Muistan, kun pienenä kaverin kanssa tuijotimme tähtitaivasta ja mietimme, voisiko kaikki tähdet laskea. Myönnetään, että enemmän kuin kerran, olen sitä mahdollisuutta testannut. Joka kerta tosin menin laskuissa sekaisin, laskinkohan mä jo ton tähden?

Kerran kokeilimme, että voiko isän isolla keltaisella taskulampulla valottaa tähtiin asti. Ihan kuin vähän olisi voinutkin.

Tähtitaivaan ihmettely on ensimmäisiä muistojani elämän ihmeellisyyksien pohtimisesta. Ja monta upeaa kysymystä se taivas onkin matkan varrella tarjonnut.

Tähtien määrästä seuraava ihmettelyn aihe oli, että mistä ne kaikki ovat tulleet. Miten ne voivat olla niin kaukana ja kuinka kaukana se kauin tähti on? Entä mitä siitä eteenpäin sitten on?

Suurin mysteeri kuitenkin oli, että mistä kaikki alun perin on tullut. Miten koko maailmankaikkeus voi olla olemassa, jos ennen sitä ei ollut mitään? Jotenkin se on omassa päässäni edelleen absurdi mahdottomuus, että tyhjästä tulee ääretön.

Ehkäpä kaiken alkuna on Jumala tai alkuräjähdys.

Niin tai näin, pohdinnasta jää silti käteen kysymys: mikä on elämän tarkoitus.

Monesti keskusteluissa kysymyksen kuulee esitettävän kepeän retorisesti. Ja harvemmin vastaajakaan lähtee universumia kuopimaan. Ihmismieli ehkä on tottunut nöyrtymään kysymyksen äärellä. Toisaalta, jos lähtisi tosissaan ristiretkelle metsästämään kaiken alkuperää, saattaisi kulkea pitkän matkan päästääkseen lähtöruutuun. Toinen vaihtoehto, että päädyt tällä henkisellä matkallasi paikkaan, jossa pysähdyt väsyneenä, painat pääsi tyynyyn  ja alat kutsua sitä kodiksesi.

Maailmassa sanotaan olevan noin 4200 uskontoa. Niihin mahtuu monta tulkintaa elämän ja olemassaolon tarkoituksesta. Uskonto kuitenkin vaatii aina luonteensa mukaisesti uskoa.

Toisaalta, jos maailmankaikkeus lähtikin alkuräjähdyksestä, niin sittenhän elämä on vain sattuman luomia fysiikan- ja luonnon lakeja. Millään ei olisi suurempaa tarkoitusta, vaan ihminen on olemassa, koska niin sattui käymään.

Todennäköistä on, että emme tule koskaan tässä ajassa tietämään, mistä ja miksi kaikki alkoi.

Mikään yllä mainituista vaihtoehdoista ei kuitenkaan tarkoita, etteikö elämällämme voisi olla merkitystä. Me voimme antaa olemassaolollemme tarkoituksen.

Viimeisen vuoden olen miettinyt paljon tätä kysymystä. Unohtaen hetkeksi kosmiset värähtelyt ja teologiset doktriinit, mikä voisi olla meidän tavallisten ihmisten tavallisen elämän tarkoitus?

Vuoden, tai 34 vuoden, pohdinnan jälkeen sanoisin, että oma käsitykseni tämän maallisen elämän tarkoituksesta on:

Oppia ajattelemaan niin, että haluan saada muut ihmiset tuntemaan itsensä paremmiksi ja valoisammiksi kohottomalla sitä, mitä he jo ovat.

 

Kerttu herää aamulla puoli seitsemän. Kuten aina arkena, hän laittaa kahvin tippumaan ennen, kuin herättelee lapsia. Ylös ylös, ettei tule kiire tarhaan. Jokainen aamu on oma pieni taistelunsa mutta samalla tuttu ja turvallinen rutiini. Perhe on kuitenkin parasta.

Vihdoin on aamupala syötynä ja haalaritkin saatu puetuksi. Lapset autoon ja Kerttu koukkaa tarhan kautta, ennen kuin ajaa työpaikan parkkihalliin.

Töissä on kevyesti kiire. Toisaalta onhan siihen jo tottunut, että tekemistä on paljon. Välillä istuessa huonelihana palaverista toiseen tulee miettineeksi, että onko tässä mitään järkeä. Työ on kuitenkin pääsääntöisesti ihan mukavaa, eikä Kerttu ole aikoihin selaillut muiden yritysten avoimia paikkoja.

Töiden jälkeen Kerttu ajaa uimahallille. Tiistaisin ja torstaisin hän käy vanhan ystävänsä kanssa uimassa. Arjen pieniä iloja on saapua uimisen jälkeen kotiin valmiiseen ruokapöytään. Ilta kuluu kepeästi vähän lueskellessa ja lasten kanssa leikkiessä. Salkkarit katsotaan usein yhdessä.

Minulla on ihan hyvä arki, Kerttu sanoo, ei minulla ole tarvetta mitään enempää nyt saavuttaa.

Arki onkin monesti ihmisen parasta aikaa. Ei suurempia huolia ja murheita, vaan hyviä tuttuja rutiineja. Asiat soljuvat kepeästi ja sävelet soivat harmoniassa.

Minä arvostan Kertun arkea. Olen aidosti iloinen hänen puolestaan.

Minulla on kuitenkin Kertulle kaksi kysymystä:

1. Jos tietäisit etukäteen, että jonain päivänä sinulle tulee tunne, että toivoisit kokevasi enemmän, haluaisitko odottaa sinne asti vai haluaisitko tehdä jotain jo ennalta?
2. Jos voisit samalla vaivalla jo tänään tuntea eläväsi enemmän, niin tarttuisitko mahdollisuuteen?

Veikkaisin, että Kerttu, hetken mietittyään, vastaisi kyllä.

Mitä toivoisin Kertun oivaltavan, että elämänlaatu arjessa ei ole kaksivaiheinen kytkin; hyvä tai huono. Hyvän spektri elämässä on aivan älyttömän laaja. Kaikki hyvä ei ole toinen toistaan parempia, mutta ne ovat erilaisia. Hyvästä arjesta seuraava askel ei ole lottovoitto tai maailmanympärimatka, vaan ihan älytön määrä hyvyyttä on kätkettynä niihin asioihin, jotka ovat jo ympärillämme.

Kerttu rakas, sinun ei tarvitse muuttaa elämääsi radikaalisti. Sinun ei tarvitse luopua tutuista rutiineistasi. Sinun ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Sinulla on ainoastaan mahdollisuuksia.

Itse asiassa meillä jokaisella on mahdollisuuksia.

Me voimme toisaalta ajatella, että näin on hyvä. Turha tässä mitään kuuta taivaalta on tavoitella, kun ei tämä tästä paljoa muutu kuitenkaan. Tai me voimme virittäytyä ajatukseen, että oikeastaan kaikki asiat ympärillämme voivat johtaa johonkin mahtavaan.

Kerttu pitää uinnista. Hän on joskus nähnyt, että yksi toinenkin saman paikan työntekijä käy joskus samaan aikaan hallilla. Yhtenä päivänä Kerttu rohkaistuu töissä tauolla kävelemään rappuset ylös hänen luokseen ja avaa keskustelun:

”Hei, ollaan myös tossa uimahallilla tavattu, ootko sä kauan harrastanut uintia?”.

Ilmenee, että työkaveri on ennen ihan kilpaillut uinnissa ja jonkin aikaa valmentanutkin. Seuraavan kerran, kun he törmäävät hallilla, ollaankin jo tuttuja. Kerttu kysyy, että voisiko työkaveri antaa pari vinkkiä rintauintiin. No tottahan toki. Muutaman tekniikkavirheen korjauksen jälkeen uinti tuntuu ihan uudelta. Kerttu huomaa kuukauden päästä uidessaan, että hittolainen, minähän ohittelen tässä heitä, jotka ohittivat ennen minua. Tuntuupa hyvältä huomata, kuinka uinti kulkee. Kotonakin hän jakaa ilonsa.

Kerttu menee seuraavana päivänä töissä työkaverinsa luo kertomaan tarinansa ja kiittämään vinkeistä. Työkaveri sanoo, että hän on itse asiassa juuri suorittamassa personal trainerin tutkintoa, että jos Kerttu haluaa, niin hän voisi olla hänen harjoitusohjattavansa, ei maksa mitään.

Uintikipinä iskee ja Kerttu löytää itsensä ihan uudella tapaa. Tiistain ja torstain lisäksi käydään viikonloppuisin koko perheellä uimassa. Lapsetkin iloitsevat vedestä.

Alkusyksystä onkin hieno hetki vuorossa. Koko perhe on katsomassa, kun Kerttu osallistuu uintiseuran kisoihin. Hän kilpailee ensimmäistä kertaa elämässään missään lajissa. Hieman se ajatus jännitti, että minäkö tässä tällä ikää vielä kisaamaan. Työkaverin kuitenkin rohkaisi, että kyllä tuo rintauinti nyt ihan oikeasti kulkee sen verran hyvin, että käyhän koittamassa.

Ei tullut mitalisijaa, mutta eipä ollut Kerttu viimeinenkään. Kisojen jälkeen mennään äidin kunniaksi yhdessä ulos syömään. Kaikkia hymyilyttää.

Tarinan vaihtoehtoisessa versiossa Kerttu vain ohimennen tervehtii työkaveria hallilla, eikä tule koskaan edes tietoiseksi mahdollisuudesta, että työkaveri itse asiassa on entinen valmentaja, jolla voisi olla muutama hyvä vinkki.

Niin tai näin, olen iloinen Kertun hyvästä arjesta.

Vielä paljon iloisempi kuitenkin olen, jos hän virittäytyy arjessaan ajatukseen, että paras on vielä tulossa, hyvyyttä on kaikkialla.

Teppo on rauhallinen mutta hyvinkin itsevarman oloinen. Keskusteluissa Teppo antaa muiden puhua ja omalla vuorollaan kertoo vahvan mielipiteensä. Hän on looginen ajattelija ja on kohtuullisen perillä yleisistä asioista. Usein Teppo lähestyykin keskusteluita nimenomaan loogisesti ja perustelee painokkaasti oman näkemyksensä. Joskus Teppo istuu vain hiljaa hymyillen, hän varmasti tietää jotain fiksua, mitä ei halua sanoa. Hän kyseenalaistaa usein muiden ajattelua ja osaa tuoda niiden logiikkavirheitä esiin. Teppo osaa pitää asiat asioina.

Teppo on viisas mies.

Virva on energinen ihminen. Hän innostuu asioista aidosti. Usein Virva saattaa puhua muiden päälle, koska oma ajatus jo lentää. Hän usein vie keskusteluja ja tuo eloa tilanteeseen. Vaikka hän ei aina muista kuunnella muita tai keskittyä yksityiskohtiin, niin hän saa kyllä asioita etenemään ja tapahtumaan. Kun Virva on paikalla, niin mennään eikä meinata. Hän uskoo omaan intoonsa niin vahvasti, että on turha miettiä, mitä eilen tai huomenna tapahtuu. Elämähän on tänään ja tässä.

Virva on viisas nainen.

Santeri ei paljoa puhele, hän miettii. Aina hän ei muista edes tervehtiä ääneen. Sen sijaan Santeri muistaa hyvin yksityiskohtia ja faktoja. Hän kirjaa asioita paljon muistiin. Usein hän malttaa kuunnella pitkäänkin hiljaa, kunnes joku muistaa faktoja väärin. Silloin Santeri avaan suunsa korjatakseen faktan. Hän ei myöskään pidä turhasta innostumisesta, kiireessä menee vain faktat väärin. Ei toimivia prosesseja tunteella rakenneta.

Santeri on viisas mies.

Useimmiten kun suomalaisessa arjessa jaetaan viisauden viittaa, sitä tarjotaan juurikin jollekin yllä kuvatun kaltaiselle henkilölle. Tepolle, joka uskaltaa olla eri mieltä ja kyseenalaistaa muita. Virvalle, joka liihottaa omalla innolla eteenpäin kohti ratkaisua, kun muut vielä miettivät. Santerille, joka tuntee faktat ja onnistuu välttämään turhat virheet.

Tarinassa on kuitenkin yksi ahdistava sävy: Teppo, Virva ja Santeri ovat yksilöurheilijoita.

Kaikkien heidän käytöksensä suurin motivaattori tulee omista henkilökohtaisista mieltymyksistä. En sano, että kukaan ei heistä olisi huono ihminen tai toimisi väärin.

Sen sijaan sanon, että kukaan heistä ei ole viisas.

Mielestäni ensimmäinen vaatimus viisaalle ihmiselle on, että hän tekee muista ihmisistä parempia. Viisas ihminen saa kanssaeläjänsä loistamaan.

Totta kai joku keksiä jotain maailmaa mullistavaa, vaikka keinon parantaa kaikki syövät, ja häntä voidaan kutsua viisaaksi riippumatta hänen käytöksestään. Saavutuksiin sidottu viisaus on kuitenkin eri asia.

Arjen elämässä viisauden ensimmäinen mitta on ihmiskohtaamiset.

Meistä todella harva on tekemisissä sellaisten asioiden kanssa, joissa meidän oma oikeassa olo olisi mitenkään yleisen hyvän kannalta keskeinen asia. Todella moni meistä kuitenkin ajautuu tilanteisiin, jossa juurikin oma oikeassa olo, oma mielipide ja oma käsitys asiasta nousee keskiöön. Aikamoinen epäsuhta on siis kyseessä. Semmoisia me ihmiset kuitenkin saatamme olla.

Teppo, Virva ja Santeri voivat olla todella hyviä. Silti he ovat vain todella hyviä yksilöurheilijoita. Mihin me oikeastaan arjessa tarvitsemme yksilöurheilijoita?

• Ei kiitos vielä mitään, odottelen tässä seuraa.

Tarjoilija nyökkää ymmärtäen ja poistuu. Joppe vilkaisee kännykkäänsä nopeasti ja antaa sen jälkeen katseen lipua pitkin ravintolaa. Silmät pysähtyvät odottaen sisäänkäynnin kohdalla ja jatkavat sen jälkeen tutkimusmatkaansa. Nurkkapöydässä lihava mies syö burgeriaan. Kuka ihmeessä tulee Tapparan pelipaidassa ravintolaan? Katseen harhailu muuttuu tämän esteettisyysvirheen tuijotukseksi.

• Moi!

Joppe säpsähtää.

• Mo, moi!, Joppe hieman hakee tervehdystään.

• Sopiiko istua, Kata kysyy virnistäen.

Joppe nyökkää ja tunnustelee kasvoilleen parasta hymyään.

Kata riisuu takkinsa tuolin karmille ja asettaa mustan käsilaukkunsa varovasti lattialle. Joppe seuraa jokaista elettä, kuin ne olisivat osa jotain ihmisrodulle tuntematonta liikesarjaa.

– Ehditkö sä tilata jo, Kata kysyy?

– E, en mä, menu on tossa kyllä jo odottaas.

Kevyt katsekontakti ja hymyjen vaihto. Ruokalistojen rivit muodostuvat tahdoksi, jota tarjoilija lähtee toteuttamaan.

Jälleen katsekontakti. Ihan vain siksi, kun se tuntuu, niin hyvältä. Ja ehkä vähän myös virkistääkseen muistia, kuinka lempeältä se toinen näyttikään.

• Mitäs kuuluu, Joppe kysyy säilyttäen katsekontaktin.

• Eihän tässä mitään, sitten viime viestien, kaikki on itse asiassa aika hyvin, Kata hymyilee.

Niinpä tosiaan. Jos Joppe malttaisi irrottaa katseensa Katasta ja laskea päivän aikana laitetut viestit, niin hän saisi luvuksi 88. Hän tietää Katan olleen palaverissa Vantaalla. Hän tietää, mitä ja missä Kata söi lounaaksi. Hän tietää, että Katan esimies kehui häntä tänään. Toisaalta sillä ei ole mitään väliä. Joppe olisi täysin valmis kuulemaan joka tavun uudelleen. Ja uudelleen.

• Sä olet kyllä ihana, kun sä aina hymyilet, Joppe sanoo.

• Ai miten niin? Enhän mä hymyile, SÄ aina hymyilet!

Joppe tietää, ettei elämä aina häntä hymyilytä, Katan seura vaan on tervetullut poikkeus. Kata saa hänet tuntemaan, kuin he olisivat elokuvan loppukohtauksessa.  Tunteiden tunnustelusta Joppe havahtuu takaisin todellisuuteen.

• Kerro jotain. Kerro mitä sä ajattelet, hän kysyy, katseessaan kiinnostus, joka voisi ahmia kaikki maailman tiedon hetkessä.

• Ai mä? En mä tiedä, sua kai. Ja ehkä vähän huomista.

• Mua? Kiva kuulla. Mitäs sulla huomisessa, kerro lisää?

Kata kertoo, Joppe kuuntelee. Osat vaihtuvat, menevät päällekkäin, välillä puhe taukoaa autuaan katseeksi. Jos joskus aika on suhteellista, niin tässä hetkessä.

Tarjoilijan kysyessä jälkiruokaa, Kata valitsee palan suklaakakkua. Olo tuntuu kyllä täydeltä ja olihan se ajatus dieetistäkin, mutta olkoot. Kata ei halua tämän hetken vielä päättyvän.

Viereisessä pöydässä keski-ikäinen rouva on seurannut salaa Joppen ja Katan iltaa. Laskun maksettuaan hän huokaa itselleen kevyesti, ollapa jälleen vastarakastunut. Mihin ne vuodet menivätkään?

Hän pukee takin päälle, ja kuin alleviivatakseen ajatustaan, hän muistelee pikakelauksella 18 avioliittovuottaan. Rouvaa kävelee ulos ja suuntaa hajamielisin askelin kohti hotelliaan, jossa hän yöpyy ennen huomista seminaaria.

Sitten yhtäkkiä salama iskee.

Rouva pysähtyy kadulle kuin olisi törmännyt näkymättömään seinään. Maailma järisee. Rouva seisoo kadulla ja tuijottaa haluamatta nähdä mitään.

Sen ei ole pakko olla niin, hän huudahtaa ääneen, sen ei ole pakko olla niin!  Ohi kulkenut seurue kääntää hieman päitään.

Rouva kaivaa taskustaan puhelimen, pikavalinnasta tuttu numero.

• Moi, mitä nyt, miesääni vastaa.

Kyynel ehtii vierähtää rouvan poskelle, ennen kuin hän saa sanotuksi:

• Anna anteeksi rakas. Mä oon unohtanut sanoa sulle. Sä oot kaikki, mitä mulla on. Mä oon unohtanu sanoa, että mä oon edelleen vastarakastunut.

Mies on hiljaa. Mies ei itke. Hän vain antaa kyyneleen valua hitaasti.

• Mi, mi…mitä sä ny… tollasta….tai siis… Niin mäkin, niin mäkin oon! Niin mäkin rakastan sua!

Kaikkien vuosien jälkeen, kuinka ihana onkaan kuunnella yhteisiä kyyneleitä puhumatta mitään.

Lopulta rouva sulkee puhelimen ja hymyilee katse kohotettuna tähtiin.

Mielessään hän kysyy itseltään, miksi mä en tajunnut tätä aiemmin. Miksi en tajunnut tätä aiemmin?

Vastaamatta omaan kysymykseen rouva hypähtää pari kevyttää loikkaa ja miettii, kuinka onnekas hän onkaan.

Jokainen meistä on todennäköisesti törmännyt amerikkalaistyylisiin sankarisloganeihin: ”Anna joka päivä 110% ja jonain päivänä saavutat unelmasi!”

Itseäni tämä kaikkivoipaisuuden ideologia on aina ahdistanut. Minullakin on unelmia, joita haluan saavuttaa. Onko ainut asia minun ja unelmani välissä todellakin laiskuuteni? Tästä ajatuksesta tulee itse asiassa älyttömän syyllinen olo. Jos kerran voisin saavuttaa unelmani antamalla joka päivä 110%, mutta en tee niin, onko minulla sitten oikeutta edes unelmoida? Ja mitä järkeä on unelmoida jostain, jonka voisi saavuttaa, mutta laiskuuttaan jättää matkan kulkematta?

Minulla on ihan hyvä elämä. Vaikka minulla on myös unelmia, niin miksi lähtisin laittamaan 110% vain tietyn unelman saavuttamiseen? Samalla ottaisin riskin, että rikon sen harmonian, joka elämässäni nyt tuo onnea. Jonnekin lisää saattaa olla jostain pois, olisiko se unelma lopulta kaiken arvoinen?

Ja mitä tarkoittaa esimerkkilauseen ”110%”? Oivalsin, että olen omalta kohdaltani tajunnut sen ratkaisevasti väärin. En silleen vain vähän väärin, vaan ihan fundamentaalisesti päin penaalia.

Ensimmäisenä se yhdistyi mielessäni tekemisen tehokkuuteen. Kun tekee samoja asioita korkeammalla sykkeellä ja vasta kerityn pässinraivolla, niin kyllä se lopulta onnistuu. Hikeä ja kyyneleitä matkalla läpi harmaan kiven.

Yksittäisen asian mekaanisessa saavuttamisessa tämä ehkäpä on totta.

Muussa tapauksessa: ei näin.

Elämän unelmia jahdatessa ei kyse ole tehokkuudesta, vaan oman ajattelun virittyneisyydestä. Tutkimusten mukaan ihmiset nykyään puhuvat ja kävelevät nopeammin kuin ennen. Älypuhelinta vilkaistaan kymmeniä tai satoja kertoja päivässä. Usein siellä on jotain, joka verottaa huomiota. Hektisyys johtaa siihen, että arjessamme kaikki on saman kokoista.

Tämä samankaltaisuuden ideologia sulkee useimmat portin kokea mahtavuutta. Youtubesta löytyy videoita, kun jokin oman alansa kansainvälinen huippu pukeutuu tavalliseksi katusoittajaksi ja ihmiset vain kulkevat ohi, kuin lauma sävelkuuroja. Jos huomenna Espalla soittaisi kuolleista herännyt Albert Järvinen, niin suurin osa ei huomaisi yhtään mitään. Emme me mieti katusoittajiakaan yksilöinä, vaan ”katusoittaja” on ilmiö, jonka altistamme samankaltaisuuden ajattelullemme. Nyanssit jäävät huomiotta.

Meidän ympärillämme on joka päivä älytön määrä hetkiä, jotka potentiaalisesti ovat meille jonkin mahtavan alku. Hektinen elämämme kuitenkin koostuu niin lukuisista asioista, joille jaamme huomiotamme tasapuolisesti, että me missaamme suurimman osan näistä hetkistä. Samankaltaisuuden ideologia luo meistä alivirittäyneitä elämän mahdollisuuksille.

Hetket eivät myöskään luonteensa mukaisesti kestä kauaa. Ne ovat kuin saippuakuplia auringossa. Kauniita luomuksia leijalemassa valoa kimmeltäen, ja poks, se on poissa. Poissa ilman mitään mahdollisuutta tuoda juuri sitä samaa kuplaa enää koskaan takaisin.

110% ei siis tarkoita tehokkuutta, vaan kykyä tunnistaa hetkiä elämässäsi. Kykyä virittäytyä parhaalle tasollesi kohdata nämä hetket, että voisit olla 110% valmis tarttumaan niihin.

Elämän mahdollisuudet eivät tule neonvaloja vilkkujen ja rumpuja soiden eteesi. Ne tulevat niissä tavallisissa asioissa, joista elämämme koostuu. Elämä muuttuu askel kerrallaan, hetki kerrallaan. Huomennakin uskomaton määrä asioita on erilailla kuin tänään, riippumatta siitä, huomaanko minä mitään.

Miten minun sitten kannattaa kohdata nämä asiat? Olenko samankaltaisuuden ideologian vallassa vai olenko virittäytynyt vastaanottamaan mahtavuutta, kun elämä sitä tarjoaa?

Olipa kerran ylioppilasjuhlat. Aikaa niistä on jo useampi vuosi.

Olin ajoissa paikalla. Juhlinnan kohde loisti kauniina, kuin Elviksen balladi.

Tiedossa oli, että hänellä oli myös tuore pari vuotta vanhempi poikaystävä, jota ei suku ja perhetutut olleet monikaan vielä tavanneet.

Kauan en ehtinyt juhlissa olla, kun ovikello soi ja kyseinen poikaystävä saapui juhliin. Hellien tervehdysten jälkeen myös hänelle tarjottiin tervetuliaismalja. Pieni virne kasvoillaan hän otti juomalasit molempiin käsiin. Skoolauksen jälkeen hän siemaisi lasit tyhjiksi ja siirtyi olohuoneen puolelle tutustumaan vieraisiin.

Tätä hellää kohtaamista oli eteisessä näkemässä myös yksi ylioppilaan sukulaisrouva.

Saman tien, kun poikaystävä oli siirtynyt olohuoneeseen, rouva hivuttautui luokseni ja hieman kuiskaavalla, mutta paatoksen painokkaalla, äänellä sanoi:

”Se on alkoholisti tuo poika.”

Ensimmäinen ajatukseni oli, että kuulin väärin.

”Anteeksi mitä sanoit?”

”Se on alkoholisti tuo poika, kyllähän sä näit.”

”Näin mitä?”, kysyin edelleen vailla varmuutta, mistä puhutaan.

”No näithän sinä, että se otti kaksi lasia ja joi molemmat heti. Se on alkoholisti. Täysi alkoholisti. Voi voi, mitähän tostakin tulee. Voi voi.”

Muistan miettineeni, että tämä on keskustelu, jota ei kannata suuremmin jatkaa, ja muutamalla kiertorepliikillä poistuin tilanteesta.

Useamman vuoden jälkeen voin sanoa varmuudella, että hän ei ole alkoholisti, vaan itse asiassa aika esimerkillinen kansalainen.

Mutta mitäs tässä tapahtui?

Kieltämättä kahden tervetulomaljan juominen kerralla oli tavallisesta käyttäytymisestä hieman poikkeavaa. Tuskin mitään ainutlaatuista, mutta keskimäärin ihmiset eivät toimi niin.

Tässä tapauksessa tilanteen nähneelle rouvalle, joka ei itse käytä ollenkaan alkoholia, oli kuitenkin suuri ihmetys, että joku joi suoraan kaksi lasia. Hänen aivonsa hakivat selitystä. Miksi joku käyttäytyy noin? Miksi?

Sama käy meille kaikille, kun näemme tai koemme jotain totutusta poikkeavaa. Meidän mielemme hakee sille epätoivoisesti selitystä. Hieno sana tälle aiemman tiedon ja tuoreen ilmiön ristiriidalle on kognitiivinen dissonanssi.

Ja sitten, tadaa! Hän toimi noin, koska hän on alkoholisti!

Silloin kaikki yhtäkkiä käykin järkeen. Mieleen muodostuu uskottava tarina. Hän joi heti kaksi lasia, koska hän on alkoholisti.

Uskottava tarina sammuttaa aika tehokkaasti aivojen kiinnostuksen miettimään asiaa tarkemmin. Uskottava tarina riittää todella monesti korvaamaan aidon totuuden. Aivomme eivät ole keskimäärin kiinnostuneita totuudesta, vaan toimivista tarinoista. Pelottavan usein itse asiassa valitsemme loogisen, mutta täysin keksityn, tarinan mieluummin, kuin myönnämme, että maailmassa onkin jotain, mitä emme vielä täysin ymmärrä tai mitä olemme tähän asti ymmärtäneet väärin.

Entäs jos minä olisinkin uskonut, mitä rouva minulle sanoi. ”Jaa vai juoppo tuo. No jumankauta!” Ja sitten olisin kertonut seuraavalle vieraalle fiktion faktana, ”joko sä oot kuullut, että…”.

Ehkä tämä seuraava henkilö olisi joskus nähnyt kyseisen poikakaverin sattumalta ostoksilla Prismassa nostamassa pari lonkeroa hihnalle. ”No niin, siinä se taas on. Nyt minäkin näin omin silmin, kun se haki juotavaa.”

Yksittäinen ja täysin irrallinen havainto olisi saman tien toiminut aivoille vahvistuksena aiemmalla valheelliselle tulkinalle. Koska uskottava tarina riittää korvaamaan totuuden.

Ja poikaystävä parka olisi saanut syyttömänä saanut hyvin alentavan ja perättömän maineen.

Kumpi minua kiinnostaa, totuus vai hyvä tarina?