• Ei kiitos vielä mitään, odottelen tässä seuraa.

Tarjoilija nyökkää ymmärtäen ja poistuu. Joppe vilkaisee kännykkäänsä nopeasti ja antaa sen jälkeen katseen lipua pitkin ravintolaa. Silmät pysähtyvät odottaen sisäänkäynnin kohdalla ja jatkavat sen jälkeen tutkimusmatkaansa. Nurkkapöydässä lihava mies syö burgeriaan. Kuka ihmeessä tulee Tapparan pelipaidassa ravintolaan? Katseen harhailu muuttuu tämän esteettisyysvirheen tuijotukseksi.

• Moi!

Joppe säpsähtää.

• Mo, moi!, Joppe hieman hakee tervehdystään.

• Sopiiko istua, Kata kysyy virnistäen.

Joppe nyökkää ja tunnustelee kasvoilleen parasta hymyään.

Kata riisuu takkinsa tuolin karmille ja asettaa mustan käsilaukkunsa varovasti lattialle. Joppe seuraa jokaista elettä, kuin ne olisivat osa jotain ihmisrodulle tuntematonta liikesarjaa.

– Ehditkö sä tilata jo, Kata kysyy?

– E, en mä, menu on tossa kyllä jo odottaas.

Kevyt katsekontakti ja hymyjen vaihto. Ruokalistojen rivit muodostuvat tahdoksi, jota tarjoilija lähtee toteuttamaan.

Jälleen katsekontakti. Ihan vain siksi, kun se tuntuu, niin hyvältä. Ja ehkä vähän myös virkistääkseen muistia, kuinka lempeältä se toinen näyttikään.

• Mitäs kuuluu, Joppe kysyy säilyttäen katsekontaktin.

• Eihän tässä mitään, sitten viime viestien, kaikki on itse asiassa aika hyvin, Kata hymyilee.

Niinpä tosiaan. Jos Joppe malttaisi irrottaa katseensa Katasta ja laskea päivän aikana laitetut viestit, niin hän saisi luvuksi 88. Hän tietää Katan olleen palaverissa Vantaalla. Hän tietää, mitä ja missä Kata söi lounaaksi. Hän tietää, että Katan esimies kehui häntä tänään. Toisaalta sillä ei ole mitään väliä. Joppe olisi täysin valmis kuulemaan joka tavun uudelleen. Ja uudelleen.

• Sä olet kyllä ihana, kun sä aina hymyilet, Joppe sanoo.

• Ai miten niin? Enhän mä hymyile, SÄ aina hymyilet!

Joppe tietää, ettei elämä aina häntä hymyilytä, Katan seura vaan on tervetullut poikkeus. Kata saa hänet tuntemaan, kuin he olisivat elokuvan loppukohtauksessa.  Tunteiden tunnustelusta Joppe havahtuu takaisin todellisuuteen.

• Kerro jotain. Kerro mitä sä ajattelet, hän kysyy, katseessaan kiinnostus, joka voisi ahmia kaikki maailman tiedon hetkessä.

• Ai mä? En mä tiedä, sua kai. Ja ehkä vähän huomista.

• Mua? Kiva kuulla. Mitäs sulla huomisessa, kerro lisää?

Kata kertoo, Joppe kuuntelee. Osat vaihtuvat, menevät päällekkäin, välillä puhe taukoaa autuaan katseeksi. Jos joskus aika on suhteellista, niin tässä hetkessä.

Tarjoilijan kysyessä jälkiruokaa, Kata valitsee palan suklaakakkua. Olo tuntuu kyllä täydeltä ja olihan se ajatus dieetistäkin, mutta olkoot. Kata ei halua tämän hetken vielä päättyvän.

Viereisessä pöydässä keski-ikäinen rouva on seurannut salaa Joppen ja Katan iltaa. Laskun maksettuaan hän huokaa itselleen kevyesti, ollapa jälleen vastarakastunut. Mihin ne vuodet menivätkään?

Hän pukee takin päälle, ja kuin alleviivatakseen ajatustaan, hän muistelee pikakelauksella 18 avioliittovuottaan. Rouvaa kävelee ulos ja suuntaa hajamielisin askelin kohti hotelliaan, jossa hän yöpyy ennen huomista seminaaria.

Sitten yhtäkkiä salama iskee.

Rouva pysähtyy kadulle kuin olisi törmännyt näkymättömään seinään. Maailma järisee. Rouva seisoo kadulla ja tuijottaa haluamatta nähdä mitään.

Sen ei ole pakko olla niin, hän huudahtaa ääneen, sen ei ole pakko olla niin!  Ohi kulkenut seurue kääntää hieman päitään.

Rouva kaivaa taskustaan puhelimen, pikavalinnasta tuttu numero.

• Moi, mitä nyt, miesääni vastaa.

Kyynel ehtii vierähtää rouvan poskelle, ennen kuin hän saa sanotuksi:

• Anna anteeksi rakas. Mä oon unohtanut sanoa sulle. Sä oot kaikki, mitä mulla on. Mä oon unohtanu sanoa, että mä oon edelleen vastarakastunut.

Mies on hiljaa. Mies ei itke. Hän vain antaa kyyneleen valua hitaasti.

• Mi, mi…mitä sä ny… tollasta….tai siis… Niin mäkin, niin mäkin oon! Niin mäkin rakastan sua!

Kaikkien vuosien jälkeen, kuinka ihana onkaan kuunnella yhteisiä kyyneleitä puhumatta mitään.

Lopulta rouva sulkee puhelimen ja hymyilee katse kohotettuna tähtiin.

Mielessään hän kysyy itseltään, miksi mä en tajunnut tätä aiemmin. Miksi en tajunnut tätä aiemmin?

Vastaamatta omaan kysymykseen rouva hypähtää pari kevyttää loikkaa ja miettii, kuinka onnekas hän onkaan.