Kun astuin ulos kahvilasta

Palaamme vielä hetkeksi café Ekbergiin.

Istuin pöydässä ja katselin ympärilleni ihmisiä. Iloinen keskustelu täytti kahvilan atmosfäärin. Moni ihminen oli nojautuneena eteenpäin kohti puhekumppaniaan. Kehon keino viestittää, että olen läsnä tässä hetkessä. Yhden rouvan katsekontakti mieheensä oli todella intensiivinen; kuin suora lainaus Stasin kuulustelijan kasvoilta. Paitsi, että hän hymyili yhdessä.

Oli mielekästä seurata hetkeä, jossa kaikki on hyvin.

Mitäpä ihminen tarvitseekaan onneen? Joskus riittää kuppi kahvia ja toinen ihminen.

Maksoin laskun ja kävelin ulos.

Joulukuun koleus puhalsi kasvoille kuin merkitäkseen Bulevardin reviirikseen. Pienen hetken olin täynnä ristiriitaisuutta. Omassa maailmassani olin kokenut lyhyessä hetkessä merkityksellisen valon. Ulkona kaikki oli kuitenkin kuin ennen.

Tajusin, ettei omasta hetkestäni olisi juurikaan kestävää iloa, jos en löydä sille paikkaa arjessani. Se jäisi vain dopamiiniksi itsenäisyyspäivän aattoon. Kokeminen on helppoa, tunteet tulevat pyytämättä. Ne myös lähtevät lupaa kysymättä. Mitä jää jäljelle?

Tiesin, että minun on tehtävä jotain toisin. Hetken valo oli liian kirkas. Sen ohittaminen toimettomuudella olisi ollut sulaa hulluutta itseäni kohtaan.

Joulukuun ajan painin ajatuksieni kanssa ja mietin, kenet haluan itsestäni luoda.

Sitten tajusin; hyvyys on jo täällä. Haluan oppia siitä lisää. Nähdä sen kaikki muodot. Säveltää itse ja soida harmoniassa. Innostuin.

Esa Saarinen, jäin sinulle velkaa.

Miksi olen täällä?

Itsenäisyyspäivän aattona 2016 istuin Helsingin Bulevardin Café Ekbergin nurkkapöydässä. Huolettoman näköisenä selasin kännykästäni maailman uutisia.

”Ei kiitos vielä mitään, odotan  seuraa”, sanoin tarjoilijaneidolla, muistaakseni hymyillen.

Ehkä olinkin huoleton, mutta silti kämmeneni hieman hikosivat. Aavistin, että sinä iltana voisin saada vastauksen yhtälöihin, joita olin pitkään miettinyt. Iltaan Ekbergin nurkkapöydässä voisi kulminoitua juonen käännekohta elämäni romaanissa.

Mikä oli todistettava. Niin minä sen kirjoitin ylioppilaskokeeseen vuonna 2000. Nyt minulla ei ollut mukanani paperia, eikä kynää. Silti olin henkisesti  valmistautunut kirjoittamaan saman lauseen.

Kello 16:12 ovi aukesi ja sisään astui siististi mustaan pukeutunut mies. Tunnistin hänet sekunnissa. Se, mikä sai itsetuntoni kuitenkin sykähtämään, oli, että hänkin tunnisti minut. Hän käveli kohti ja kätteli hymyillen.

Juttelimme parisen tuntia elämästä, filosofiasta ja elämän filosofiasta. Noin kello 17:22 hän sanoi:

”Syy, miksi suostuin tällaiseen itseni kannalta epätavalliseen tapaamiseen, on, että sinussa ja sinun ajattelussa on semmoista aitoa hyvää pyrkimystä ymmärrykseen. Et ole mikään uraohjus, joka haluaa nousta tikapuita mahdollisimman nopeaan. En sano, että siinäkään mitään väärää on, mutta sinulla on aidosti hyvä pyrkimys parempaan ymmärrykseen”.

Pysähdyin totaalisesti ajatuksissani. Päähäni kiirehti ajatus: ”Ehkä hän sanoi sen kohteliaisuutena vailla syvempää tarkoitusta”. Yritin virittää aistini äärimmilleen, tuijotin hetken liikkumatta sanojaa. Hänen parin sekunnin kiiretön katsekontakti ja rauhoittunut keho riittivät minulle. Tämä olisi se hetki, jota olin etsinyt vuosia.

Itsenäisyyspäivän aattona 2016 minä muutuin. Koin suurta ymmärrystä ikuisen kysymyksen äärellä ”miksi olen olemassa”.

Ja siitä haluan kirjoittaa.