Itsenäisyyspäivän aattona 2016 istuin Helsingin Bulevardin Café Ekbergin nurkkapöydässä. Huolettoman näköisenä selasin kännykästäni maailman uutisia.

”Ei kiitos vielä mitään, odotan  seuraa”, sanoin tarjoilijaneidolla, muistaakseni hymyillen.

Ehkä olinkin huoleton, mutta silti kämmeneni hieman hikosivat. Aavistin, että sinä iltana voisin saada vastauksen yhtälöihin, joita olin pitkään miettinyt. Iltaan Ekbergin nurkkapöydässä voisi kulminoitua juonen käännekohta elämäni romaanissa.

Mikä oli todistettava. Niin minä sen kirjoitin ylioppilaskokeeseen vuonna 2000. Nyt minulla ei ollut mukanani paperia, eikä kynää. Silti olin henkisesti  valmistautunut kirjoittamaan saman lauseen.

Kello 16:12 ovi aukesi ja sisään astui siististi mustaan pukeutunut mies. Tunnistin hänet sekunnissa. Se, mikä sai itsetuntoni kuitenkin sykähtämään, oli, että hänkin tunnisti minut. Hän käveli kohti ja kätteli hymyillen.

Juttelimme parisen tuntia elämästä, filosofiasta ja elämän filosofiasta. Noin kello 17:22 hän sanoi:

”Syy, miksi suostuin tällaiseen itseni kannalta epätavalliseen tapaamiseen, on, että sinussa ja sinun ajattelussa on semmoista aitoa hyvää pyrkimystä ymmärrykseen. Et ole mikään uraohjus, joka haluaa nousta tikapuita mahdollisimman nopeaan. En sano, että siinäkään mitään väärää on, mutta sinulla on aidosti hyvä pyrkimys parempaan ymmärrykseen”.

Pysähdyin totaalisesti ajatuksissani. Päähäni kiirehti ajatus: ”Ehkä hän sanoi sen kohteliaisuutena vailla syvempää tarkoitusta”. Yritin virittää aistini äärimmilleen, tuijotin hetken liikkumatta sanojaa. Hänen parin sekunnin kiiretön katsekontakti ja rauhoittunut keho riittivät minulle. Tämä olisi se hetki, jota olin etsinyt vuosia.

Itsenäisyyspäivän aattona 2016 minä muutuin. Koin suurta ymmärrystä ikuisen kysymyksen äärellä ”miksi olen olemassa”.

Ja siitä haluan kirjoittaa.