Vesi aaltoilee reittä vasten kuin kylmä käsi koskettaisi rakkauttaan. Seisoa hetki varpaillaan kädet puuskassa, irvistää kevyesti. Muutaman askeleen jälkeen kääntyä katsomaan rantaa, epävarmana kaikesta aikomuksestaan.

 Olla siinä typerimmässä välitilassa, johon ihminen voi itsensä ajaa. 

Seisoa, kun aallot jatkavat kiusantekoaan. Ilman minkäänlaista pakkoa taikka edes kehotusta. Itse puunhansa puuhastella – tuomari ja tuomittu, kun vain yksi henkilö on salissa.

”Mennäänkö uimaan?”

”Joo!”

Ja se voisi olla siinä, päätöksenteontyö tehtynä. Helpoin reitti on kuitenkin epätodennäköisin. Mieluummin maksan satasen ja säästän kympin kuin toisinpäin. 

Uimaan päätettiin mennä. Jokainen Suomen kesän kokenut tietää, kuinka vesi pari sekuntia puraisee, kun sinne pulahtaa. Ei enempää, luonto lupauksensa pitää, mutta hetkenpä kuitenkin. Helpointa olisi tilata lasku maksuun heti. Uida, kun syvyys riittää ja antaa sen kahden sekunnin puraisun tulla. Sen jälkeen huutaa: 

”Ei tämä niin kylmää olekaan!”

Seisoa moninkertainen aika välitilassa, vaikkei paraskaan mielikuvitus keksi sille mitään muuta syytä kuin ihmisen itsensä. Päätöshän jo kerran tehtiin: Mennään uimaan. Kuin tyhjästä avataankin tapauskansiot uudelleen ja näytellään oman elämän sivuroolia opitun avuttomuuden välittömällä siunauksella.

Enpä minä muiden uimaan menemisestä niin piittaa, että suuremmin kirjaa pitäisin. Jos me muuten olisimme valmiita tekemään sen, jonka jo kerran päätimme. 

Aikalailla siinä itse omaa elämänveroprosenttiaan vain kohottaa, kun jää välitilaan päättämään päätettyä.