Palaamme vielä hetkeksi café Ekbergiin.

Istuin pöydässä ja katselin ympärilleni ihmisiä. Iloinen keskustelu täytti kahvilan atmosfäärin. Moni ihminen oli nojautuneena eteenpäin kohti puhekumppaniaan. Kehon keino viestittää, että olen läsnä tässä hetkessä. Yhden rouvan katsekontakti mieheensä oli todella intensiivinen; kuin suora lainaus Stasin kuulustelijan kasvoilta. Paitsi, että hän hymyili yhdessä.

Oli mielekästä seurata hetkeä, jossa kaikki on hyvin.

Mitäpä ihminen tarvitseekaan onneen? Joskus riittää kuppi kahvia ja toinen ihminen.

Maksoin laskun ja kävelin ulos.

Joulukuun koleus puhalsi kasvoille kuin merkitäkseen Bulevardin reviirikseen. Pienen hetken olin täynnä ristiriitaisuutta. Omassa maailmassani olin kokenut lyhyessä hetkessä merkityksellisen valon. Ulkona kaikki oli kuitenkin kuin ennen.

Tajusin, ettei omasta hetkestäni olisi juurikaan kestävää iloa, jos en löydä sille paikkaa arjessani. Se jäisi vain dopamiiniksi itsenäisyyspäivän aattoon. Kokeminen on helppoa, tunteet tulevat pyytämättä. Ne myös lähtevät lupaa kysymättä. Mitä jää jäljelle?

Tiesin, että minun on tehtävä jotain toisin. Hetken valo oli liian kirkas. Sen ohittaminen toimettomuudella olisi ollut sulaa hulluutta itseäni kohtaan.

Joulukuun ajan painin ajatuksieni kanssa ja mietin, kenet haluan itsestäni luoda.

Sitten tajusin; hyvyys on jo täällä. Haluan oppia siitä lisää. Nähdä sen kaikki muodot. Säveltää itse ja soida harmoniassa. Innostuin.

Esa Saarinen, jäin sinulle velkaa.