Kun tämä häpeä on vitriinissä

On vasta aamu, ei minulla minnekään ole kiire. Katselen tuvan kolmilasisesta ikkunasta valkeaa hankea ja minun on vaikea ymmärtää näkemääni. Siihen aikaan, kun tämä talo on rakennettu, piti pihojen olla isoja. Samaan piiriin täytyi mahtua kasvimaat, puutarhat ja monenlaiset rakennukset. Syreeni tuoksui kesäisin ikkunasta ja lehmien ammunta kuului makuuhuoneeseen saakka. Pieniä kauniita säveliä, joiden elintilaa on aika kaventanut.

Asun siis maalla ja täällä sataa lunta. (Sataa sitä varmaan muuallakin, mutta mitäs minä semmoisesta kertomaan, mistä en niin tiedä.) Entisen kasvimaan kylvin vuosia sitten nurmikoksi sen jälkeen, kun porkkanoista tuli pelkkiä kapeita juuria, enkä keksinyt syytä miksi. Semmoinen kapinointi on syytä lopettaa alkuunsa. Nyt lumi vaikenee muutoksen ja maisema on lähes sama kuin 30 vuotta sitten.

Vilkaisen Kiinassa tehtyä puhelintani. Haluan vältellä kaikkia keskusteluja kännykkäriippuvuudesta. Niissä ei voi voittaa. Olkootkin, että en keksi yhtään syytä, miksi ottaa se nytkään käteeni. Paljon muutakin kiinalaista, amerikkalaista ja muuta täällä tuvassa on. Teknologiaa ja turhakkeita.

Kyllä minä tiedän, mitä olen tekemässä: Kirjoittelen sinulle yksinkertaistettua maalaisromantiikkaa. Ajattelen, että tässä maassa se toimii edelleen. Näkökulmamanipulaatiota, jonka käärepaperi on helppo saada kimmeltämään. Toisaalta kaikkea voi romantisoida ja värittää reunoilta kauniiksi. Tai sitten voi dramatisoida ja alleviivata pieteetillä pienetkin virheet. Molemmilla tavoilla on helppo koskettaa tunteita, mutta totuus jää kauas saavuttamattomiin. Näin sääntö elämässä menee. Neonvärien alta ei totuus juurikaan kuulla lävitse.

Jos päättää pelata sääntöjen mukaan, joutuu tinkiä siitä, minkä vähälläkin vaivalla käsittää totuudeksi. Jos pelaa sääntöjä vastaan, joutuu maksamaan sosiaalista hintaa. Ihminen ei pidä siitä, että hänen sääntöjään uhmataan, vaikka hänellä ei olisi mitään käsitystä, mistä ne ovat tulleet.

No niin – lumi ja koko helvetin maalaisromantiikka, kirjoitan sinusta lisää.

Se on vain kevyttä pakkaslunta. Veisi noin 30 minuuttia aurata tuo piha lumikolalla, mutta traktori on jo lämmityksessä. Pian peruuttelen Valmetilla pihan auki ja myöhemmin iltapäivällä ajan autolla kuntosalille. Joku uskomaton laiskuuden vääristämä ajatusumpisolmu saa minut toimimaan näin. Olisi paljon mukavampaa kirjoittaa tuo vain fiktiona. Pari viikkoa sitten kirjoitin ilmastonmuutoksesta.

Kun tämä häpeä on nyt vitriinissä esillä, kerron lisää. Minulla on nastalenkkarit. Siksi koska tuo lumi on niin uskomattoman haluton sopeutumaan, että astekin plussaa ja se sulaa. Kun tämän jälkeen yöllä pakastaa ja se, mikä oli maalaisromantiikan talvinen ykkössymboli, on enää kirkasta jäätä. Ja kaikki vihaavat jäätä. Valkoinen peite, jonka näen ikkunasta, on vain sen raivostuttavan jään esiaste. Lumen todellinen sielu on jää. Kirjoittapa siitä romantiikkaa.

Valmet pörähtää käyntiin, pakki ei taaskaan mene kerralla päälle. Pitää ensin käyttää ykkösellä ja sitten koettaa uudestaan. Penkin nahka on hieman revennyt, eikä bensamittari ole toiminut vuosiin. Mikään ei kyllä ole oikein mitään, jos niin haluaa. Tai sitten kaikki voi olla jotain.

Savu nousee tuvan piipusta. Orava pölläyttää kuusen oksalta lunta, mikä tuo mieleen lapsuuden, kun varta vasten menimme kuusien alle ravistelemaan lumisuihkun niskaamme. Tässä traktorissa minä istuin kyydissä, kun suurin unelmani oli saada joskus ajaa sitä yksin. Se, mitä näen, on se, kuka minä olen.

Hävetäkö vai ollako ylpeä, lunta vai jäätä, ero on lopulta yhden ajatuksen mittainen. Juuri tätä minä tarkoitan. Joskus on vain niin vaikeaa olla ihminen. Jäädä niin monessa vajaaksi ja silti uskoa, että sekin riittää.  Ei lumi tee enkeliä eteiseen, mutta tänään minä voin tehdä lumienkelin entisen kasvimaan kohtaan.

Vähän eilistä, vähän tätä päivää, vähän uskoa itseä suurempaan. Ehkä unelma  myös huomiseen. Ihmisenä on ihan hyvä olla.

Ollaksemme sivistyneitä

Tieto on valtaa, sanoo vanha viisaus. Muistan, kun 80- 90-lukujen taitteessa ala-asteikäisenä monena sunnuntaiaamuna istuin olohuoneen sohvalla ja lueskelin tietosanakirjoja. Siis niitä vanhan ajan tiiliskivisarjoja, joita oli melkein joka kodissa. Millainen maa on Zaire ja mikä on Okapi?

Seiskaluokalla sitten toivoin jouluksi lakikirjoja. Ei mennyt ihan ykkösellä se toive läpi. Useamman kerran piti vakuutella ”joo, joo, lakikirjat mä haluun”. Onneksi isän äiti vanhana opettajana oli suuri sivistyksen kannattaja ja suostui ne hankkimaan. Kiva oli lueskella kaikenlaista pientä knoppitietoa esim. koululainsäädännöstä. Ihan puhdasta lapsen uteliaisuutta tuo silloin oli. Kukaan ei pakottanut, eikä minkäänlaisia tavoitteita ollut.

Kerran mietimme äidin kanssa ovatko lila ja violetti täysin sama väri, eikä vastausta löytynyt tietosanakirjastakaan. Keneltä asiaa voisi kysyä? Soitin jälleen isän äidille, joka vahvisti, että ovat ne sama väri. Siihen oli uskominen ja sen jälkeen tuon tiedon muisti.

Nykyään ajat ovat toiset ja tieto on paljolti muuttanut luonnettaan. Ennen tietoa piti oikeasti hakea, jos halusi löytää. Nykyään tietoa on ennemminkin liikaa kuin niukasti. Kaiken voi googlata, mutta kaikki, mikä on Googlessa ei ole totta. Toisin sanoen enää ei tarvitse paljoakaan nähdä vaivaa löytääkseen vastauksen, muttei koskaan voi tietää, onko vastaus totta.

Nopeasti, mutta epävarmasti.

Toinen ongelma on, että Googlen algoritmi on samanlainen höpönassu kuin me ihmiset. Se suosii sellaista tietoa, joka on linjassa jo olemassa olevan mielipiteemme kanssa. Pienenä testinä pyysin ranskalaista kirjoittamaan Googleen ”Stalin”. Ensimmäisiksi hakutuloksi tuli pääosin tieteellisiä lähestymisiä. Kun itse kirjoitin Stalin, niin jo ensimmäisen viiden tuloksen mukana oli IS:n ”Stalin tapatti suomalaisia eniten suhteessa Neuvostoliiton muihin vähemmistökansoihin” ja Ylen ” Stalin rakasti elokuvia, himoitsi nuoria tyttöjä, eikä uskaltanut…”

Hyvin vaikeaa on muodostaa yhteneväistä maailmankuvaa, jos pelkästään Google ohjaa hakutuloksillaan näin paljon. Tästä seuraakin, että jos informaatiotulvan keskellä sallii itsensä oikaista kohti nopeita johtopäätöksiä, tulee luoneeksi uskomattoman määrän kuplia ympärilleen.

Tieto ei ole enää yksistään valtaa. Se on menettänyt arvoaan ja muuttanut luonnettaan. Tänä päivänä tieto vaatii kaverikseen avarakatseisuutta ja useampien näkemysten vastaanottamista.

”Vaatii” on tosin siinä mielessä väärä verbi, että itse asiassa helpompaahan olisi jatkaa pelkästään yksittäisten tyhjiöpakattujen tietoiskujen kanssa ja unohtaa nuo kaksi muuta. Avarakatseisuus vaatii aktiivista halua ja pyrkimystä kohti itseään. Samoin useampien näkemysten lukeminen tai kuuleminen vaatii, että me aktiivisesti hankkiudumme myös sellaisen tiedon äärelle, joka ei ole linjassa omien uskomustemme kanssa. Samalla täytyy oppia antamaan arvoa ihmisille, jotka ovat eri mieltä tai edustavat erilaista elämänfilosofiaa kanssamme.

Joskus tieto oli valtaa, koska sen hankkiminen vaatii aikaa ja vaivaa, ja tietolähteillä oli vankempi uskottavuus. Tänään tieto on tulvassa devalvoitunutta ja suhteellista. Ollaksemme sivistyneitä meillä täytyy tiedon lisäksi löytyä kyky ja halu katsoa asioita laajasti ja aktiivinen pyrkimys erilaisten näkemysten äärelle.

Kuulostaa helpolta, mutta tarkkailepa päivä itseäsi ja meitä muita.

10 euroa vähemmän kuin normaalisti

En ole koskaan saanut mielipidettäni partureista valmiiksi. Aamulla tuijotin vuorotellen kädessäni olleita saksia ja peilikuvaani. Molemmat katsoivat silmiin mutteivat luvanneet mitään. Kuinka vikaan se voisi mennä, jos leikkaisin itse hiukseni? Kahden sentin sijasta ottaisinkin vain sentin, jäisi varaa korjata virhe. Lapsikin osaa leikata suoraa viivaa pitkin, on siihen siis 37-vuotiaankin pystyttävä. Vaan siinäpä onkin se ensimmäinen pentele. Leikkaako parturi hiukset vain suoraan vaan pitääkö saksilla jotenkin mukailla pään muotoa?

Kestän huonosti riskinottoa, minä ja pääni antautuvat. Sakset menevät takaisin laatikkoon, peilikuvani nielaisee hymynsä. Tämä oli vain taistelu, sodan minä kyllä voitan. Ennen töitä menen parturiin. Istun kuin syytön, ja kun parturi kapan kiinnittämisen jälkeen on minulle keskusteluyhteyden velkaa, kysyn: Suoraanko leikkaat?

Laahaan kengän pohjiani märkään katuun ladatakseni virtaa itseeni. Sade on noussut väärällä jalalla ja turhaan tiuskii minulle. Niin tekevät ne, jotka siihen pystyvät. Takkini vihreä pinta juo vettä, väreet kulkevat selässäni. Autossa oli lämmin, mutta tiesin, että näin kävisi sen sadan metrin aikana, jotka minun on käveltävä.

Suoraan vai vinoon? Kysymys on saanut uutta tilaa, koska minulla ei ole aamukahvin jälkeen muutakaan mietittävää.

Noustessani liukuportaissa tarkkailen vastaantulevien hiuksia. Minulla ei aavistuskaan, miten kampauksia laaditaan. Jos pää olisi kuutio, miettisin jo jotain ihan muuta.

Kyltissä lukee Tervetuloa ilman ajanvarausta. Naivistinen paradoksi, parturit keksivät kaikkea, mutta osaan minäkin. Tänään olen totuuskomissio asiakkaan asussa.

  • Moi, pääseekö heti?
  • Hei, vastaa Sara (nimi lukee kyltissä, en tunne häntä mitenkään, vaikka kerran näinkin unta hänen mustista silmistään…)

Sara kuljettaa sormeaan paperisen kalenterin pintaa pitkin, kunnes se on kulkenut tarpeeksi.

  • Jos sinulle sopii, että harjoittelija leikkaa, niin pääset heti.
  • Sopii, vastaan ja kadun heti.

Hänelläkin on kyltti. Harjoittelija Karim. Voiko harjoittelijan sanaan luottaa näinkin tärkeässä asiassa? Hän ojentaa kättään kohtia tuolia ja hymyilee.

  • Ska vi klipppa?

Olen varma, että hän sanoi kolme k:ta keskellä. Nyt se myrkyn lykkäsi, ruotsia murtaen. Onko suoraan direkt vai rakt? Miten voin kysyä sen ainoan kysymyksen, minkä takia tulin? Haluaisin palata takaisin aamuun, elää kaiken uudestaan. Samalla vaihtaisi takkini siihen siniseen, jonka ei ole koskaan jano.

Suljen silmäni ja kuvittelen Karimin pois. Ulos koko rakennuksesta, jonnekin kauas. Kun avaan silmäni Karim seisoo paikoillaan sakset kädessään ja katsoo peilin kautta silmiini.

  • Joo, lyhennetään vähän.

Karim suihkuttaa vettä ja kampaa hiuksiani, kunnes koittaa hetki. Seuraan trilleriä hengittämättä. Sentti kosteita hiuksia tipahtaa kapalle. Uusi ote ja sama toistuu.

Vinoon. Niin hän leikkaa. Vinoon.

Kysyn, leikkaako hän aina näin. Ei tokikaan, asiakkaallahan voi olla millainen kampaus tahansa. Niinpä tietenkin. En edes yritä tarkentaa kysymystäni, että aina, kun leikkaat näin, leikkaatko samalailla. Hullu kysymys, pitää minua vielä outona, vaikka haluan vain oppia itse leikkaamaan hiukseni.

Annan olla. Karim tehkööt työnsä. Minä kiitän havaintoa rikkaampana, ja maksan harjoittelija-alennuksen jälkeen 10 euroa vähemmän kuin normaalisti. Kun olen jo ovella, Karim vilkuttaa vielä sakset kädessään. Suurin osa partureista ei sitä tekisi. Mukava mies.

Liukuportaissa katson hiljaa kenkiäni. Juuri tämmöisen takia minun on vaikea muodostaa mielipidettäni partureista.

Minä palaan vielä.

Ei kenenkään sielu kestä semmoista

Vaikka meillä olisi tilaisuus kulkea toisen kengissä, se ei tarkoita, että osaisimme tehdä niin. Mitä näemme ei ole edessämme, vaan sisällämme. Aistit tulkkeinamme tekevät parhaansa, mutta lopulta ne palvelevat aina kantajaansa, itseämme, eivät koskaan kohdetta. Silloin on yksinkertaisen kulkijan helppo jäädä voitolle. Jättää miettimättä, uskoa paljon vähästä.

Minulla kädessä iso arpi. Olimme 10-vuotiaita ja sinä päivänä oli hellettä. Kaverin perhe oli hankkinut kultaisen noutajan. Itsekin olin aina toivonut koiraa, joten osasin iloita heidän puolestaan. Juoksutimme noutajaa pitkin hiekkatietä edes takaisin. Minä ja paras kaverini. Kaikkien energia oli sitä laatua, joka ei vähene touhuamalla.

En edes huomannut koiraa vierelläni, ennen kuin se törmäsi pennun innolla jalkoihini. Kaaduin täydestä juoksuvauhdista hiekkatielle ja löin käteni. Kämmen täyttyi verestä, kun mietimme, mitä tehdä. Virutetaan, desinfioidaan ja teipataan laastareilla umpeen. Hyvin se toimi, arpi jäi.

Siitä on jo 27 vuotta. En tiedä, mitä maisemaa hän tänään katsoo. Me olimme ystävät ja sille oli aikansa. Kun näen arven kädessäni, muistan hänet – kesän ja heidän kultaisen noutajan. Muiston rakkaus piirtää pisaran, jonka tottuneesti pyyhkäisen, ennen kuin kukaan voisi sen nähdä.

Sinä näet vain arven, siinä kaikki.

Säännöt ovat kaikille samat, sinä jatkoit. Ehkä ne ovat. Elämä ei ole.

Kerro minulle kaikki, mitä teen väärin ja minä kuuntelen. Sisimpääni on pidempi matka, ei halusi tehdä minusta kaltaistasi ole mitään verrattuna arpeen kädessäni. Kyllä minuun sattuu, mutta pinta paranee aina.

Silmät näkevät, korvat kuulevat, puhuvat pääsi sisällä, selostavat elämää. Arvaavat, koska eivät muuhunkaan pysty. Sinulle olen aukeama, itselleni kirja. En ole koskaan väittänyt, ettenkö tekisi virheitä. Mutta kerro sinä, mikä tekee virheestä synnin? Ehkä sama voima, joka rakentaa murusista totuuden ja saa uskomaan itseensä?

Juuri se, joka palvelee kantajaansa.

Ei kaikkea voi vääntää rautalangasta, ei kenenkään sielu kestä semmoista. Vähemmän on riitettävä, ihminen ihmiselle. Ymmärtää, ettei kaikki, mitä näemme ole totta. Joskus aistimme kertovat tarinoita itseämme varten. Suojelevat meitä viimalta.

En minä sinua syytä. Ihminen ihmiselle, niinhän minä sanoin. Halusin vain kertoa, että rakastamalla pääsemme pidemmälle.

Arpi ja aukeama – haluaisitko lukea pidemmälle?

Tyhmä menee seinästä läpi

Jokainen meistä on kuullut tarinan, jossa vaikeasta sairaudesta tai onnettomuudesta selvinnyt kertoo, kuinka rankat tapahtumat laittoivat arvomaailman uusiksi:

”Enää ei ole minnekään kiire, nyt on aikaa perheelle.”

”Lopetin alkoholin ja tupakan kokonaan ja kuntoilen joka päivä”.

Yksi asia, minkä nämä tarinat kiistatta todistavat on, että ihmisessä asuu kyky radikaaliin muutokseen. Toinen esimerkki isoon muutokseen pystymisestä on uskoon tuleminen. Valon ja vapautuksen löytäminen dogmista antaa samanlaisen sykäyksen kuin raskaan kokemuksen läpikäyminen.

Vaikeuksista voittoon on kiistämättä hieno tarinankaari, mutta yksi kysymys herää vahvasti: Miksi ensin piti tulla rekkalastillinen vaikeuksia ja vasta sitten muutos? Miksi henkilö ei tehnyt muutosta jo aiemmin, jos autuus uusista valinnoista on niin suuri? Ja miksei tarinan kuulijat saman tien muuta itse omaa elämäänsä?

Teoriassa elämänsä muuttaminen itsekurin avulla on mahdollista. Iso ongelma siinä kuitenkin piilee. Itsekuri on keinotekoista merkityksen luomista. Päätämme hetken raivolla jotakin ja päätämme, että nyt tämä on tärkeää. Tärkeys asioille ei kuitenkaan muodostu pelkästään päättämällä. Väkivoimalla päättäminen on hetkellinen yritys kaventaa itsemme jonkin keksimämme idean muotoiseksi. Tämä yritys vapaaehtoisesti luopua vapaudestamme ja ryhtyä itsemme rengiksi ei koskaan ole kestävä, vaan monella tapaa ihmisyyden vastaista.

Juuri siksi tahdonvoiman ero vaikeuksien kautta muuttumiseen on valtava.

Tuska, kipu ja ahdistus ovat asioita, jotka koodaavat aivomme uusiksi. Kun aikaisempaan toimintatapaamme liittyykin onnettomuuden tai sairauden jälkeen hyvin vahva tuskan ja kivun mielikuva, on muutos paljon helpompaa. Kukaan ei halua kokea aivoinfarktia, syöpää tai kolaria uudelleen. Niihin liittyy järisyttävän vahvat negatiiviset mielikuvat. Näiden negatiivisten mielikuvien välttäminen  tuo mielihyvää. Ainekset radikaaliin muutokseen ovat valmiit: Pelko siitä, että kauheus tapahtuu uudestaan ja ilo siitä, että toisin tekemällä voi välttää kauheuden uusiutumista, ovat vahvoja voimia muutoksessa.

Uskonnoissa voi pelko ikuisesta kadotuksesta, jumalan siunauksen menettämisestä tai seurakunnan hylkäämisestä olla riittävän tuskaisa mielikuva, jotka saavat meidät toimimaan toisin. Myös uskonnoissa ihmiset kokevat paljon voimaannuttaviakin kokemuksia, jotka helpottavat menemistä kohti hyviä asioita. Yhtälö toimii siis samalailla.

Tämän vuoksi, kun haluamme muuttaa elämässämme jotain, ei asioita kannata rakentaa pelkän tahdonvoiman päälle. Täytyy miettiä syvemmin, mitä oikeastaan haluaakaan muuttaa ja miksi? Mitä tapahtuu, jos en muuta mitään? Mitä tapahtuu, jos muutan? Mitä oikeastaan haluan?

Mitä paremmin tutustuu itseensä ja omaan ajatukseensa muutoksesta, sitä helpompaa on muutosta todella lähteä rakentamaan. Tahdonvoima on keinotekoista vapaudesta luopumista, ihmisyyden kieltämistä. Itsensä parempi sanoittaminen sen sijaan on ihmisyyden todeksi elämistä.

Sinä kelpaat jo sellaisena kuin olet. Jos haluat muuttua, voit sen tehdä, mutta pakko ei ole.  Ja jos kuitenkin haluat muuttua, niin mieti rauhassa, mitä ja miksi ja mitä sitten.

Muutos, jota oikeasti tietää haluavansa, tuo elämään paljon onnea. Tahdonvoimalla väkisin rynkytys ei puolestaan tuo kuin paskan maun suuhun. Elämä ei ole vain asennekysymys.

Vain tyhmä menee seinästä läpi, jos vieressä on ovi.

Liian vähän ekoja kertoja, liian paljon kiirettä

Sanomme helposti, että vuodet menevät niin nopeaan. Toisaalta yhdessä tunnissa ihminen ehtisi jo tehdä paljon. Yksi vuosi on 8760 tuntia. Ei semmoinen aikamäärä voi kadota nopeuttaan. Miksi se sitten tuntuu, että aika nykyään menee nopeampaan kuin enne? Syitä siihen on hyvin todennäköisesti kaksi.

Kaikki muistavat ekan kerran. Ei niin väliä, oliko se ensimmäinen kerta ulkomailla, ensi suudelma tai ensimmäinen oma kännykkä. Merkitykselliset kokemukset jättävät kestävän tunnejäljen. Kun ihmiselle tulee ikää ja kokemuksia, merkitykselliset ensimmäiset kerrat vähenevät radikaalisti. Esa Saarinen sanoi luennollaan: ”Maailmassa on uskomaton määrä laajasti elämästä kiinnostuneita ihmisiä, jotka innolla tutkivat ympäristöään. Todella harmi, että suurin osa heistä on alle 5-vuotiaita”.

Iän myötä meille tule kylläisyyden tunne elämän tutkimiseen. Ei tällä ikää kato enää jaksa. Tämä on suuri harmi ja harhaluulo. Maailmalla on edelleen jokaiselle meistä enemmän tarjottavaa kuin pystymme vastaanottamaan. Nurkan takana on sitä sun tätä, joka voisi tempaista meidät mielenkiintoiselle retkelle. Jos vaan uskaltaisimme antaa mahdollisuuden.

Toinen syy ajan nopealle kulumiselle on kiire ja stressi. Mitä enemmän painetta kattilassa, sitä vaikeampaa ihmisen on keskittyä nykyhetkeen. Tilalle tulee sitten kun -ajattelu. Kunhan vain tästä kiireestä selvitään, niin sitten kyllä teen sitä ja tätä. Se sitten kun -hetki vaan useimmiten siirtyy edemmäs ja edemmäs, ja lopulta tuntuu kuin vuodet vaan vierivät.

Jos sinusta siis tuntuu, että aika kuluu nykyään nopeaan, syy saattaa siis olla sinun itsesi. Liian vähän ekoja kertoja, liian paljon kiirettä.

Malttia rakas ystävä, vähemmän on enemmän. Päästä irti määrästä ja uskalla kurkistaa nurkan taakse. Vastaa myöntävästi, kun uusi mahdollisuus kutsuu. Elämä on ainut, mitä meillä on. Kaikki muu on lainassa.

Kolme vuoden aikana olen kirjoittanut 149 blogitekstiä. Viime vuoden luetuin teksti sai 417 lukukertaa, olen todella kiitollinen jokaisesta. Olen myös iloinen jokaisesta tekstistä. Kirjoittaminen on, mitä haluankin tehdä. Kun katselee tekstejä taaksepäin, tuntee, ettei se aika ihan niin nopeaan mennytkään. Paljon ajatuksia ja tapahtumia mahtuu tähänkin vuoteen. Kirjoittaminen minun tapa hidastaa aikaa, antaa merkitystä sille, mikä muuten lipuisi ohi.

Uusi vuosi on uusi mahdollisuus. Minä jatkan blogiani. Muitakin ideoita on, muutoksia elämässä, jotka antavat lisää energiaa.

Mitä sinä aiot tehdä, ettei vuoden lopussa tarvitse sanoa, että menipä tämänkin vuosi nopeasti?