Varjo seuraa kulkijaa, valo sinua.

Salin reunalla, muiden takana, olet ainoa asia, jonka erotan.  Välilämme ei ole etäisyyttä, kaareudut yli väkijoukon istumaan olkapäälleni. Kuiskaamaan sanoja, jotka pinoutuvat maisemaksi, saduksi, jossa hyvä voittaa.

Sanoin aiemmin viikolla, että kaikki on parempaa kanssasi mutta tänään huomaan, etten puhunutkaan totta. On paljon asioita, jotka eivät muuta muotoaan valosi kosketuksesta, vaan ne ilmestyvät vasta siellä. Kuin sivellin puhtaan kanvaksen yllä. Ilman sinua taantuisivat maisemataulut mieleni olohuoneen seinillä edustamaan naivismia – kuvatiedostot kymmenen kertaa kymmenen megaa pienemmiksi.

Yksityiskohtia syvyydessä, joille ei ollut sanoja.

Etsivä löytää, sanoo sananlasku, mutta mistä etsivä tietää löytäneensä? Eikä se vie kuin häviävän hetken, kun paljon onkin uusi normaali. Löysikö etsivä lopulta vain uuden annoskokoa suurentavan mittapisteen? Ihminen on siitä hankala eläin, ettei oikeastaan mikään ole sopivasti. Eihän sille monessa kielessä ole edes omaa sanaa. Hölmö rivi koodissa, jonka vain ylöspäin pyrkivä tietoisuus voi kesyttää siedettäväksi.

Vaikkei ihme koskaan voi olla arkista, voi arki olla ihmeellistä. Se vain vaatii kykyä haltioitua. Kokea mestariteos siinä, minkä ohi toinen voisi kävellä nostamatta katsettaan kännykästä. Kun oppii haluamaan sitä, mitä jo on, alkaa onni kiemurrella sisään. Vailla-olija jatkaa huomisessa elämistään. Ja vailla-olemistaan.

Salin reunalla, muiden takana. Mestariteos.

Kanssasi elämä on tänään ja tässä.