattomuudessa, lentämisen lopettamisessa ja muissa ekoteoissa on nimittäin yksi iso ongelma. Ne ovat luopumista. Tekemättä jättämisestä ei koskaan tule ilmiötä, koska siinä on negatiivinen sävy. Ihminen keskimäärin ei halua luopua oikein mistään, minkä hän on kerran elämässään saavuttanut. Täytyy mennä kohti.

Jos maailma ei muutukaan ihminen kerrallaan ja jos mielenosoitukseenkin vaadittaisiin jo Suomessa 200 000 ihmistä, niin mikä sitten muuttaa maailmaa?

Raha, politiikka ja aseet. Ja joukkovoima.

Ihminen on yksinkertainen eläin, joka janoaa sitä, että asiat ovat selkeitä. Haluan pelastaa maailman, mutta keskityn vain omiin valintoihini, on meidän oma keinotekoinen rajaus, jonka teemme luodaksemme turvallisen kuplan ympärille. Syötkö juuri sinä lihaa vai et, ei valitettavasti kuitenkaan vaikuta mihinkään noista maailmaa muuttavista tekijöistä. Politiikkaan pystyisi vaikuttamaan äänestämällä, mutta suomalaiset vaalit naurettavine lihaverokeskusteluineen ei paljoakaan keskimääräistä äänestäjää koskettanut. Osa politiikoista haki näyttävää retoriikkaa nyassiylilyönneillä, joka taktiikkana ei Suomessa oikein pure. Suomalainen äänestäjä ei ole halukas lähtemään semmoiseen kikkailuun.

Luopumisen retoriikan kautta ei joukkovoima myöskään kasva, jos tukena ei ole välitöntä isoa uhkaa. Sitä ei ilmastonmuutoksessa ihmisten mielissä ole. Luopuminen ja siitä puhuminen ei siis toimi. Tarvitsee luopua luopumisesta.

Ilmastoystävälliset tuotteet, kuten ekologinen ruoka, on pääsääntöisesti terveellistä ja kestävempää. On sinänsä meidän jokaisen etu syödä ekologisesti, vaikka ilmasto ei mihinkään olisi muuttumassakaan. Näin kannattaisi toimia, mutta juurikin näin me emme toimi. Tässä päästään ihan ongelman ytimeen.

Emme toimi näin, koska on paljon helpompaa ja halvempaa tehdä maittavaa ruokaa ns. perinteisistä aineksista. Ei ole tietoa, rutiinia ja osaamista. Ajamme bensa/diesel -autoilla, koska se on helpompaa. Meiltä puuttuu kohti menemisen retoriikka, ei pelkästään Suomessa, vaan globaalisti. Keskustelu on juupas-eipäs tasolla, jossa ei ole ihmismassojen kannalta mitään houkuttelevaa. Tämän vuoksi meiltä jää kohti menemisen houkuttelevuuspotentiaali kokonaan hyödyntämättä. Valtavan tehokas ase makaa toimettomana, kun ihmiskunta käyttää aikaansa kepeillä tappeluun.

Kun joukkovoima kasvaa tarpeeksi suureksi, se rupeaa paineistamaan poliittisten päätösten tekijöitä. Kun joukkovoima kohti ekologisia valintoja kasvaa tarpeeksi suureksi, alkavat isot pääomat siirtyä sinne. Jos todella haluat tehdä ilmaston eteen asioita, tule pois siitä kuplasta, jossa ”omat arjen valinnat riittävät”. Ne eivät riitä yhtään mihinkään.

Täytyy pystyä luomaan ja rakentamaan tarinaa ja ilmiötä, jossa vihreämpi tulevaisuus on houkutteleva kohti menemisen arvoinen asia. Kirjoita, vaikka blogia, jossa on reseptejä maukkaisiin ekologisiin ruokiin ja avaa niiden terveysvaikutuksia kansantajuisesti. Ota vaikka yhteys paikallislehteen ja tehkää yhdessä lehden etusivulle kartta, kuinka helppoa teidän kaupungissanne onkaan ladata sähköautoa ja kylkeen tarina, kuinka kätevää se jonkun esimerkki-Eskon arjessa on. Jo tämän kaltaiset pienet asiat luovat tarinaa, johon muutkin voivat kiinnittäytyä ja tuntea kohti menemisen kutsua.

Maailma ei muutu ihminen kerrallaan, vaan tarina kerrallaan. Nyt jos koskaan tämä on tärkeää ymmärtää. Raha ja politiikka kyllä seuraavat massoja, siitä ei huolta.

Kyse on siitä, mitä massat seuraavat.