Olipa kerran, ihan oikeasti oli ja siksi tarinan tekijät ovatkin hieman anonyymeja, lapsi, jonka vanhemmalla oli alkoholiongelma. Joskus elämässä edes köyhyys ja häpeä eivät riitä taakoiksi yhden ihmisen kohdalla. Homo homoni lupus est. Ihminen on susi toiselle. Mikä onkaan elämässä helpompaa kuin lyödä lyötyä? Kokea oma kuviteltu paremmuutensa toisen heikkouden kautta. Niin väärin kuin se onkin, niin sukupolvi toisensa jälkeen siihen sortuu.

Kun alkoholistin lapselle kertoo, että sinun vanhempi on juoppo,  ei se varsinaisesti ole uusi tieto. Hän on kyllä sen nahoissaan ja sydämessään kokenut riittävän monta kertaa.

Kerran tuli päivä, kun perhe tarvitsi ensimmäisen kerran ulkopuolisen apua. Mitä sanoi hän, joka kuukausipalkkansa saa juuri tämänkaltaisesta muiden auttamisesta?

”Olisi minulla muutakin tekemistä, kuin juoppoja auttaa”, lausui omasta mielestään enemmän ihmisen arvoinen rouva. Avun tarve toistui ajan kuluessa useamman kerran ja useimmiten rouva muisti mainita, miten alkoholistin ongelmat ovat ainoastaan hänen omaa syytänsä. Ei pitäisi muiden semmoista auttaa.

Juoppo on isä. Juoppo on äiti. Ei sairaus tapa rakkautta eikä muistoja. Miksi heikolla hetkellä pitää päästä potkaisemaan itsekin? Te saatanan kusipäät, jotka siitä voimanne ammennatte.

Ei ollut hienompi rouvakaan ikuinen. Kului vuosia ja hän tuli itse vanhaksi. Niinhän se on, että vanhat saattavat tarvita apua. Hän joutui itse hoitoon. Vaikka elämä osaa olla julma, se osaa myös leikitellä. Kukapa siellä olisi ollut hoitajana, jos ei nyt jo edes menneemme alkoholistimme lapsi. Hän, joka vuosia aiemmin joutui kuulla, miten juopon arvo on mitätön.

Rouvan leuka loksahti auki nähdessään hoitajan:

”Sinä!”

Totta kai hoitaja tunnisti rouvan ja muisti tarinan. Vaan miksi ei ottaa pientä iloa irti, kun elämä sitä tarjoaa?

”Anteeksi, mistä me tunnemme?”

Rouvan leuka liikkui tyhjää, ei sanotuksi saanut.

”Ehkä sinä erehdyit”, sanoi hoitaja, ”mutta älä huoli, meillä on täällä hyvä hoito ihan joka ikiselle.”

”En minä muiden syntejä rupea laskemaan. Omistani huolen pidän”, sanoi hoitaja tarinan minulle kerrottuaan.

Joskus sinä ja minäkin olemme vanhoja ja tarvitsemme apua. Jos silloin paikalle saapuu tuttu vuosien takaa, mitä hän ajattelee nähdessään sinut? Vielä siihen ehdit vaikuttaa.

”Ehkä Monni oli ilkeä, koska ei uskaltanut olla kiltti”, sanoi Pekka Töpöhäntä.

Älä ole Monni.