Tiedät kyllä helvetin hyvin, mistä puhun

Tuijotin silmiin ja pidin tyhmänä. Pelko hänen pupilleissaan antoi voimaa ja imin sitä kaikin voimin. Hetkellinen ylijännite kasvoi tavalla, joka ei ollut kontrollissani. Käännyin katsomaan olkani yli. Jätkät seisoivat rivissä ja katselivat. Tinasotilaat, tarkoitettu leikkimiseen.

Vielä äsken kerrostalon leikkikentältä oli useampi meistä huudella parhaita solvauksiaan. Kenttää ympäröivät kerrostalot jokaisesta suunnasta ja ääni kantoi hyvin. Matias oli kiivennyt kiipeilytelineen päälle seisomaan ja huutanut kädet suun edessä tötteröllä: ”Painu kotiis tai tulee turpaan”.

Nyt etäisyys oli kaventunut, hahmosta piirtyi ihminen. Äskeinen kukkulankuningas seisoi hänkin vaiti. En tiedä vieläkään, miten päädyin kapellimestariksi, mutta siitä itseni löysin. Minä edessä, tinasotilaat taustalla rivissä. Puoleksi kanssani, puoliksi yleisössä. Kaikki odottivat lisää, muttei kukaan uskaltanut rohkaista. Huutaa edes nopeasti: ”Lyö sitä”, ja sitten katsella ympärilleen kuin etsien, mistä ääni kuului.

Ääni jokaisen päässä kertoi, ettei tämä ole oikein, mutta mitä helvettiä se sitten oli?

Kun joku tekee jotain hauskaa, voi sille nauraa. Nauru raikuu, jaettuna kaksinkertainen. Sellainen nauru pidentää ikää. Tehdä eri lailla, muttei olla. Hetkessä hassutella. Siihen me olimme tottuneet. Jätkät muistivat edelleen, kun talvella olin hypännyt kaukaloon suojat edelleen luistimen terien päällä. Kaaduin kolme kertaa ennen kuin itse tajusin. Nolottihan se aluksi, mutta pian kääntyi omasta mielestänikin hauskaksi. Tai Harri, porukan pienin, joka oli toivonut joululahjaksi Ilveksen pelipaidan, mutta Janeckyn nimellä. Janecky pelasi Helsingin Jokereissa, eikä todellakaan Tampereella.

”Ilves on mun suosikkijoukkue, mutta Janecky on mun suosikkipelaaja”, hän perusteli viattomin silmin.

Matiaksen kanssa nauroimme kaukalolla katketaksemme, kun Harri ensimmäisen kerran tuli paita päällään luistelemaan. Viikon jälkeen kukaan ei enää suuremmin asiaa miettinyt.

Olivat ja menivät.

Kun jokin asia sitten todella oli eri lailla, tilanne muuttui toiseksi. Se ei ole enää ohi menevä hetki, jossa hassutellaan, vaan asioiden todellinen tila. Jokin on eri lailla ja silloin asiat ovatkin yhtäkkiä kahdella tapaa samaan aikaan. Tätä tilannetta emme osanneet käsitellä (käsitellä, koska ei sitä noin vain sivuuttaakaan voinut).

Alkukantainen ihminen herää eloon ja nousee kiipeilytelineen päälle huutamaan. Kumpi on parempi, minä vai sinä? Sillä kaksi eriä ei voi (tyhmälle) olla kaksi samaa.

Tuijotin ja pidin siis tyhmänä. Laskeva aurinko paistoi edelleen kuumana, osui silmiini. Tiesin, että nyt täytyisi varoa kaikenlaista heikkoutta, kuten esimerkiksi käden laittamista otsalle varjoksi. Kivet jalkojemme alla olivat nyrkin kokoisia ja niiden päällä oli vaikea seistä paikallaan. Vuoden päästä tässä kohtaa emme seisoisi enää me, vaan samanlainen kerrostalo kuin oikealla puolellamme. Vilkaisin uudestaan hänen kenkiään.

”Paappakengät”, sanoin.

”Mikä se on?”

Käännyin kohti yleisöäni.

”Se ei tiedä, mitkä on paappakengät”.

Tinasotilaat nauroivat äänekkäästi. Teennäinen ryhmäräkänauru oli kasvuvaiheemme välitodistus. Voimantuntoa on niin vaikea itse erottaa tyhmyydestä.

Yksittäisiä rikkaruohoja kasvoi kivien välistä siellä täällä. Aukean ja jalkakäytävien välissä oli kaistale, jota rakennusmiehet eivät olleet vielä tasanneet. Siellä kasvoi korkeampaa heinikkoa, jonka keskeltä lauma maitohorsmia oli puskenut valoon. Kun liikenne taustallamme hetkellisesti vaimeni, saattoi juuri ja juuri kuulla, kuinka liikennevalot piipittivät punaisen merkkiä. Juuri sitä olisi minun kannattanut kuunnella tarkemmin, muttei semmoiselle ollut nyt aikaa.

Paappakengät, eli miesten ruskeat nahkaiset nauhattomat kengät, jotka olivat hänelle ainakin kaksi kokoa liian suuret, olivat tukevasti tikkumme nokassa. Kun on peliin lähtenyt, on perääntyminen herkästi luovuttamista. Sitä ei voi tehdä noin vain tai koska vain. Täytyy edetä taidolla ja harkiten, jotta kaikki seuraavana päivänä taipuu sankarikuvaelmaksi. Ja vielä ei ollut sankaribarometri ollenkaan kylläinen.

*

Hän taisi olla musta ja minä valkea. Tai odotahan, ehkä se oli juuri toisinpäin? Vai olimmeko keltainen ja punainen? Violetti ja oranssi? Älä luulekaan, että sillä olisi minulle mitään väliä.

En minä seuraasi pyytänyt päästä opettamaan, vaan kertomaan. Vaikka sanon jotain, ei minun tarvitse olla sitä mieltä. Ei minun tarvitse pysyä totuudessa, vaan tarinassa. Tiedän, kuinka mieli tekee kaivaa jokin niin sanottu fakta, jonka taustasta ei kukaan lopulta tiedä mitään. Hah, suksi kuuseen! Sinä tiedät kyllä helvetin hyvin, mistä minä puhun. Ihan sama, mitkä sanat haluaisit suuhusi sallia.

Sinä tiedät, mikä on totta.

Minä sen sijaan en ole mitään. Piirrä pehmeällä lyijykynällä raamit ja listi minut niiden sisään. Tomma tunnor bullrar mest, opetti isoäitini.

*

Hänkin katsoi kenkiään ja takaisin minua. Halusi ymmärtää miksi.

”Lyö sitä turpaan”, Matias lopulta huusi. Kukko oli herännyt, muttei rohjennut tunkiolle.

”Halutko sä turpaan?” kysyin.

”Mitä on turpaan?”

Tällä kertaa annoin yleisöni olla. Tinasotilaat. Kukko tunkiolla, broileri paskassa. En ollut koskaan elämässäni lyönyt ketään. Olin käynyt muutaman kerran painitreeneissä, mutta lopetin, koska siellä sai kipeää.

En minäkään tiennyt, mitä on turpaan. Muistelijasta riippuen minulla meni sisu kaulaan tai tulin järkiini.

”Ne nauraa, kun sulla ei oo lenkkareita.”

”Miksi ne nauraa sille?”

Kivet jalkojeni alla kasvoivat valtaviksi. Tasapainottelu sai selkäni hikoamaan. Epämiellyttävyys nousi rankaani pitkin niskaan, josta se levisi koko vartalooni. Yhtäkkiä halusin vain kotiin.

”Lähdetään ny meneen!” huusin tinasotilaille ja tönäisin häntä olkapäähän vastentahtoisesti. Sankarikuvaelman hinta oli maksettava edes jotenkin.

*

”Onko se totta?” äiti pamahti huoneeseen kuin olisi tullut ovesta läpi.

”Mikä?”

”Näin Matiaksen äidin pihalla.”

Kielsin. Selitin. Mutta kun. Ponnettomasti kuin laiskiainen arkiaamuna. Yhtä hyvin olisin voinut myöntää kaiken saman tien. Äiti tenttasi kuin roomalainen tuomari ja lopulta kerroin kaiken.

”Luojan tähden, miksi! Noinko mä olen sua opettanut?” äiti pienen hiljaisen hetken jälkeen huusi.

”En minä tiedä”, vastasin itku kurkussa.

Ei tullut sankarikuvaelmaa, vaan tragedia. Erehdyin vain päähenkilöstä.

Äiti vei minut niskasta eteiseen. Kun meinasin tarttua lenkkareihini, kajahti käsky kuin kapteeni Kuortin suusta: ”Kumpparit!”

”Eihän siellä sada?”

Äiti tempaisi lenkkarit käteensä ja tuijotti kuin susi. Puin kumpparit jalkoihini ja äiti työnsi minut ovesta ulos ja löi lenkkarit syliini.

”Takaisin et tule ennen kuin olet antanut nuo sille pojalle. Etsit sen vaikka menis koko ilta.”

Ovi pamahti kiinni ja siinä seisoin rappukäytävässä mustat Adidaksen sylissäni. Ne olivat melkein uudet. Valkoiset raidat kyljissä ja tarra, joka kiersi hienosti nauhojen päältä. Aitoa nahkaa oli myyjäkin julistanut. Katsoin kenkiäni. Tiesin, että äiti oli tosissaan.

Kyyneleet valuivat silmistäni.

Kun astuin rappukäytävästä ulos, näin Matiaksen kiipeilytelineellä. Saman tien häpeä hyökkäsi. Pian Matias seisoisi edessäni. ”Hähä! Miksi sulla on kumpparit?”. Eilen areenalla kaikki oli niin toisin. Valtavaksi helpotuksekseni Matias nosti vain leukaansa tervehdykseksi, mutta antoi minun olla. Vuosien jälkeen hän kertoi, että aikamoisen satikudin oli isältään saanut. Ei ollut pilkka päällä hänkään.

Totta kai tiesin, missä hän asui. Kaikki tiesivät. Tietenkin.

Soitin ovikelloa ja hänen isänsä avasi. Minua hävetti enemmän kuin koskaan aiemmin. Isän taakse ilmestyi ensin kaksi hänen siskoaan ja sitten hän. Kaikki katselivat minua ja odottivat selitystä. Katsoin häntä silmiin, pelko pupilleissani. Laskin kengät kynnykselle ja kaikki tahtoni pinnistäen sain sanotuksi: ”Ole hyvä”.

Lähdin juoksemaan niin lujaa kuin pääsin. Jotain hänen isänsä huusi perääni, mutten halunnut kuulla. Juoksin meren rantaan saakka kuin jokin jahtaisi minua. Tavallaan asia juuri näin olikin.

Kun itsensä takia joutuu nöyrtymään, oppii, mutta pienen hetken se on kauheinta maailmassa.

Siltä minusta tuntui.

*

Missä ikinä tänään kuljetkaan: Anteeksi.

Sen unohdin sanoa.