Se on kaikilta pois

Hyytävää pakkasta oli jatkunut jo viikon. Herätessäni mittari oli näyttänyt edelleen – 29 astetta. Lattia oli kylmä kuin murhamiehen sydän. Lapsena aina ihmettelin aikuisten pakottavaa tarvetta antaa villasukkia joululahjaksi. Tämän jääkauden myötä olen oppinut antamaan niille arvoa. Olen myös varma, että jos ei ole koskaan paukkupakkasilla asunut vanhassa maalaistalossa, ei voi ymmärtää, miten näissä jokainen nurkka vuotaa. Kahteen makuuhuoneeseen laitatin kymmenisen vuotta sitten tuulensuojalevyt, mutta nyt nekin tuovat mieleen lähinnä laulun lapsuudesta: ”…purukumilla paikkaamme sen”.

Puolen litran muki täynnä kuumaa teetä katselen pursuvaa sähköpostilaatikkoa. Tuntuu kuin postitulvan äärellä lukutaito pakenisi kehostani. Otsikoissa vilisee samoja tuttuja sanoja: ”Viestintää”, ”Kysely”, ”Kooste”, ”Yhteenveto”. Pidän työstäni, mutta juuri nyt vaatisi fuusiovoimalan verran energiaa ylittää lähtökitka.

Tuijotellessani mieleeni muistuu eräs parin vuoden takainen seminaari. Puheenaiheeksi sielläkin nousi sähköpostitulvan vitsaus. Eräs vanhan koulukunnan patruunajohtaja (jolla muuten kasvoi korvissa niin paljon karvaa, että ajauduin pohtimaan, miten parturi tuommoiseen suhtautuu. ”Ja leikataanko korvatkin?”) julisti, että hänellä on loistava keino hallita sähköpostia:

”Aina loman jälkeen poistan lukematta jokaisen sähköpostin. Kyllä ne, joilla oikeasti on asiaa, on sitten uudelleen yhteydessä.”

Kommenttia seuranneen hiljaisuuden rikkoi vieressäni istunut nainen toteamalla, että juuri noin sitä pitäisi kyllä itsekin uskaltaa. Hyväksyvää muminaa useammasta suunnasta, samalla kun patruunajohtaja paranteli ryhtiään silminnähden ylpeänä.

Hörppään lisää teetä, pieni lämmön aalto vaeltaa rintakehääni. Patruunajohtaja taljat korvissaan. Olen samaa mieltä kuin silloinkin: Typerä ukkeli.

Nostan villasukan varsin kolmatta kertaa ylemmäksi. Niitä harvoja kertoja, kun muistan olleen vielä kylmempi kuin tänään oli lukion ensimmäisellä luokalla. Äiti, joka ei ollut enää vuosiin aamutoimiin puuttunut, seisoi eteisessä kuin ala-aste aikoinani.

”Siellä on neljäkymmentä astetta pakkasta, panet tuon isän toppatakin.”

”E.”

”Mitä?”

”E.”

”Laitatpas!”, äiti huudahti ja otti toppatakin henkarilta.

Niin siinä sillä kertaa kuitenkin kävi, että poljin kuin poljinkin koululle musta nahkatakki päälläni (alla toki villapaita ja tuulitakki). Sähkökitara ja vanhan koulukunnan rock – siihen maailmaan ei mitään kirkkaan sinisiä toppatakkeja mahtunut edes tuommoisella pakkasella. Kun oli juuri löytänyt oikeat elämänlinssit, joiden kautta itsensä haluaa nähdä, ei varaa poikkeamille vielä ollut.

Nahkatakki päälle, koska niin on hyvä. Ei siinä kenellekään muulle tule kylmä kuin itselleen. Se elämänmittainen laskutoimitus siitä, minkä hinnan on itsensä vuoksi valmis maksamaan. Joskus jokin tuntuu niin oikealta, ettei kukaan, eikä mikään, pysty uskoa horjuttamaan. Toisena hetkenä, toisten tähtien alla, muiden pelko saa elinvoimaisenkin kynttilän sammumaan vakan alla.

Elämää, itsensä löytämistä – seurausten hinnan niin hyvässä kuin pahassa tuntee itse ihollaan.

Patruunajohtajan kiireenhallintametodit olivat jotain muuta. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta maksaa hintaa itse. Ei ole mikäänlainen taito ottaa muilta itselleen. Jättää laina maksamatta, olla myöhässä sovitusta tai poistella toisten kirjoittamia viestejä, jos ei itseä huvita lukea.

Paha saa aina palkkansa ja hyvin sillä onkin toimeen tultu. Varastamalla on helppo vaurastua ja juuri siksi se sokaisee. Kun valo heijastuu kirkkaasti, näkee vain valon, eikä sitä, mistä se heijastuu. Se häilyvä raja röyhkeyden ja itsenään olemisen välillä, joka niin monesti ajautuu silmän sokeaan kulmaan.

Kun paappa muutama vuosi tuon toppatakkiepisodin jälkeen nukkui pois, ei mieleeni tullut edes hetkeksikään, että menisin hautajaisiinkin nahkatakissa ja farkuissa. En ole vain minä, vaan olen myös osa isompaa kokonaisuutta, jonka me yhdessä muodostamme. Kun sieltä varastaa, se on kaikilta pois. Vaikka oma saldo hetkeksi kasvaisikin.

Pöydällä värisevä iPhone palauttaa minut tähän hetkeen. Aamun ensimmäinen palaveri alkaa 15 minuutin päästä. Niinpä niin. Itsensä löytäminen vaatii lopulta yllättävän paljon fiksuutta.

Nahkatakki ja rock’n roll, varkaaksi en silti rupea. Kyllä minä nämä sähköpostit lopulta luen.

Heijastuksena ikkunassa

Seison todellisuuden rajapyykin päällä ja mietin, missä asut. En niinkään halua tietää vastausta, olemassaolosi miettiminen vain kirkastaa mieltäni. Rajapyykillä keinuessani jalka osuu maahan vuoroin molemmin puolin. Nopea hipaisu, päkijä ponnistaa takaisin. Tarina ei katkea, vaan sävyttyy juuri oikealla tavalla. Piirtää sinut kuin Dali Valuvan kellon.

Olen sanonut tämän ennenkin: Saat minut sekoamaan.

Eilen käänsimme sohvan ja jalat patterin päällä katsoimme peltojen ylle piirtyvää taivasta. Lumitalvi oli vasta lempeästi heräillyt, sen verran kuitenkin, että kuunvalo loi kyntöpeltoon pienen kimmellyksen. Takamaastossa puolen hehtaarin metsän laidalla lato erottui kuin ovena metsään.

Lakeus, lato ja pelto – kuin maalaus, mutta elämän verran enemmän.

”Tiesitkö, että kuunvalo on vain heijastuneita auringon säteitä?”

Totta kai tiesin, aurinko kaiken taustalla. Lopulta kaikki on heijastumia jostain käsityskykyämme suuremmasta. Mitä näemme, on mitä näemme. Ei yhtään sen enempää.

Kun kallistuit olkapäätäni vasten ja kerroit ensimmäisestä oppimastasi tähtikuviosta, en kuunnellut laisinkaan. Katselin vain heijastustamme.

Me, kimmellys ja ovi puolen hehtaarin metsään. Mikä on totta ja mikä rajapyykistä itään?

Asut heijastuksena ikkunassa, siunauksena sydämeni kuorena. Ajatusteni kaikukammiossa tunnustelen päätäsi vasten olkapäätäni, kehosi lämpöä käsivarressani. Olen tottunut tähän ja silti jokainen hetki on kuin painaituisit vasteni ensi kertaa. Juuri tätä en osaa selittää. Elämässä pitää uskoa hyvään, mutta miten paljon se vaatikaan, kun hyvä vain jatkaa kasvuaan! Pullistelee käsityskyvyn kuplaa suuremmaksi, silittää isolla pensselillä onnea ihoosi, ja jo aamun ensimmäisessä hymyssä asuu lottovoitto.

Juuri tällaisissa tilanteissa ajautuu todellisuuden rajapyykin välittömään läheisyyteen.

”Uskotko, että avaruudessa on elämää?”

”En.”

”Mikset?”

”Pelkään, että se jäisi lopulta vain uskoksi.”

Käänsit päätäsi nähdäkseni kasvoni, muttet sanonut mitään. Reilun kilometrin päässä metsäkaistaleen laidalta ilmestyivät autonvalot, kiipesivät puita pitkin, kunnes jälleen katosivat. Juuri näin se minun maailmassani menee. Piirtyy ja häviää. Jäljelle jää epäilys, oliko se koskaan tottakaan. Usko on aina valinta, koska jokaisen uskon vastavoimat ovat valtavia. Toisen tarjoamana se ei kestä kauaakaan. Kuolee pois ja saa olon tuntumaan hölmöltä, että koskaan lähtikään siihen mukaan.

Todellisuus kulkee ja toisena hetkenä pimeys ja hanki ovat poissa. Hetken kaikkea ja sitten jo täytyy valita itsensä uudelleen. Jos ihon läpi on päässyt pureutumaan pelko siitä, että huominen ei vain muuta, vaan ottaa pois, tarina katkeaa. Hetket ovatkin kaikki, mitä on, eikä silloin tarvitse antaa arvoa jatkuvuudelle. Sinun myötäsi olen valintani tehnyt. Päätynyt venyttämään sanontaa, joka jo todeksi alleviivattiin – elä hetkessä, mutta elä tarinassa. Enemmän kuin mitään haluan sinun asuvan juuri siellä.

Jalkamme patterin päällä, me heijastuksena ikkunassa. Mitä näen, on, mitä olemme.

Rakastan sinua.