Jokainen meistä on todennäköisesti törmännyt amerikkalaistyylisiin sankarisloganeihin: ”Anna joka päivä 110% ja jonain päivänä saavutat unelmasi!”

Itseäni tämä kaikkivoipaisuuden ideologia on aina ahdistanut. Minullakin on unelmia, joita haluan saavuttaa. Onko ainut asia minun ja unelmani välissä todellakin laiskuuteni? Tästä ajatuksesta tulee itse asiassa älyttömän syyllinen olo. Jos kerran voisin saavuttaa unelmani antamalla joka päivä 110%, mutta en tee niin, onko minulla sitten oikeutta edes unelmoida? Ja mitä järkeä on unelmoida jostain, jonka voisi saavuttaa, mutta laiskuuttaan jättää matkan kulkematta?

Minulla on ihan hyvä elämä. Vaikka minulla on myös unelmia, niin miksi lähtisin laittamaan 110% vain tietyn unelman saavuttamiseen? Samalla ottaisin riskin, että rikon sen harmonian, joka elämässäni nyt tuo onnea. Jonnekin lisää saattaa olla jostain pois, olisiko se unelma lopulta kaiken arvoinen?

Ja mitä tarkoittaa esimerkkilauseen ”110%”? Oivalsin, että olen omalta kohdaltani tajunnut sen ratkaisevasti väärin. En silleen vain vähän väärin, vaan ihan fundamentaalisesti päin penaalia.

Ensimmäisenä se yhdistyi mielessäni tekemisen tehokkuuteen. Kun tekee samoja asioita korkeammalla sykkeellä ja vasta kerityn pässinraivolla, niin kyllä se lopulta onnistuu. Hikeä ja kyyneleitä matkalla läpi harmaan kiven.

Yksittäisen asian mekaanisessa saavuttamisessa tämä ehkäpä on totta.

Muussa tapauksessa: ei näin.

Elämän unelmia jahdatessa ei kyse ole tehokkuudesta, vaan oman ajattelun virittyneisyydestä. Tutkimusten mukaan ihmiset nykyään puhuvat ja kävelevät nopeammin kuin ennen. Älypuhelinta vilkaistaan kymmeniä tai satoja kertoja päivässä. Usein siellä on jotain, joka verottaa huomiota. Hektisyys johtaa siihen, että arjessamme kaikki on saman kokoista.

Tämä samankaltaisuuden ideologia sulkee useimmat portin kokea mahtavuutta. Youtubesta löytyy videoita, kun jokin oman alansa kansainvälinen huippu pukeutuu tavalliseksi katusoittajaksi ja ihmiset vain kulkevat ohi, kuin lauma sävelkuuroja. Jos huomenna Espalla soittaisi kuolleista herännyt Albert Järvinen, niin suurin osa ei huomaisi yhtään mitään. Emme me mieti katusoittajiakaan yksilöinä, vaan ”katusoittaja” on ilmiö, jonka altistamme samankaltaisuuden ajattelullemme. Nyanssit jäävät huomiotta.

Meidän ympärillämme on joka päivä älytön määrä hetkiä, jotka potentiaalisesti ovat meille jonkin mahtavan alku. Hektinen elämämme kuitenkin koostuu niin lukuisista asioista, joille jaamme huomiotamme tasapuolisesti, että me missaamme suurimman osan näistä hetkistä. Samankaltaisuuden ideologia luo meistä alivirittäyneitä elämän mahdollisuuksille.

Hetket eivät myöskään luonteensa mukaisesti kestä kauaa. Ne ovat kuin saippuakuplia auringossa. Kauniita luomuksia leijalemassa valoa kimmeltäen, ja poks, se on poissa. Poissa ilman mitään mahdollisuutta tuoda juuri sitä samaa kuplaa enää koskaan takaisin.

110% ei siis tarkoita tehokkuutta, vaan kykyä tunnistaa hetkiä elämässäsi. Kykyä virittäytyä parhaalle tasollesi kohdata nämä hetket, että voisit olla 110% valmis tarttumaan niihin.

Elämän mahdollisuudet eivät tule neonvaloja vilkkujen ja rumpuja soiden eteesi. Ne tulevat niissä tavallisissa asioissa, joista elämämme koostuu. Elämä muuttuu askel kerrallaan, hetki kerrallaan. Huomennakin uskomaton määrä asioita on erilailla kuin tänään, riippumatta siitä, huomaanko minä mitään.

Miten minun sitten kannattaa kohdata nämä asiat? Olenko samankaltaisuuden ideologian vallassa vai olenko virittäytynyt vastaanottamaan mahtavuutta, kun elämä sitä tarjoaa?