Olipa kerran ylioppilasjuhlat. Aikaa niistä on jo useampi vuosi.

Olin ajoissa paikalla. Juhlinnan kohde loisti kauniina, kuin Elviksen balladi.

Tiedossa oli, että hänellä oli myös tuore pari vuotta vanhempi poikaystävä, jota ei suku ja perhetutut olleet monikaan vielä tavanneet.

Kauan en ehtinyt juhlissa olla, kun ovikello soi ja kyseinen poikaystävä saapui juhliin. Hellien tervehdysten jälkeen myös hänelle tarjottiin tervetuliaismalja. Pieni virne kasvoillaan hän otti juomalasit molempiin käsiin. Skoolauksen jälkeen hän siemaisi lasit tyhjiksi ja siirtyi olohuoneen puolelle tutustumaan vieraisiin.

Tätä hellää kohtaamista oli eteisessä näkemässä myös yksi ylioppilaan sukulaisrouva.

Saman tien, kun poikaystävä oli siirtynyt olohuoneeseen, rouva hivuttautui luokseni ja hieman kuiskaavalla, mutta paatoksen painokkaalla, äänellä sanoi:

”Se on alkoholisti tuo poika.”

Ensimmäinen ajatukseni oli, että kuulin väärin.

”Anteeksi mitä sanoit?”

”Se on alkoholisti tuo poika, kyllähän sä näit.”

”Näin mitä?”, kysyin edelleen vailla varmuutta, mistä puhutaan.

”No näithän sinä, että se otti kaksi lasia ja joi molemmat heti. Se on alkoholisti. Täysi alkoholisti. Voi voi, mitähän tostakin tulee. Voi voi.”

Muistan miettineeni, että tämä on keskustelu, jota ei kannata suuremmin jatkaa, ja muutamalla kiertorepliikillä poistuin tilanteesta.

Useamman vuoden jälkeen voin sanoa varmuudella, että hän ei ole alkoholisti, vaan itse asiassa aika esimerkillinen kansalainen.

Mutta mitäs tässä tapahtui?

Kieltämättä kahden tervetulomaljan juominen kerralla oli tavallisesta käyttäytymisestä hieman poikkeavaa. Tuskin mitään ainutlaatuista, mutta keskimäärin ihmiset eivät toimi niin.

Tässä tapauksessa tilanteen nähneelle rouvalle, joka ei itse käytä ollenkaan alkoholia, oli kuitenkin suuri ihmetys, että joku joi suoraan kaksi lasia. Hänen aivonsa hakivat selitystä. Miksi joku käyttäytyy noin? Miksi?

Sama käy meille kaikille, kun näemme tai koemme jotain totutusta poikkeavaa. Meidän mielemme hakee sille epätoivoisesti selitystä. Hieno sana tälle aiemman tiedon ja tuoreen ilmiön ristiriidalle on kognitiivinen dissonanssi.

Ja sitten, tadaa! Hän toimi noin, koska hän on alkoholisti!

Silloin kaikki yhtäkkiä käykin järkeen. Mieleen muodostuu uskottava tarina. Hän joi heti kaksi lasia, koska hän on alkoholisti.

Uskottava tarina sammuttaa aika tehokkaasti aivojen kiinnostuksen miettimään asiaa tarkemmin. Uskottava tarina riittää todella monesti korvaamaan aidon totuuden. Aivomme eivät ole keskimäärin kiinnostuneita totuudesta, vaan toimivista tarinoista. Pelottavan usein itse asiassa valitsemme loogisen, mutta täysin keksityn, tarinan mieluummin, kuin myönnämme, että maailmassa onkin jotain, mitä emme vielä täysin ymmärrä tai mitä olemme tähän asti ymmärtäneet väärin.

Entäs jos minä olisinkin uskonut, mitä rouva minulle sanoi. ”Jaa vai juoppo tuo. No jumankauta!” Ja sitten olisin kertonut seuraavalle vieraalle fiktion faktana, ”joko sä oot kuullut, että…”.

Ehkä tämä seuraava henkilö olisi joskus nähnyt kyseisen poikakaverin sattumalta ostoksilla Prismassa nostamassa pari lonkeroa hihnalle. ”No niin, siinä se taas on. Nyt minäkin näin omin silmin, kun se haki juotavaa.”

Yksittäinen ja täysin irrallinen havainto olisi saman tien toiminut aivoille vahvistuksena aiemmalla valheelliselle tulkinalle. Koska uskottava tarina riittää korvaamaan totuuden.

Ja poikaystävä parka olisi saanut syyttömänä saanut hyvin alentavan ja perättömän maineen.

Kumpi minua kiinnostaa, totuus vai hyvä tarina?