Ei kuten toivomme

”No tuukko sä mukahan?” isä kysyi vetäessään takkia ylleen.

”Kai mä sitten tuun”, vastasin ja sammutin tietokoneen.

En pitänyt sairaaloista ollenkaan. Valkoisia seiniä, odottamista ja sitten joku pistää neulalla. Vuotta aiemmin olin ollut jatkuvan ihottuman vuoksi erilaisissa testeissä. Yhtenä aamuna ilmeetön hoitaja sanoi:

”Nyt otetaan verikoe.”

Ajattelin epämiellyttävää nipistystä sormen päässä, joka onneksi olisi pian ohi. Kun hoitaja ottikin esiin valtavan keihään, yritin lähteä karkuun. Äiti nappasi kiinni, muttei sanonut mitään. Se vahvisti, että jotakin kauheaa oli tiedossa.

Äiti piti kaksin käsin kiinni, minä irvistin silmät suljettuina, kun hoitaja osoitteli keihäällä kyynärtaipeeseeni. Kokeenottamisen jälkeen hoitaja antoi minun valita laatikosta lelun. Muovisia autoja ja eläinhahmoja. Yritin näyttää yhtä ilmeettömältä kuin hän. Minimissään radio-ohjattava auto olisi ollut asiaankuuluva korvaus keihästyksestä.

Tuon kokemuksen jäljiltä kaikki sairaalaan liittyvä toi minulle mieleen ilmeettömän hoitajan ja neulan.

Paappa oli kuitenkin nyt pääsemässä sairaalasta kotiin, joten voitin pelkoni. Tiesin hänen ilahtuvan jos olisin mukana. Hän oli syksyn ensimmäisillä liukkailla kaatunut kauppareissulla ja ollut sairaalassa melkein kaksi viikkoa. Mummo oli heti tiennyt syynkin kaatumiseen:

”Kun ei se koskaan katto eteensä”.

*

Isä ojensi jääskrapan ja käski putsata sivuikkunat. Se oli tärkeä tehtävä. Oikeastaan jokaisella talvisella ajelulla hän muisti toistaa saman opetuksen:

”Autosta pitää nähdä joka suuntaan. Kattokaa nyt tuotakin paukapäätä… kuin lumipallolla ajaisi.”

Paukapääksi pääsi, jos jätti esimerkiksi juuri takaovien ikkunat putsaamatta. Isällä oli paksu niska, en ihan ymmärtänyt, miten se ajaessa koskaan taipuisi katsomaan takaikkunoista.

Isän Volvo lämpeni pakkasella todella hitaasti. Istuin lähes liikkumatta kädet sylissäni ja katselin tuttuja maisemia. Leikkaus, murtuma, sairaala, kaikenlaisia kauheita asioita, joita ei toivoisi kenellekään. Paapan kasvot piirtyivät mieleen. Kun olin kuullut paapan joutuvan leikkaukseen, ensimmäistä kertaa elämässäni minun kävi toista ihmistä sääliksi niin, ettei ajatus noin vaan unohtunutkaan. Vaikka mummo kävi isän kyydillä joka päivä sairaalassa, joutui paappa silti nukkua siellä yksin. Mitä jos hän ei saisikaan nukutuksi? Vieraita ihmisiä, kaikenlaisia laitteita piippaamassa yön pimeydessä. Ja sellaisen murtuneen nilkan täytyi ottaa yhtä kipeää kuin se, kun kesällä kaaduin pyörällä isossa alamäessä asfaltille.

*

”Täällä on kans aina puoli kaupunkia”, isä manasi, kun saavuimme keskussairaalalle. Toki autoja oli paljon, mutten muistanut, että koskaan sieltä olisi jäänyt parkkipaikka löytymättä. Isällä vain on pessimismin pohjamaali kaikessa. Jos jokin näyttää mahdollisesti menevät huonosti, kannattaa se jo varmuuden vuoksi etukäteen tuomita epäonnistuneeksi. Olin tuota aina ihmetellyt, mutta vasta myöhemmin opin ymmärtämään, että se on joillekin tapa käsitellä pettymyksen tunnetta elämässään. Kuten aavistelinkin, vapaa ruutu löytyi tälläkin kertaa. Juuri, kun olimme nousemassa ulos, viereiseen autoon saapuivat sairaalan suunnalta äiti ja minua hieman nuorempi tyttö. Tyttö piti kättään kyyneleet silmissään.

Keihäs. Olin varma.

”Mä odotan autossa”

”Mitä varte… no jaa, senkus odotat”, isä sanoi ja lähti astelemaan taakseen katsomatta.

*

Kun näin isän lykkäävän paappa pyörätuolissa, en tiennyt, mitä ajatella. Toisaalta tajusin, ettei hän mitenkään olisi voinut itsekään kävellä. Vasen jalka oli paksussa kipsissä. Toisaalta näky järkytti minua. Paappa näytti istuessaan paljon heikommalta kuin ennen. Se tunne, kun jokin asia muuttuu ihan liian nopeaan.

Nousin autosta ja jätin paapalle oven auki.

”Kattos poika!” hän huudahti ja sen jälkeen hymisi tyypilliseen tyyliinsä: ”Hyvä, hyvä…”

En osannut vastata mitään.

”Vedä se penkki taaemmas, että paappa mahtuu kyytihin”

Tein työtä käskettyä ja kapusin takapenkille katselemaan, kun isä ähisi paapan kanssa kilpaa. Lisää ähinää kuului, kun isä koetti saada pyörätuolia takakonttiin.

”Pois alta, pitää kaataa tuo penkki.”

Kun isä lopulta lähti ajamaan, katsahdin takakontista pilkottavaa pyörätuolia ja sitten valkoista kipsiä. Jälleen suuri säälintunne valtasi mieleni.

”Onko se kipiä”, sain lopulta kysytyksi.

”Onhan tuo.”

Tuijotin paappaa. En tiedä, miten hän sen aina teki, mutta olen tänä päivänäkin varma, että hänellä oli yksi aisti enemmän kuin ihmisillä tavallisesti. Paappa osasi lukea ajatuksia. Ensin hän yritti käännähtää minua kohti, mutta kun se ei onnistunut, hän haki katsekontaktin taustapeilin kautta.

”Ei tämmööstä sääliä tartte. Pahemmastakin on selevitty.”

”Niin, mutta ku ei sillä pysty kävelläkkää…”

”Kuules poika, paina tämä mielehes”, paappa sanoi ja korjasi asentoaan, ”Asiat tapahtuu, kuten ne tapahtuu. Ei niinku ihminen täällä toivoo… Välillä ottaa, sitten taas antaa.”

Paappa kääntyi katselemaan ikkunasta, jätti sanomansa imeytymään. Kun isä yhdestä risteyksestä kääntyi hieman liian jyrkkään, eturengas pompahti katukivetyksen päältä ja paappa huudahti:

”Ai hittolaanen!”

Tiesin, ettei paappa olisi ikinä sanonut hittolainen, jos mummo olisi ollut kyydissä. Mutta mehän olimmekin vähän kuin miesten kesken. Yhtäkkiä minua hävetti valtavasti, että sairaalan neulaa niin pelkäsin.

Välillä ottaa, sitten taas antaa.

Mietin paapan sanoja. Sääli sisälläni muuttui hiljakseen ihailuksi. Siinä hän istui, vanha mies jalka paketissa. Ei jossitellut, ei osaansa valittanut. Päätin, etten ikinä unohda tuota lausetta. Katsoin häntä edelleen, mutta oli kuin silmäni olisivat vaihtuneet. Mitä näin oli eri kuin äsken.

”Kun musta tuloo iso, niin haluan olla niinku sinä.”

Paappa ensin hieman hätkähti, katsoi sitten minua peilin kautta ja naurahti. Olisi kai pörröttänyt hiuksiani, jos vain olisi ylettänyt.

”Noh, äläs ny. Kyllä tuollaaselleki miehelle on käyttöä.”

Katselin takaikkunasta, kuinka käännyimme jo paapan ja mummon kotitielle. Paappa oli sanonut miehelle.

”Hittolaanen”, kuiskasin kohti ikkunaa, tarpeeksi hiljaa, ettei isä kuulisi. Niin paljon ajatuksia viiletti päässäni, että meni kauan ennen kuin sain ne kunnolla järjestykseen.

*

Kävin eilen työterveydessä verikokeessa. Hoitaja hymyili, mutta neula hänen kädessään näytti edelleen isolta. Keihäs. En edelleenkään pidä sairaaloista, jokainen kerta ahdistus kurkkii mieleni oviaukossa. Odottaa kutsua sisään. Tein kuitenkin juuri kuten paappa käski. Painoin sanat mieleeni, iän myötä oppinut ymmärtämään ne syvemmin. Niin paljon on kiinni siitä, miten vastoinkäymisiä katsomme. Ennustammeko huonoa jo ennen kuin se edes tapahtuu, uskommeko heikompana hetkenä, että kyllä se taas antaakin?

Ottaa ja antaa, kun tämän hyväksyy, loistaa elämän reunoilta aina valoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s