Miksi pärjäsin kamppailu-urheilussa ja miksi herkistyin

Viikonloppuna hetkellinen pieni siivousvimma valtasi kehoni ja mieleni.  Kevyesti ulkoisella motivaatiolla lähdettiin matkaan, kuulemma paljon turhaa tavara voisi viedä pois.

Kirjahyllyn läpikäytyäni valitsin seuraavaksi kohteekseni lipaston, jossa on viisi isoa laatikkoa. Kieltämättä siellä yksikin laatikko on täynnä 20 vuotta vanhoja kitaratabulatuureja. Mielenkiintoisin hetki oli kuitenkin keskimmäisen laatikon kohdalla. Siellä kaiken maailman piuhojen seasta löytyi nippu metalleita sinivalkoisissa nauhoissa.

Pieni hymy nousi kasvoille. Itse asiassa minua hymyilytti kahdestakin syystä. Toisaalta mieleen palasivat kaikki ne hienot muistot kisareissuilta. Toisaalta hymyilytti, miten sinänsä arvottomat esineet, mitä mitalit käytännössä ovat, ovat kuitenkin olleet sykäyksiä niin moninaisiin tekoihin maailmassa.

Muistan vuonna 2010 joulukuussa, kun seuran vetäjä kysyi, että olisiko kukaan lähdössä kisoihin Hyvinkäälle tammikuussa. Ennen kuin edes ymmärsin kysymystä kunnolla, niin olin jo jostain syystä ilmoittautunut mukaan. Alun koomisuutta kuvaa hyvin, että vasta ilmoittautumisen jälkeen tajusin kysyä ”pitääkö siellä otella?”

Ilmoittautuminen laitettiin kuitenkin eteenpäin. Kun ottelulistat tulivat, muistan kuinka töissä (antakoon esimieheni tämän anteeksi) koitin googlata ja etsiä vastustajista tietoa. Jännitti ihan helvetisti. Pelotti. He ovat varmaan kaikki jotain jengiläisiä lomalla vankilasta.

Kisat olivat niin sanotut salikisat ja satuin voittamaan molemmat otteluni. Voi Luoja taivaan ja maan sitä fiilistä! Olin onnistunut jossain, missä en ikinä kuvitellut, että voisin edes olla mukana. Toki vastustajat oli katsottu vähän samanlaisen kokemustason mukaan, mutta viis siitä. Olin ylittänyt itseni. Ja olin saman tien koukussa siihen tunteeseen. Olin jossain dopamiinin yliannostuksen ja kehosta irtautumisen välimaastossa. Ihana tunne.

Kotimatkalla päätin, että jumaliste minähän rupean treenaamaan tosissaan. Ja sen tein. Parhaimpana kautena juoksin lauantaiaamuisin puolimaratonin, kävin 5 kertaa kamppailutreeneissä, pari kertaa futistreeneissä ja muutama puntti/lihaskunto päälle. Tämä vaati, että lepo ja ravinto piti olla kohdillaan. Toisin sanoen koko arkielämä piti mukauttaa tähän tekemiseen. Onneksi oli ihmisiä, jotka osasivat auttaa kehittämään osaamistani näissä.

Loppujen lopuksi kävin 18 ottelussa, joista voitin 17. Mukaan mahtui useammat salikisat ja neljät SM –kisat.

Miksi pärjäsin kisoissa, on auennut minulle vasta jälkeenpäin. Se jakaantuu kolmeen kokonaisuuteen, joista viimeisin on ehdottomasti kaunein:

  1. Se uskomaton tunne, siitä, että onnistuu jossain, mitä arvostaa, mutta ei koskaan uskonut, että voisi itse olla mukana. Vuoden 2010 joulukuuhun asti minulle oli kristallin kirkas fakta, että minusta ei ole ottelijaksi. Selityksiä oli repullinen: oon liian huono, liian hidas, liian lihava, liian vanha, ei ole aikaa, en mä osaa. Uskomaton lista kaikkea paskaa, mitä puhuin itse itselleni. Tein fiktiosta faktaa. Totuus on, että me emme voi koskaan tietää mahdollisuuksiamme, ennen kuin olemme kokeilleet. Toinen totuus on, että me pystymme todella paljon enempään, kuin uskottelemme itsellemme. En ole sekuntiakaan katunut, että lipsautin ajattelematta ”minä voin lähteä”, vaikka minulla ei ollut edes varusteita tai tietoa säännöistä.
  2. Valitsin alusta asti, että pelaan vahvuuksillani. 173 –senttisenä ei dominoida ulottuvuudella. Ja jokainen, joka on nähnyt mun pohkeet tajuaa, ettei toi ehkä ole kovin ketterä toi jätkä. Jäljelle jäi voima ja pelisilmä. Olen jo aika nuorena oppinut ajattelemalla löytämään asioista näkökulmia, joiden kautta ottaa aihe haltuun vahvuuksillani. Kun katsoo omia otteluita videolta, niin varmaan 80% pisteistä tulee kahdella tekniikalla. Hioin niitä ja opettelin odottamaan ja katsomaan oikeaa paikkaa. Opettelin houkuttelemaan vastustajan avaamaan minulle tilanteen. En tänäänkään osaa mitään hyppytakapotkua, mutta edelleen tauonkin jälkeen sparreissa nämä kaksi tekniikka tulee selkärangasta. Tämä viisaus pätee melkein kaikkiin asioihin elämässä. Löydä se näkökulma asioihin, että voit pelata vahvuuksillasi. Ilman sitä olet lehti tuulessa. Vain vahvuuksien kautta löytyy se flow -tila ja avaimet menestykseen. Jatkuva epämukavuusalueella pyöriminen ei muuta kuin tapa innon.
  3. Kaikkein tärkein asia. Se kaunis unelma siitä, miksi minä tätä teen. Muistan kuinka -20 asteen pakkasessa tein ulkorakennuksessa treeniä SM –kisoja varten. Näpit meinasivat jäätyä nyrkkeilyhanskojen sisälle. Mielessä oli kuitenkin jatkuvasti ajatus, kun tulen kisoista kotiin ja pieni Elisa -tytär on iskää odottamassa. Saa antaa mitalin Elisalle ja sanoa, että iskä toi sulle tämmöisen. Mielikuva tästä antoi uskomatonta voimaa jatkaa.

Ja se tunne, kun sitten tulin kisoista kotiin. Ajoin auton pihaan ja pysähdyin hetkeksi ennen kuin aukaisin ulko-oven. Mielessä vilisi kevään tapahtumat ja mielikuva, siitä, että nyt saa antaa Elisalle sen mitalin. Tiesin, että kun tartun kahvaan ja aukaisen oven, niin se hetki on totta. Se kestäisi vain hetken, mutta se olisi todella totta. Työ oli tehtynä ja nyt saisi palkinnon.

Aukaisin oven ja sieltä Elisa läpsytteli paljain jaloin tulemaan.

”Iskä toi sulle tämmöisen”.

Elisa hymyili kaikella lapsen voimalla ja laittoi mitalin kaulaan ja katsoi minua.

Mitä enempää voisi ihminen koskaan toivoa?

Suurin kaikista on rakkaus. Uskaltaminen kannattaa.

Äijäs petti, koska menit metrolla

Kuinka moni tietää elokuvan Sliding Doors?

Juoni lyhyesti kerrottuna on, että nainen saa potkut töistään. Matkalla kotiin hän pudottaa korvakorunsa, jonka eräs mies pysähtyy nostamaan hänelle. Nainen jatkaa matkaansa kohti metroasemaa.

Tarina jakaantuu tässä kohtaa kahteen erilaiseen juoneen. Toisessa juonenkulussa nainen ehtii metroon ja toisessa hän myöhästyy hiukan. Erot jatkon kannalta näiden kahden eri juonipolun välillä ovat radikaalit. Toisessa tarinassa naisen parisuhde jatkuu, kun taas toisessa hän saa puolisonsa kiinni pettämisestä, ajautuu uuteen rakkauteen miehen kanssa, joka poimi hänen korvakorunsa, ja lopulta kuolee tapaturmaisesti.

Jos tämä olisi todellista elämää, niin oliko metroon ehtiminen oikeasti hänen elämänsä käännekohta? Vai mistä kaikki johtui?

Vastaavanlaisia tilanteita meille jokaiselle käy omassa elämässämme.

Meille tapahtuu jotain, mitä ei olisi ollenkaan halunnut tapahtuvan ja mielen valtaa ajatus, että se johtui jonkin yksittäisen syyn takia. Esimerkiksi Suomen talvessa joka vuosi joku kolhaisee autoaan ja hänen puolisonsa julistaa paatoksella: ”Mähän oon sanonut, että liukkaalla pitää olla varovainen. Kun sä et taaskaan kuunnellu”.

Ihan kuin onnettomuudet katoaisivat, jos niiden mahdollisuuden julistaa etukäteen.

Ihan kuin voisi varmaksi julistaa, että näin ei maailmassa koskaan kävisi, jos jokin yksittäisen asian suorittaisi toisella tapaa.

Yksi asia, mikä silti on varmaa, on, että syyn ja seurauksen alkulähteen jahtaaminen eksyttää universumiin. Arkielämässä meidän ihmisten tapa välttyä eksymästä on vain pysähtyä jonnekin kohtaa ”miksi näin tapahtui”–polkua ja antaa sen palvella totuutena:

”Koska nykyään on älypuhelimet, niin ihmiset eivät enää kommunikoi toistensa kanssa”.

”Suomi on paska maa täynnä sääntöjä, kun edes viiniä ei saa ruokakaupasta.”

”Taas joku maahanmuuttaja oli tehnyt rikoksen, joko nyt tajuttaisiin laittaa rajat kiinni?”

Jos kaikki tosiaan johtuisi aina selkeästä syystä, niin me eläisimme puhtaasti kohtalon maailmassa. Maailma olisi täysin ennustettava ja todennäköisesti suurin matemaatikko hallitsisi maailmaa.

Syy ja seuraus eivät kuitenkaan läheskään aina ole yksi yhteen tarina. Jos on rangaistus, tarkoittaako se aina, että on ollut rikos?

Meidän tapamme ajatella maailmaa on kuitenkin juurikin syy ja seuraus painotteinen. Minä sanoin, että liukkaalla pitää varoa. Sinä et kuunnellut ja kolhit autoa. Näin ei olisi käynyt, jos olisit kuunnellut, mitä minä sanoin.

Vaikka on täysin mahdollista, että teit kaiken oikein, mutta silti juuri tämän risteyksen olikin hiekoitusauto jättänyt vahingossa hiekoittamatta.

Syy ja seuraus -ajattelun suurin haaste on, että se ei koskaan kerro mitään siitä, mitä unohdit argumenteistasi pois.

Mitä haluan tällä sanoa, on, että elämässä on lukematon määrä muuttujia. Me pelkäämme ja tuomitsemme asioita ihan turhaan, koska kerromme itsellemme pelkistettyä ja puutteellista syy seuraus -suhdetta. Me näemme isolla fontilla ne asiat, joita me pidämme tärkeinä. Samaan aikaan saatamme olla täysin sokeita joillekin tärkeämmille näkökulmille.

Koskaan emme tiedä sitä, mitä emme tiedä. Emmekä koskaan tiedä, mitä kaikkea tapahtui silloin, kun emme olleet näkemässä.

Miksi me tavallaan palvomme tavarakontteja?

Toisen maailmansodan aikaan Tyynellä Valtamerellä oli poikkeuksellisen paljon liikennettä. Etenkin, jos asiaa katsoi Tyynenmeren saarilla asuvien alkuasukkaiden näkökulmasta. Kuin tyhjästä ilmestyi satoja tuhansia oudon kulttuurin sotilaita. Tämä kahden eri kehitysvaiheessa olevien kulttuurien kohtaaminen aiheutti luonnollisesti monenlaisia ilmiöitä. Yksi mielenkiintoisimmista ilmiöistä elää edelleenkin Tannan saarella Vanuatuassa.

Tanna on nykyään noin 30 000 asukkaan saari. Ajat ovat muuttuneet saarella sitten maailmansodan, mutta edelleen asukkaat elävät läheisessä kosketuksessa luonnon kanssa. Saarella on voimissaan myös yksi tästä historiasta kumpuava niin sanottu lastikultti.

Niin japanilaiset, kuin amerikkalaiset käyttivät Tyynenmeren saaria tukikohtinaan ja kävivät taisteluita alueella. Saarilla asuneille alkuasukkaille kehittyneen sivilisaation ilmentyvät lentokoneineen ja sotalaivoineen olivat käytännössä selittämättömiä ilmiöitä.

Amerikkalaisilla oli myös lukematon määrä tavaroita, joita ei alkuperäisväestön mielissä voinut ihminen mitenkään ollut itse valmistaa. Tämän lisäksi amerikkalaiset eivät saarella koskaan valmistaneetkaan mitään, vaan horisontista vain ilmestyi heille lisää tavaroita. Laiva lipui saarelle kontteineen tai lentokoneesta pudotettiin täydennystä.

Maailmansota päättyi ja amerikkalaiset lähtivät takaisin koteihinsa. Heidän jälkeensä saarille jäi paljon tavaraa, iso osa lähes romua.

Tässä onkin juonen mielenkiintoinen käännekohta. Mitä Tannan asukkaat ajattelivat tapahtuneesta? Minkä selityksen he antoivat sille, että yhtäkkiä saarelle ilmestyi ihmisiä, jotka kutsuivat konteittain tavaraa horisontista ja sitten katosivat täysin?

Jumalia heidän täytyi olla.

Saarella elää tänä päivänäkin vahvana lastikultti. John Frum on heidän jumalansa. Häntä seuraaville ja palvoville ihmisille John Frum tuo lisää tavarakontteja jonain päivänä.

Saarilaisille jäi usko, että tavarat tulivat nimenomaan amerikkalaisten harjoittamien rituaalien seurauksena. Saarelle onkin jälkeenpäin rakennettu lentokenttää muistuttava aukio ja tehty puusta lentokonetta muistuttavia rakennelmia. Radiona palvelee kookospähkinä, johon on laitettu olki.

Joka vuosi helmikuun 15. John Frumin päivänä saarella järjestetään sotilasmarssia imitoiva marssi. Marssijoiden paidassa lukee T-A USA eli Tanna army USA. Aseina toimivat etäisesti kivääriä muistuttavat puukepit.

Jonain päivänä John Frum palaa saarelle tuomaan heille lisää tavaraa.

Tämä vanuatualaisten kulttuuri ja uskonto symboloi mielestäni älyttömän hyvin, miten eri kulttuurien erikoispiirteet ovat rakentuneet.

Maailmassa ei taida olla yhtä ainutta kulttuuria, joka ei olisi koittanut selittää maailmaa yliluonnollisella. Uskontoja ja rituaaleja on kaikkialla maailmassa. Äkkiä ajatellen John Frum –kultti kuulostaa vähintäänkin koomiselta. Jos malttaa kuitenkin miettiä hetken, niin paljonhan tuossa on todellisia tapahtumia taustalla.

Samaan aikaan puolestaan länsimaissa ihmisiä uskoo mm. että muurin rakentaminen Meksikon ja USA:n rajalle olisi järkevää ja lisäisi turvallisuutta. Laihdutusbisnes on miljardibisnes, koska länsimainen ihminen ei hallitse terveellistä elämäntapaa. Samoin kaikenlaisten self-help gurujen valmennukset ovat miljardibisnes.

Tämän tarinan opetus on, että sen sijaan, että naureskelisimme John Frum –kultille, on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, miten samanlaisia me olemme.

Jokainen kulttuuri ja jokainen yksilönä on kulkenut omanlaisen matkansa. Ihmetellyt maailmaa ja antanut sille selityksiä. Jokaisen meidän kohdalla on tarttunut mukaan uskomuksia, jotka toisen mielestä voivat olla pellen keksintöjä, esim. yksi tupakoiva tuttuni välttelee light-limsoja, koska aspartaami aiheuttaa syöpää.

Me emme kuitenkaan koskaan näe sitä matkaa ja niitä kaikkia ihmisiä, keiden kanssa kukin meistä on tähän päivään tullut. Jokaisen elämässä on tapahtumia ja vaikuttavia kokemuksia, joita ei päälle päin voi nähdä. Hänelle itselleen nämä voivat  kuitenkin olla hyvinkin vahvoja elämää määrittäviä kokemuksia. Kun kohtaamme uuden ihmisen, niin hänellä on aina tarinassaan paljon, mistä voin oppia. Jos maltan kuunnella hänen tarinaansa.

Maailmaan mahtuu myös erilaisuutta yllin kyllin. Ei se John Frum -kultti ole minulta mitenkään pois, vaikka en samaan uskokaan. Tuomitsemalla ei kukaan ole onnellista elämää rakentanut.

Vuonna 2016 Vanuatua oli maailman neljänneksi onnellisin maa.

Audi -apina korvasi totuuden

Heräät. Uusi viikko on taas edessäsi. Muutama nopea venytys ja kahvi tippumaan. Näyttää olevan hieman kirpeämpi aamu ulkona, parasta laittaa lämpöinen neule päälle. Kiireetön kuppi kuumaa ja uutisten pääotsikot, siitä tuttu aamu on tehty.

Astut ulos ja vedät keuhkot täyteen pakkasilmaa. Takaasi kuuluu narskuntaa. Naapurisi astelee kauempana mukanaan iso vedettävä matkalaukku. Jahas, vai on Teppo lähdössä lomamatkalle. Ajattelet, että eipä tässä itse ehdi paljoa matkustella. Hyppäät autoon ja otat suunnan kohti työpaikkaa.

Taajama-alueella sinut ohittaa musta Audi aivan turhan riskialttiisti. Jumankauta, mikä kuukuna. Audi –apina. Kortti pois tuommoisilta.

Liikennevaloissa pysähdyt ja ehdit hieman vilkuilla heräävän kaupungin liikehdintää. Katseesi kiinnittyy bussipysäkille, jossa poika hiipii itseään pienemmän tytön taakse ja nappaa pipon hänen päästään ja juoksee karkuun. Jospa vain olisi aikaa niin juoksisit kiinni tuon saamarin kiusaajan. Toivottavasti astuu isona naulaan.

Työpaikkasi lähellä parkkeeraat ja lähdet kävelemään toimistolle. Samaan aikaan parkkihallista ulos tulee myös työpaikallasi viikko sitten aloittanut nainen. Edellisellä kohtaamisella viime perjantaina hän kyllä tervehti ääneen. Tänään hän vain ohittaa sinut hajamielisesti ja tuijottaa kännykkäänsä. Mikähän häntäkin vaivaa? Nykyään tuo kännykkä vie kyllä kaiken huomion. Ajattelet, että kyllä maailmassa onkin kaikenlaista säheltäjää.

Mitä aamussa tapahtui? Minäpä kerron.

Ympärilläsi tapahtui asioita ja sinä annoit niille selitykset. Ihan omasta päästäsi tosin keksit ne, mutta toisaalta kuulostivathan ne loogisilta selityksiltä. Näin me ihmiset turhan usein toimimme.

Ei se naapurin Teppo minnekään aurinkoon ollut matkalla, vanhoja kirjoja oli viemässä antikvariaattiin. Mahtuu sitten uusia tilalle. Audi -kuski oli tosiaan vähän hätäinen. Hän oli hieman yli-innoissaan, kun merkit viittasivat, että alkaisi perheen ensimmäinen lapsi syntyä. Kukapa ei esikoisen syntymästä vähän sekaisin menisi?

Se kiusaaja, ihastunut hän oli saman luokan Johannaan. Kuinka sitä nuori koltiainen tunteensa muuten uskaltaisi kertoa, kuin pipon viemällä? Taisi se Johannakin hieman tykätä huomiosta. Nainen olisi kyllä tervehtinyt, mutta hänen äitinsä oli aikaisin postia hakiessaan kaatunut ja joutunut sairaalareissulle. Nyt nainen yritti saada veljiään kiinni, että joku veisi äidille kukkaron sairaalaan.

Vaan eipä sitä aina tule ajatelleeksi.

Näin me ihmiset toimimme. Me selitämme maailman ympärillämme, niin että sen tapahtumat kuulostavat meille loogisilta. Usein se riittää meille. Looginen tarina tapahtumista taltuttaa uteliaisuuden. Se kelpaa myös totuuden korvikkeeksi.

Meillä kaikilla on oma käsityksemme, mitä ja miksi ympärillämme tapahtuu. Me selitämme asioita meidän olemassa olevien käsityksiemme pohjalta.  Uudet tapahtumat luokittelemme sen mukaisiksi, mikä kuulostaa loogisimmilta aiempiin kokemuksiimme nähden. Toisaalta tämä on tapa estää aivoja ylikuormitukselta, mutta samalla siihen sisältyy aina riski.

Mietitäänpäs, veljilleen tekstanneen naisen ja sinun kohtaamista. Hän ohitti sinut tervehtimättä. Olisit saattanut kahvihuoneessa kertoa kollegallesi, että se uusi tyyppi on vähän nuivan oloinen. Olisit saattanut jopa ajatella varmaksi, että nainen tosiaan on ylimielinen. Ihan vain sen takia, kun sinä itse teit tulkinnan liian nopeaan. Korvasit todellisen totuuden itse kyhätyllä tarinallasi. Mieti, kuinka epäreilu tilanne tämä naiselle olisi.

Tämän vuoksi elämässä ei kannata kiirehtiä. Kiireinen maailma on harvoin kaunis. Mitä enemmän ihmisten kanssa kiinnostuneesti keskustelee ja mitä useammin maailmaa katsoo rauhassa, sitä enemmän niistä oppii. Näillä pienillä tutkimusmatkoilla yllättyy aina. Jokaisen pinnan alla on paljon, mitä ei ensimmäisellä tulkinnalla huomioinut.

Pitemmän päälle näin toimiessa maailmankuva alkaa rakentua monivivahteisemmaksi ja näkee enemmän hyvää ympärillään. Se on kuitenkin aina aktiivinen valinta rauhoittua ymmärtämään. Pinnan alle näkee vain, jos sinne katsoo. Aivot ovat kyllä tarjoamassa pikakiidolla totuudeksi milloin mitäkin tarinaa.

Etsivä löytää!

Miksi valehtelin ystävälleni?

Maanantai-illalla istuin sohvalla ja katselin ikkunasta tuttua maisemaa. Lumisade levitti vihdoinkin peittoaan lakeuksille. Sään puolesta joulu tuli viikon liian myöhään. Ohuen viattomuuden alla piileksi edelleen petollinen liukkaus.

Pariskunta käveli kadulla varovaisin askelin. Toinen kulkijoista liukastui hieman ja toinen, kuin olisi osannut odottaa tätä hetkeä, tarttui salamana häntä käsivarresta. Yhteinen pysähdys ja parin sekunnin tasapainonpalautus. Matkaa jatkettiin käsi kädessä. Hiljakseen pimeys ja valkeus harvinaisessa harmoniassa peittelivät heidät näkyvistäni.

Palasin ajatuksissani alkuperäiseen kysymykseeni:

”Miksi  valehtelin tänään hyvälle ystävälleni?”

Itse asiassa tiesin syyn jo valmiiksi, mutta halusin silti pitkittää siihen päätymistä. Kiirehtiessään harvoin oppii uutta. Kulje sinäkin siis hetki kanssani.

Vuonna 2010 laitoin hakemuksen esimiestehtävään ja osana hakuprosessia oli puolen päivän mittainen psykologinen testi. Testiin kuului luetun ymmärtämistä, ryhmätyötä, loogista päättelyä, puheen pitäminen videokameralla ja psykologin haastattelu.

Testistä on kulunut pian lähes seitsemän vuotta, mutta muistan edelleen kirkkaana yhden lauseen:

”Lähes ylimielinen itsevarmuus”.

Olin nuori jätkä matkalla työelämässä eteenpäin – lähtökohtaisesti siis jo hyvin riskialtis kombinaatio. Kuvittelin ylpeänä, että tuo lauselma testistä oli hyvä asia.

Itse asiassa kuvittelin niin aika pitkään.

Tähän kun yhdistää luontaisen lahjakkuuteni viestiä kehonkielelläni turhautumistani ja mielenkiinnon lopahdustani koko maailmalle, niin nämä yhdessä ovat itse asiassa aika helvetin huono yhdistelmä.

Miten tämä liittyy valehteluun tai kävelevään pariskuntaan?

Hyvä kaverini kysyi minulta tällä viikolla, miksi aloin kirjoittamaan omaa blogia. Vastasin lähes välittömällä intuitiolla: ”Se on ihan mua itseä varten vain. Ihan sama, vaikka ei kukaan koskaan lukiskaan.”

Ja valhettahan se oli.

Se oli täysin hapuilevan omakuvan ja pitkäaikaisten defenssien muovaava valheellinen intuitio; oman egon suojelua maailman tuulilta.

Annan kuitenkin itselleni valheen anteeksi ja itse asiassa olen ihan hyvilläni, että sanoin valheen. Muuten en olisi voinut saada itseäni kiinni siitä.

Haluan kirjoittaa blogia, koska haluan tulla kuulluksi ihan samanlailla kuin muutkin.   Haluan kokemuksia siitä, että olen tullut kuulluksi. En ole oikeasti panssaroidun itsevarma. En ole erillinen saari valtameressä tai yksinäinen lato kynnetyllä lakeudella. Olen pieni ihminen, joka haluaa tuoda oman kortensa kekoon. Ei isompaa kuin muiden, ei pienempää kuin muiden. Omanlaiseni.

Miksi mainitsin pariskunnan kävelemässä? Koska kokonaan oman itsensä ulkopuolella olevan pienen kauneuden kokeminen vaatii lämpöä ja pientä herkkyyttä sielussa. Veikkaan, että vuoden 2010 testin tuloksista vinoon kiihottunut minä ei olisi ikkunassa nähnyt kuin oman peilikuvansa.

Onneksi ei tarvinnut lähteä Siperiaan asti oppimaan.

Ps. Kiitos kaikista kannustavista kommenteista, joita olen saanut tämän blogin julkaisun jälkeen!

Kun astuin ulos kahvilasta

Palaamme vielä hetkeksi café Ekbergiin.

Istuin pöydässä ja katselin ympärilleni ihmisiä. Iloinen keskustelu täytti kahvilan atmosfäärin. Moni ihminen oli nojautuneena eteenpäin kohti puhekumppaniaan. Kehon keino viestittää, että olen läsnä tässä hetkessä. Yhden rouvan katsekontakti mieheensä oli todella intensiivinen; kuin suora lainaus Stasin kuulustelijan kasvoilta. Paitsi, että hän hymyili yhdessä.

Oli mielekästä seurata hetkeä, jossa kaikki on hyvin.

Mitäpä ihminen tarvitseekaan onneen? Joskus riittää kuppi kahvia ja toinen ihminen.

Maksoin laskun ja kävelin ulos.

Joulukuun koleus puhalsi kasvoille kuin merkitäkseen Bulevardin reviirikseen. Pienen hetken olin täynnä ristiriitaisuutta. Omassa maailmassani olin kokenut lyhyessä hetkessä merkityksellisen valon. Ulkona kaikki oli kuitenkin kuin ennen.

Tajusin, ettei omasta hetkestäni olisi juurikaan kestävää iloa, jos en löydä sille paikkaa arjessani. Se jäisi vain dopamiiniksi itsenäisyyspäivän aattoon. Kokeminen on helppoa, tunteet tulevat pyytämättä. Ne myös lähtevät lupaa kysymättä. Mitä jää jäljelle?

Tiesin, että minun on tehtävä jotain toisin. Hetken valo oli liian kirkas. Sen ohittaminen toimettomuudella olisi ollut sulaa hulluutta itseäni kohtaan.

Joulukuun ajan painin ajatuksieni kanssa ja mietin, kenet haluan itsestäni luoda.

Sitten tajusin; hyvyys on jo täällä. Haluan oppia siitä lisää. Nähdä sen kaikki muodot. Säveltää itse ja soida harmoniassa. Innostuin.

Esa Saarinen, jäin sinulle velkaa.

Miksi olen täällä?

Itsenäisyyspäivän aattona 2016 istuin Helsingin Bulevardin Café Ekbergin nurkkapöydässä. Huolettoman näköisenä selasin kännykästäni maailman uutisia.

”Ei kiitos vielä mitään, odotan  seuraa”, sanoin tarjoilijaneidolla, muistaakseni hymyillen.

Ehkä olinkin huoleton, mutta silti kämmeneni hieman hikosivat. Aavistin, että sinä iltana voisin saada vastauksen yhtälöihin, joita olin pitkään miettinyt. Iltaan Ekbergin nurkkapöydässä voisi kulminoitua juonen käännekohta elämäni romaanissa.

Mikä oli todistettava. Niin minä sen kirjoitin ylioppilaskokeeseen vuonna 2000. Nyt minulla ei ollut mukanani paperia, eikä kynää. Silti olin henkisesti  valmistautunut kirjoittamaan saman lauseen.

Kello 16:12 ovi aukesi ja sisään astui siististi mustaan pukeutunut mies. Tunnistin hänet sekunnissa. Se, mikä sai itsetuntoni kuitenkin sykähtämään, oli, että hänkin tunnisti minut. Hän käveli kohti ja kätteli hymyillen.

Juttelimme parisen tuntia elämästä, filosofiasta ja elämän filosofiasta. Noin kello 17:22 hän sanoi:

”Syy, miksi suostuin tällaiseen itseni kannalta epätavalliseen tapaamiseen, on, että sinussa ja sinun ajattelussa on semmoista aitoa hyvää pyrkimystä ymmärrykseen. Et ole mikään uraohjus, joka haluaa nousta tikapuita mahdollisimman nopeaan. En sano, että siinäkään mitään väärää on, mutta sinulla on aidosti hyvä pyrkimys parempaan ymmärrykseen”.

Pysähdyin totaalisesti ajatuksissani. Päähäni kiirehti ajatus: ”Ehkä hän sanoi sen kohteliaisuutena vailla syvempää tarkoitusta”. Yritin virittää aistini äärimmilleen, tuijotin hetken liikkumatta sanojaa. Hänen parin sekunnin kiiretön katsekontakti ja rauhoittunut keho riittivät minulle. Tämä olisi se hetki, jota olin etsinyt vuosia.

Itsenäisyyspäivän aattona 2016 minä muutuin. Koin suurta ymmärrystä ikuisen kysymyksen äärellä ”miksi olen olemassa”.

Ja siitä haluan kirjoittaa.