Heijastuksena ikkunassa

Seison todellisuuden rajapyykin päällä ja mietin, missä asut. En niinkään halua tietää vastausta, olemassaolosi miettiminen vain kirkastaa mieltäni. Rajapyykillä keinuessani jalka osuu maahan vuoroin molemmin puolin. Nopea hipaisu, päkijä ponnistaa takaisin. Tarina ei katkea, vaan sävyttyy juuri oikealla tavalla. Piirtää sinut kuin Dali Valuvan kellon.

Olen sanonut tämän ennenkin: Saat minut sekoamaan.

Eilen käänsimme sohvan ja jalat patterin päällä katsoimme peltojen ylle piirtyvää taivasta. Lumitalvi oli vasta lempeästi heräillyt, sen verran kuitenkin, että kuunvalo loi kyntöpeltoon pienen kimmellyksen. Takamaastossa puolen hehtaarin metsän laidalla lato erottui kuin ovena metsään.

Lakeus, lato ja pelto – kuin maalaus, mutta elämän verran enemmän.

”Tiesitkö, että kuunvalo on vain heijastuneita auringon säteitä?”

Totta kai tiesin, aurinko kaiken taustalla. Lopulta kaikki on heijastumia jostain käsityskykyämme suuremmasta. Mitä näemme, on mitä näemme. Ei yhtään sen enempää.

Kun kallistuit olkapäätäni vasten ja kerroit ensimmäisestä oppimastasi tähtikuviosta, en kuunnellut laisinkaan. Katselin vain heijastustamme.

Me, kimmellys ja ovi puolen hehtaarin metsään. Mikä on totta ja mikä rajapyykistä itään?

Asut heijastuksena ikkunassa, siunauksena sydämeni kuorena. Ajatusteni kaikukammiossa tunnustelen päätäsi vasten olkapäätäni, kehosi lämpöä käsivarressani. Olen tottunut tähän ja silti jokainen hetki on kuin painaituisit vasteni ensi kertaa. Juuri tätä en osaa selittää. Elämässä pitää uskoa hyvään, mutta miten paljon se vaatikaan, kun hyvä vain jatkaa kasvuaan! Pullistelee käsityskyvyn kuplaa suuremmaksi, silittää isolla pensselillä onnea ihoosi, ja jo aamun ensimmäisessä hymyssä asuu lottovoitto.

Juuri tällaisissa tilanteissa ajautuu todellisuuden rajapyykin välittömään läheisyyteen.

”Uskotko, että avaruudessa on elämää?”

”En.”

”Mikset?”

”Pelkään, että se jäisi lopulta vain uskoksi.”

Käänsit päätäsi nähdäkseni kasvoni, muttet sanonut mitään. Reilun kilometrin päässä metsäkaistaleen laidalta ilmestyivät autonvalot, kiipesivät puita pitkin, kunnes jälleen katosivat. Juuri näin se minun maailmassani menee. Piirtyy ja häviää. Jäljelle jää epäilys, oliko se koskaan tottakaan. Usko on aina valinta, koska jokaisen uskon vastavoimat ovat valtavia. Toisen tarjoamana se ei kestä kauaakaan. Kuolee pois ja saa olon tuntumaan hölmöltä, että koskaan lähtikään siihen mukaan.

Todellisuus kulkee ja toisena hetkenä pimeys ja hanki ovat poissa. Hetken kaikkea ja sitten jo täytyy valita itsensä uudelleen. Jos ihon läpi on päässyt pureutumaan pelko siitä, että huominen ei vain muuta, vaan ottaa pois, tarina katkeaa. Hetket ovatkin kaikki, mitä on, eikä silloin tarvitse antaa arvoa jatkuvuudelle. Sinun myötäsi olen valintani tehnyt. Päätynyt venyttämään sanontaa, joka jo todeksi alleviivattiin – elä hetkessä, mutta elä tarinassa. Enemmän kuin mitään haluan sinun asuvan juuri siellä.

Jalkamme patterin päällä, me heijastuksena ikkunassa. Mitä näen, on, mitä olemme.

Rakastan sinua.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s