En ole koskaan saanut mielipidettäni partureista valmiiksi. Aamulla tuijotin vuorotellen kädessäni olleita saksia ja peilikuvaani. Molemmat katsoivat silmiin mutteivat luvanneet mitään. Kuinka vikaan se voisi mennä, jos leikkaisin itse hiukseni? Kahden sentin sijasta ottaisinkin vain sentin, jäisi varaa korjata virhe. Lapsikin osaa leikata suoraa viivaa pitkin, on siihen siis 37-vuotiaankin pystyttävä. Vaan siinäpä onkin se ensimmäinen pentele. Leikkaako parturi hiukset vain suoraan vaan pitääkö saksilla jotenkin mukailla pään muotoa?

Kestän huonosti riskinottoa, minä ja pääni antautuvat. Sakset menevät takaisin laatikkoon, peilikuvani nielaisee hymynsä. Tämä oli vain taistelu, sodan minä kyllä voitan. Suunnitelma on yksinkertainen: Ennen töitä menen parturiin. Istun kuin syytön, ja kun parturi kapan kiinnittämisen jälkeen on minulle keskusteluyhteyden velkaa, kysyn: Suoraanko leikkaat?

Laahaan kengän pohjiani märkään katuun ladatakseni virtaa itseeni. Sade on noussut väärällä jalalla ja turhaan tiuskii minulle. Takkini vihreä pinta juo vettä, väreet kulkevat selässäni. Autossa oli lämmin, mutta tiesin, että näin kävisi sen sadan metrin aikana, jotka minun on käveltävä.

Suoraan vai vinoon? Kysymys on saanut uutta tilaa, koska minulla ei ole aamukahvin jälkeen ollut muutakaan mietittävää. Noustessani liukuportaissa tarkkailen vastaantulevien hiuksia. Minulla ei aavistuskaan, miten kampauksia laaditaan. Jos pää olisi kuutio, miettisin jo jotain ihan muuta.

Kyltissä lukee Tervetuloa ilman ajanvarausta. Naivistinen paradoksi, parturit keksivät kaikkea, mutta osaan minäkin. Tänään olen totuuskomissio asiakkaan asussa.

”Moi, pääseekö heti?”

”Hei”, vastaa Sara (nimi lukee kyltissä, en tunne häntä mitenkään, vaikka kerran näinkin unta hänen mustista silmistään…). Sara kuljettaa sormeaan paperisen kalenterin pintaa pitkin, kunnes se on kulkenut tarpeeksi.

”Jos sinulle sopii, että harjoittelija leikkaa, niin pääset heti.”

”Sopii”, vastaan ja kadun heti.

Hänelläkin on kyltti. Harjoittelija Karim. Voiko harjoittelijan sanaan luottaa näinkin tärkeässä asiassa? Hän ojentaa kättään kohtia tuolia ja hymyilee.

”Ska vi klipppa?”

Olen varma, että hän sanoi kolme p:ta keskellä. Nyt se myrkyn lykkäsi, ruotsia murtaen. Onko suoraan direkt vai rakt? Miten voin kysyä sen ainoan kysymyksen, minkä takia tulin? Haluaisin palata takaisin aamuun, elää kaiken uudestaan. Samalla vaihtaisi takkini siihen siniseen, jonka ei ole koskaan jano. Suljen silmäni ja kuvittelen Karimin pois. Ulos koko rakennuksesta, jonnekin kauas. Kun avaan silmäni, Karim seisoo paikoillaan sakset kädessään ja katsoo peilin kautta silmiini.

”Joo, lyhennetään vähän”.

Karim suihkuttaa vettä ja kampaa hiuksiani, kunnes koittaa hetki. Seuraan trilleriä hengittämättä. Sentti kosteita hiuksia tipahtaa kapalle. Uusi ote ja sama toistuu.

Vinoon. Niin hän leikkaa. Vinoon.

Kysyn, leikkaako hän aina näin. Ei tokikaan, asiakkaallahan voi olla millainen kampaus tahansa. Niinpä tietenkin. En edes yritä tarkentaa kysymystäni, että aina, kun leikkaat näin, leikkaatko samalailla. Hullu kysymys, pitää minua vielä outona, vaikka haluan vain oppia itse leikkaamaan hiukseni. Annan olla. Karim tehkööt työnsä. Minä kiitän havaintoa rikkaampana, ja maksan harjoittelija-alennuksen jälkeen 10 euroa vähemmän kuin normaalisti. Kun olen jo ovella, Karim vilkuttaa vielä sakset kädessään. Suurin osa partureista ei sitä tekisi. Mukava mies.

Liukuportaissa katson hiljaa kenkiäni. Juuri tämmöisen takia minun on vaikea muodostaa mielipidettäni partureista.

Minä palaan vielä.