Miksi pärjäsin kamppailu-urheilussa ja miksi herkistyin

Viikonloppuna hetkellinen pieni siivousvimma valtasi kehoni ja mieleni.  Kevyesti ulkoisella motivaatiolla lähdettiin matkaan, kuulemma paljon turhaa tavara voisi viedä pois.

Kirjahyllyn läpikäytyäni valitsin seuraavaksi kohteekseni lipaston, jossa on viisi isoa laatikkoa. Kieltämättä siellä yksikin laatikko on täynnä 20 vuotta vanhoja kitaratabulatuureja. Mielenkiintoisin hetki oli kuitenkin keskimmäisen laatikon kohdalla. Siellä kaiken maailman piuhojen seasta löytyi nippu metalleita sinivalkoisissa nauhoissa.

Pieni hymy nousi kasvoille. Itse asiassa minua hymyilytti kahdestakin syystä. Toisaalta mieleen palasivat kaikki ne hienot muistot kisareissuilta. Toisaalta hymyilytti, miten sinänsä arvottomat esineet, mitä mitalit käytännössä ovat, ovat kuitenkin olleet sykäyksiä niin moninaisiin tekoihin maailmassa.

Muistan vuonna 2010 joulukuussa, kun seuran vetäjä kysyi, että olisiko kukaan lähdössä kisoihin Hyvinkäälle tammikuussa. Ennen kuin edes ymmärsin kysymystä kunnolla, niin olin jo jostain syystä ilmoittautunut mukaan. Alun koomisuutta kuvaa hyvin, että vasta ilmoittautumisen jälkeen tajusin kysyä ”pitääkö siellä otella?”

Ilmoittautuminen laitettiin kuitenkin eteenpäin. Kun ottelulistat tulivat, muistan kuinka töissä (antakoon esimieheni tämän anteeksi) koitin googlata ja etsiä vastustajista tietoa. Jännitti ihan helvetisti. Pelotti. He ovat varmaan kaikki jotain jengiläisiä lomalla vankilasta.

Kisat olivat niin sanotut salikisat ja satuin voittamaan molemmat otteluni. Voi Luoja taivaan ja maan sitä fiilistä! Olin onnistunut jossain, missä en ikinä kuvitellut, että voisin edes olla mukana. Toki vastustajat oli katsottu vähän samanlaisen kokemustason mukaan, mutta viis siitä. Olin ylittänyt itseni. Ja olin saman tien koukussa siihen tunteeseen. Olin jossain dopamiinin yliannostuksen ja kehosta irtautumisen välimaastossa. Ihana tunne.

Kotimatkalla päätin, että jumaliste minähän rupean treenaamaan tosissaan. Ja sen tein. Parhaimpana kautena juoksin lauantaiaamuisin puolimaratonin, kävin 5 kertaa kamppailutreeneissä, pari kertaa futistreeneissä ja muutama puntti/lihaskunto päälle. Tämä vaati, että lepo ja ravinto piti olla kohdillaan. Toisin sanoen koko arkielämä piti mukauttaa tähän tekemiseen. Onneksi oli ihmisiä, jotka osasivat auttaa kehittämään osaamistani näissä.

Loppujen lopuksi kävin 18 ottelussa, joista voitin 17. Mukaan mahtui useammat salikisat ja neljät SM –kisat.

Miksi pärjäsin kisoissa, on auennut minulle vasta jälkeenpäin. Se jakaantuu kolmeen kokonaisuuteen, joista viimeisin on ehdottomasti kaunein:

  1. Se uskomaton tunne, siitä, että onnistuu jossain, mitä arvostaa, mutta ei koskaan uskonut, että voisi itse olla mukana. Vuoden 2010 joulukuuhun asti minulle oli kristallin kirkas fakta, että minusta ei ole ottelijaksi. Selityksiä oli repullinen: oon liian huono, liian hidas, liian lihava, liian vanha, ei ole aikaa, en mä osaa. Uskomaton lista kaikkea paskaa, mitä puhuin itse itselleni. Tein fiktiosta faktaa. Totuus on, että me emme voi koskaan tietää mahdollisuuksiamme, ennen kuin olemme kokeilleet. Toinen totuus on, että me pystymme todella paljon enempään, kuin uskottelemme itsellemme. En ole sekuntiakaan katunut, että lipsautin ajattelematta ”minä voin lähteä”, vaikka minulla ei ollut edes varusteita tai tietoa säännöistä.
  2. Valitsin alusta asti, että pelaan vahvuuksillani. 173 –senttisenä ei dominoida ulottuvuudella. Ja jokainen, joka on nähnyt mun pohkeet tajuaa, ettei toi ehkä ole kovin ketterä toi jätkä. Jäljelle jäi voima ja pelisilmä. Olen jo aika nuorena oppinut ajattelemalla löytämään asioista näkökulmia, joiden kautta ottaa aihe haltuun vahvuuksillani. Kun katsoo omia otteluita videolta, niin varmaan 80% pisteistä tulee kahdella tekniikalla. Hioin niitä ja opettelin odottamaan ja katsomaan oikeaa paikkaa. Opettelin houkuttelemaan vastustajan avaamaan minulle tilanteen. En tänäänkään osaa mitään hyppytakapotkua, mutta edelleen tauonkin jälkeen sparreissa nämä kaksi tekniikka tulee selkärangasta. Tämä viisaus pätee melkein kaikkiin asioihin elämässä. Löydä se näkökulma asioihin, että voit pelata vahvuuksillasi. Ilman sitä olet lehti tuulessa. Vain vahvuuksien kautta löytyy se flow -tila ja avaimet menestykseen. Jatkuva epämukavuusalueella pyöriminen ei muuta kuin tapa innon.
  3. Kaikkein tärkein asia. Se kaunis unelma siitä, miksi minä tätä teen. Muistan kuinka -20 asteen pakkasessa tein ulkorakennuksessa treeniä SM –kisoja varten. Näpit meinasivat jäätyä nyrkkeilyhanskojen sisälle. Mielessä oli kuitenkin jatkuvasti ajatus, kun tulen kisoista kotiin ja pieni Elisa -tytär on iskää odottamassa. Saa antaa mitalin Elisalle ja sanoa, että iskä toi sulle tämmöisen. Mielikuva tästä antoi uskomatonta voimaa jatkaa.

Ja se tunne, kun sitten tulin kisoista kotiin. Ajoin auton pihaan ja pysähdyin hetkeksi ennen kuin aukaisin ulko-oven. Mielessä vilisi kevään tapahtumat ja mielikuva, siitä, että nyt saa antaa Elisalle sen mitalin. Tiesin, että kun tartun kahvaan ja aukaisen oven, niin se hetki on totta. Se kestäisi vain hetken, mutta se olisi todella totta. Työ oli tehtynä ja nyt saisi palkinnon.

Aukaisin oven ja sieltä Elisa läpsytteli paljain jaloin tulemaan.

”Iskä toi sulle tämmöisen”.

Elisa hymyili kaikella lapsen voimalla ja laittoi mitalin kaulaan ja katsoi minua.

Mitä enempää voisi ihminen koskaan toivoa?

Suurin kaikista on rakkaus. Uskaltaminen kannattaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s