rakkaus

Se tuntuu samalta kuin pikaruoka

/ Innostusajattelu / 2 kommenttia

Ensimmäiset iPhonet tulivat Suomessa myyntiin alkuvuodesta 2008. Ostajia riitti jonoiksi asti ja toimitusajat olivat pitkiä. Se oli ison muutoksen vaihetta kännykkämaailmassa. Näppäinpuhelimista siirryttiin kohti kosketusnäyttöä. Suuri osa suomalaisia käytti edelleen perinteistä Nokiaa. Muistin virkistykseksi noista ajoista nostettakoon, että silloin ei ollut olemassa laisinkaan esim. Whatsappia, ja Twitterilläkin oli vain noin miljoona käyttäjää maailmanlaajuisesti. Facebook oli juuri edeltävänä vuonna alannut levitä Suomen markkinoille.

Tämä ei kuitenkaan ole kertomus kännyköiden historiasta, vaan tarina ihmisestä muutoksen äärellä. Kännykän kaltainen yleisesine toimii tässä mitä parhaimpana esimerkkinä.

Palataan vielä pieneksi hetkeksi takaisin iPhoneen. Samana keväänä yksi tuttuni oli ostanut yritykselleen iPhonet työpuhelimiksi ja pian hankinnan jälkeen hän piti minulle saarnaa laitteen järjettömyydestä:

”Siis nämä pitää laittaa JOKA yö lataukseen. Eihän tällaisellä puhelimella tee yhtään mitään. Kuka helvetti näitä voi käyttää?”

Useampikin tuttuni nauroi makeasti typerille kosketusnäytöille:

”Mä vaan soitan ja tekstaan, mihin ihmeeseen mä tommosta tarvisin? Onhan mulla tietokone.”

Paljon puhuttiin myös siitä, kuinka vaikea iPhonea on käyttää. Eihän se toimi edes sormikkaat kädessä – yli-innokkaille propellihatuille tehty koko laite.

Niinpä niin.

Aiemmin oli näppäimet ja tekstiviestit. Nyt oli tulossa kosketusnäyttö ja kaiken maailman sosiaalinen media. Kuten aina aikaisemminkin, monen ensimmäinen reaktio oli: ”Ennen oli paremmin”.

Kun jokin vähänkään kompleksisempi muutos tulee, niin ihmiset omaksuvat hetkessä mitä uskomattomampia ajatusmalleja. Pitkään oli soiteltu nokialaisilla. Käynnissä ollut muutos facebookeine ja kosketusnäyttöineen oli liian kompleksinen ymmärrettäväksi kerralla. Tämä asettaa aina ihmisille paljon haasteita. Meidän aivot sietävät huonosti abstrakteja kokonaisuuksia ja haluavat hyvin nopeasti saada uusille asioille rajat.

”Kerro jo, mitä tämä on konkretiassa!”

Ja kun muutos on iso ja eikä taivu saman tien muottiin, niin ihminen alkaa tekemään omia rajauksiaan. Juuri näin kävi esimerkissämmekin iPhonen alkuajoilla: Puhelimella, jota pitää ladata joka yö, ei tee mitään. Kosketusnäytöllä ei tee mitään, koska minä vain soitan ja tekstaan. Kosketusnäyttö on liian vaikea suurimmalle osalle opetella. Kukaan täysjärkinen ei maksa puhelimestaan yli 500e ja niin edelleen.

En sano, etteikö näin saisi ajatella. Pointti on, että monelle nämä eivät olleen vain mielipiteitä muiden joukossa, vaan nämä olivat kuin faktoja – sitä, kuinka asian laita todellakin on. Olkootkin ajatuksena kuinka epälooginen tahansa, että henkilö, joka ei ole älypuhelimeen edes perehtynyt, kertoo painokkaasti sen tarpeellisuudesta. Lukematta paskaa, sanoi entinenkin kriitikko.

Kyse ei nyt ole älypuhelimien ylistyslaulusta, vaan ainoastaan siitä, miten ihminen käyttäytyy. Monimutkaisten asioiden äärellä, me emme tyydy ajatukseen, että onpas tässä kaikkea, mutta kyllä minä ajan kanssa opin ja sitten maailma näyttääkin eriltä. Monesti tämä on kuitenkin juuri se tapa, miten asiat todellisuudessa etenevät. Tämän sijaan me valitsemme paljon naiivimpia käyttäytymisstrategioita, ja tätä valintaa tehdessämme emme mieti asiaa mitenkään laajakatseisesti. Valinta tehdään sen pohjalta, mitä juuri minä, juuri nyt, ymmärrän. Ja paljon paremminhan me ymmärrämme sitä, mitä olemme jo tehneet, kuin sitä, mitä emme ole vielä tehneet.

Jos on aiemmin käyttänyt vanhaa nokialaista, jossa akku kesti kolme viikkoa, niin onhan päivän akunkesto todella lyhyt aika. Se on jotain, minkä me ymmärrämme helposti aiempien kokemusten auttamana. Tällöin voimme jäädä ajatuksissamme kiinni juuri tähän eroon ja muodostaa koko suhtautumisemme asiaan tämän yksittäisen eron kautta. Akku ei kestä, koko laite on susipaska.

Ei tämä ajattelutapana synti ole, mutta kyllähän se elämää raskauttaa. Sama kaava toistuu kuitenkin keskuudessamme jokainen päivä. Mitä tämä on konkretiassa? Sano jo!

Tässäpä se vaikein juttu onkin.

Mikä tahansa asia maailmassa on konkretiassa sinulle maksimissaan sitä, mitä sinä itse pystyt juuri nyt käsittämään. Muutenhan se ei enää olisi konkreettista. Sinä siis olet  se pullonkaula. Sitä ahtaampi, mitä nopeampaa vaadit konkretiaa. Enkä tarkoita, etteikö asioita pitäisi visualisoida ja selkeyttää. Totta kai sen täytyy olla jatkuva pyrkimys, mutta kaikki ajallaan.

Nykypäivänä jokainen media kertoo tarinaa maailman monimutkaisuuden kasvusta. Siksi tämä meidän ajattelutapamme sudenkuoppa on meidän jokaisen itsemme vuoksi arvokasta ymmärtää. Asioihin pitää oppia perehtymään. Kaikki ei vain ole konkretiaa saman tien. Maltti tosiaankin on valttia. Anna itsellesi aikaa ja opettele olemaan asioiden äärellä rauhassa. Pysäytä tietoisesti liian hätäiset mielipiteen muodostamiset. Pikaruokakonkretia tuntuu samalta kuin kaikki muukin pikaruoka. Hetken hyvältä, mutta pian onkin huono olo tai uudestaan nälkä. Paljon kestävämpi tie on oppia elämään viisaammin monimutkaisten kokonaisuuksien äärellä.

Seuraavan kerran, kun kohtaat asian, joka ei kerralla aukene, etene mieluummin kysymys kerrallaan kuin mielipide kerrallaan.

Vitsi, joka ei naurata

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Moni ehkä onkin kuullut vitsin: How do you spell boring?

F-O-O-T-B-A-L-L

Juttu kyllä täyttää vitsin tunnusmerkit, mutta minun on mahdotonta osata sille nauraa.

Kuvitellaan, että tulet töiden jälkeen väsyneenä kotiin ja rojahdat sohvalle. Avaat telkkarin ja sieltä tulee futismatsi, jossa joku pelaa jotain vastaan jossain sarjassa, joka on jossain vaiheessa. Jos et lisäksi ole aiemmin juurikaan katsonut lajia, niin kyllä se varmasti tylsältä näyttääkin. Keitähän noi on? Miksi ne kaatuilee noin ja miksi toi peli vihellettiin poikki kesken hyökkäyksen? Booooring!

Tai sitten toisaalta.

Lapsuuteni keskeisin harrastus oli jalkapallo. Sitä pelattiin joukkueessa, pelattin muuten vain kentällä ja pelattiin kotipihassa isän tekemään maaliin. Futis oli ystävyyden ytimessä monella tapaa. Tänään olen 35-vuotias. Enää ei kaverit polje pyörällä pihaan ja soita ovikelloa, että mennäänkö kentälle. Elämä on ripotellut meitä eri paikkoihin. Kun Valioliigakierros pyörähtää, niin alkaa myös Whatsapp väristä. Se on sytyke pitää vanhojen kavereiden kanssa aktiivisesti yhteyttä. Kertoa samoja vitsejä uudestaan ja muistella vanhoja. Me ollaan edelleen me, ja futis on edelleen ystävyyden ytimessä.

Jalkapalloon liittyy totta kai myös fanitus. Se, mikä alkoi 90-luvun alussa Eric Cantonan pystyyn nostetuista kauluksista, jatkuu edelleen. On upeaa, kun jotkut tarinat kantavat läpi vuosikymmenten. Muistan, kun David Beckham siirtyi Real Madridiin, sinne synninpesään. Revin Beckhamin paidan takapihalla ja sen jälkeen poltin sen saunan pesässä. -99 keväällä ManU puolestaan voitti mitä maukkaimmin kääntein Mestareiden Liigan. Muistan sen uskomattoman fiiliksen silloin, ja kuinka monta kertaa noihin hetkiin onkaan palattu. Ja edelleen, kun ManU häviää, niin eniten **tuttaa kaikki.

Tuohon ajatukseen jatkuvuudesta ja fanituksesta liittyy myös henkilötarinat. On aina mielenkiintoista seurata, miten jonkun juniorin ura lähtee kehittymään akatemiassa ja seurata, miten tarina etenee aikuisten peleissä. Lukea elämänkertakirjoista tarinoita kulissien takaa ja seurata spekulaatioita, kuka siirtyy ja mihin seuraan.

Kun näihin tarinoihin taustalla ehtii vuosien aikana perehtyä useampiaan, niin enää ei kentällä pelaakaan kuka tahansa, vaan tiedät pelaajien tarinoita ja heihin muodostuu erilaisia tunnesiteitä.

Futiksesta on myös hauska lyödä vetoa. Se on tuo aina oman pienen jännityksensä kierrokseen.

Ystävien yhteen tuominen, jatkuvuus, fanitus, tarinat kulissien takana, vedonlyönti… kun nämä kaikki laskee yhteen, niin on helppo ymmärtää, miksei ”jalkapallo on tylsää” -vitsi naurata. Paljon herkemmin hymyilyttää lausahdus ”elämä on osa jalkapalloa”.

Jalkapallo ei kuitenkaan ole itse tarkoitus, vaan se on väline kokea yhdessä ja erikseen ihmisen tunneskalaan eri päitä. Kaikki hetket lajin ympärillä ovat ihanasti elämänmakuisia ja se on jatkokertomus, joka jatkuu vuodesta toiseen.

Mitä tällä haluan sitten sanoa?

Sen, että joskus me katsomme asioita radikaalisti eri kulmista. Silloin koko keskustelu aiheesta voi olla haastavaa tai jopa mahdotonta. Se, miten itse näen asiat, on vain yksi tapa katsoa. Silloin on aina iso kiusaus ajautua ajattelemaan, se, mitä näen, olisi jotenkin asioiden todellinen laita. Todellisuus on kuitenkin aina paljon enemmän kuin minun näkökulmani.

Tässä on se tämän tarinan tärkein ajatus:

Jos emme kykene venyttämään sieluamme omia intuitioitamme pidemmälle, pakotamme itsemme elämään mustavalkoisessa maailmassa. Sellaisessa, jossa on vain heitä, jotka ovat oikeassa, ja heitä, jotka ovat väärässä. Sellaisessa maailmassa paha viihtyy ja kasvaa. Mitä tyhmempi sallin itseni olla, sitä helpompi minun on vihata. Kuilut ihmisten välille syntyvät siitä, kun pidämme omaamme kaverin omaa parempana. Paha kuolee, kun asioille antaa piirtyä värejä. Kaunis mieli näkee mahdollisuuksia ja ymmärtää erilaisia.

Ei kaikki, mikä on tylsää, ole tylsää. Joskus se olet vain sinä, joka et ole vaivautunut perehtymään.

Hittoon valtatiet

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Usko omaan juttuusi, kulje polkuasi. Näin sanottiin ja millainen mieli vastaankaan väittäisi? Reppu selkään, eväsleivät ovat voideltuina. Ota suunta auringosta ja anna mennä. Tärkeintä elämässä on löytää oma juttu.

Se on helppo sanoa. Kuulostaa todelta kuin pyhät säkeet.

Minä lähdin matkaan. Kuljin pitkin valtatietä, enhän tiennyt muutakaan suuntaa. Siellä kyllä seuraa löytyi, eihän se muuten valtatien arvoa olisi saanutkaan. Joukossa on ihmisen hyvä kulkea. Naureskelimme ja lauleskelimme. Virtaa riitti, eikä tie loppunut kesken. Minä olen sinä ja sinä olet minä. Me olemme niin samanlaisia.

Totta tosiaan, olemme samanlaisia, niin kauan kuin olemme samanlaisia. Sen jälkeen se loppuu ja kaikkialle piirtyy aavistus yksinäisyydestä.

Eikä mikään kestä ikuisesti.

Ei edes se, mikä ikuiseksi luvattiin. Tämän ymmärtäminen vie mahdottomasti aikaa, ja sitten on jo liian myöhäistä. Kun ensimmäinen askel painautuu valtatien pintaan, on todella vaikea käsittää, paljonko aikaa on vähemmän-kuin-ikuisuus. Ääretön miinus yksi on edelleen ääretön, piirsi kaljuuntuva matematiikan opettajakin aikoinaan liitutaululle.

Tässä uskossa minä olin.

Väki laulaa valtatiellä, ei se väsy vieläkään. Riemukulkua riittää, kunnes tulee päivä, jolloin käteni kopeloi tyhjää reppua. Eväät ovat syötyinä, on pakko pysähtyä. Tie edessäni mutkittelee varovaisesti. Silmä kantaa kauas – kulkijoita taivaltaa jonona, kunnes ne ovat vain mustia pisteitä juuri ennen katoamistaan horisonttiin.

Tässä seison, mitä muuta voin?

Kulje omaa polkuasi. Niinhän se oli.

Heilautan kättä hyvästiksi, muutamat vastaavat. Toivottavat onnea, mutta eivät salli askeleensa tauota minun vuokseni. Mitä lopulta onkaan yksi kaiken keskellä?

Loikkaan ojan yli siimekseen, tästä se polkuni alkakoon.  Puiden varjossa ilma on kostean raikas. Melu hiljenee, kun kulkee syvemmälle. Olo tuntuu vapautuneelta, tässä olen vain minä itseni kanssa. Mihin niitä naurajia tarvisinkaan?

Askel litsahtelee kosteilla sammalilla. Lauleskelen muutaman säkeen, kunnes huomaan, että yksin laulaessa epävireen huomaa paljon helpompi. Joukossa huutokin on laulua.

Kukkulan päällä on pieni puuton alue, jossa on kiviä kasaksi. Hauta – olen nähnyt samanlaisen ennenkin. Kiipeän ylemmäs ja katselen kivikasaa ääneti, tuntemattoman viimeinen leposija. Sinä olet kuin minä. Polvistun kuiskamaan: ”Mikä sinun nimesi on?” Ainut, mikä meidät erottaa, on, että minä en vielä ole muinainen.

Nousen ja pyyhkäisen otsaani. Ympärillä jokainen suunta näyttää samalta. Kun seisoo metsässä ilman tietoa, mihin jatkaa, huomaa, miten lyhyelle silmä sittenkään kantaa. Jokainen suunta puhuu tasavertaisena puolestaan. Jos en kulje katsomaan, mitä tuon tiheikön jälkeen on, en saa sitä koskaan tietää. Jos taas kuljen sinne, en koskaan näe tuon paasimaisen kallion taakse. Hittoon valtatiet. Haluan tutkia koko metsän ennen kuin minun päälleni pinotaan kiviä. Piirtää kartan ja antaa sen seuraaville. Siinä on tekemistä.

Kouraisen muutaman puolukan suuhuni, mausta tulee mieleeni lapsuus.

Tämä oli minun valintani, en minä muualla osaa olla.

Olet pahempi maailmantuhoaja kuin hän

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Koko evoluutiohistoria rakentuu paljon ajatukselle, että toiset yksilöt/lajit pystyvät vastaamaan muuttuviin olosuhteisiin paremmin kuin toiset. Sinne jäi neandertali, kun ei pärjänny homo sapiensille. Sinne dinosaurukset, kun tuli meteoriitti.

Samanlailla yhden lajin sisällä tietyt ominaisuudet katoavat ja tietyt vahvistuvat. Niillä eläimillä, joita tänä päivänä elää on mitä uskomattomimpia keinoja vaalia henkeään. Suojavärit, myrkyt, nopeus, hätähuudot ja rivi muita keinoja, jotka ovat kehittyneet aikojen saatossa. Tämän luonnon hitaan mutta laadukkaan muokkautumisen huomaa, kun tuodaan lajeja mantereelta toiselle. Minkin tultua Amerikasta Suomeen on vesikko kadonnut kokonaan ja hilleristä tullut uhanalainen. Ne elävät samoilla alueilla, mutta minkki agressiivisempi ja isokokoisempi, joten se on vallannut tilaa.

Mitä yritän sanoa, on, että evoluutio ei tunne tasa-arvoa.

Biologia ei tunne tasa-arvoa.

Satoja vuosia sitten nousi humanismi, jossa usko ihmisen järkeen ja kykyyn korostuu. Sen sijaan, että kaiken selitys olisikin Jumala, ihmisen pitääkin löytää merkitys itse elämästään. Ihminen itse on tarkoitus.

Viime vuosikymmeninä on puolestaan vahvistunut paljon ajatus, että eläimilläkin on tunteet. Ehkä ihminen ei olekaan ihan kaiken muun yläpuolella. Enää humanismikaan ei riitä vastaukseksi elämän merkityksestä.

Mihin on tultu tänään?

Tasa-arvon ajatuksesta on tehty lyömäase poliittisiin ja ideologisiin leikkeihin. Röyhkeää mutta totta. Jenkkilässä käytetään terveydenhoidon varoja enemmän per terve rikas kuin per sairas köyhä, koska rikkaalla on vakuutus, jota lääkärifirmat voivat lypsää. Mutta se on ihan ok, koska ”kaikilla on samat mahdollisuudet”. Täydestä menee kuin väärä raha. Vastaavia esimerkkejä siitä, miten tasa-arvoa käytetään epätasa-arvon oikeutuksena, löytyy pilvin pimein.

Jos tälle asialle haluaisi tehdä jotain, miten sitten kannattaisi toimia?

Siinäpä se vaikeus juuri asuukin.

Rajattomuus maailmassa ei toimi, mutta suurin osa rajoista ja säännöistä aiheuttaa eriarvoisuutta. Taitaa olla ihmiskunnan vaikein kysymys: mihin vetää milloinkin yhteisen hyvän raja?

Vaikka yhteiskunnissa onkin päättäjiä, joiden äly riittää näkemään valoa kompleksisissa asioissa, niin käytännössä missään maassa ei ole poliittista järjestelmää sen tehokkaaseen toteuttamiseen. Suuret massat äänestävät ja suuret massat ovat kiinnostuneita vain niistä tarinoista, jotka he tajuavat riittävän helposti ja riittävän nopeasti. Kaikki viisaus yli sen kääntyy itseään vastaan.

Tilanne on vähän sama kuin pitäisi 12 -vuotiaalle kertoa muutamalla lauseella millainen on hyvä avioliitto. Mitä meille jää käteen tästä haasteesta, on ihan järkyttävän suurella painoarvolla kyllä/ei -väittely.

Ei kivihiilelle. Suomi luopuu siitä vuoteen 2029 mennessä. Just näin! Ilmastoa pitää suojella! Mitä tapahtuu vapautuneille päästökiintiöille? Ne menevät muualla EU:ssa jakoon. Sama saaste pusketaan sitten taivaalle jostain muualta. Mutta saatiinpa täällä jotain kiellettyä.

Mihin menevät palautetut muovipullot, uudelleen käyttöön pulloina? Ei. Niistä tehdään sadetakkeja, reppuja, muovikuitua jne. Uudet juomat pullotetaan uusiin pulloihin.

Meidän yhteisöllisen tason ajattelu ei salli moninaisuuksia, vaan se typistyy aina torsoksi, joka parhaimmillaankin sivuaa kokonaisuutta. Tämän takia tasa-arvoakin on helppo ruokkia sutena ja puhua lampaana. Poliittinen systeemi pakottaa toimimaan tavoilla, että torsoajatteleva äänestäjäkunta pysyy tyytyväisenä. Sen hinta näyttää tällä hetkelle olevan todella kova. Ääriajattelu elää vahvistuvaa renesanssia ja poliittinen päätöksen teko tärkeissä asioissa invalidisoituu. Muistamme, että evoluutio ei tunne tasa-arvoa. Aina on joku, joka hyötyy enemmän kuin toinen.

Kaikkea ei voi kieltää. Kaikkea ei voi sallia. Mitä voimme sitten tehdä?

Lopettaa se perkeleen mustavalkoinen ajattelu siitä, miten yksi asia korjaisi kaiken. Ei silleen, että joku muu lopettaa, vaan minä itse lopetan. Tänään. Nyt.

Laittaa vapautunut energia siihen, miten voimme tuoda asioiden eri puolia enemmän yhteisiksi. Mitä parempi on yhteinen ymmärrys, sitä viisaampi on yhteinen päätös.

Jokainen keskustelu, jonka käyt. Jokainen lause, jonka someen kirjoitat. Jokainen tykkää-klikkaus, jonka painat. Jos näillä edistät mieluummin kapeaa torsototuutta kuin todellisuuden moninaisuutta, niin olet pahempi maailman tuhoaja kuin hän, joka laittaa muovipullonsa suoraan roskikseen.

Sen puolesta, mihin uskon

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kauniina kesäisenä päivänä nurmen tuoksu ja auringonvalo hellivät sinua kilvan. Perhonen, jolla on isot mustat siivet lentelee edessäsi ja laskeutuu omenapuun varjoon. Onpa kaunis! Kummarrut katsomaan, mutta perhonen jatkaakin matkaa. Paikassa, jossa perhonen pienen tovin levähti, näkyy kuitenkin jotain: neliapila! Poimit sen ilahtuneena. Tämä tuo onnea!

Vaan mistäpä sen tiedät?

Mitä jos mustaperhonen ja neliapila tarkoittavatkin kuolemaa? Ehkä kannattaisikin olla tämä päivä nyt varuillaan?

Vaihtoehtojen sijaan meille on paljon helpompaa vain valita yksi vaihtoehto todeksi. Neliapila kädessä olet onnekas, ei mietitä enempää. Realistisesti ajatellen musta perhonen ja apila yhdessä tuskin tarkoittavat mitään. Sattuma antoi teidän kolmen polkujen hetkeksi leikata toisiaan. Ne tarkoittavat kaikkea ja ei mitään. Sinä valitset, miten rajaat todellisuuden.

Uskomukset ja periaatteet eivät ole vapautta, vaan vapaudesta luopumista. Luot jotain, mitä ei ole, ja rajaat sillä itsesi turvalliseen aitaukseen. Muurit ovat turvanasi, mutta olet ainut, joka näkee ne. Vihdoinkin jotain, jonka lävitse voi kävellä.

Sama vapauden poissulkemisen prosessi tapahtuu elämässämme oikeastaan kaikkialla. Työpaikallasi voi olla kulttuuri, joka on tiettyä ryhmää syrjivää. Tiedät sen, mutta voit antaa asian olla: ”Mä olen vain tavallinen työtekijä täällä. Ei kuulu mun rooliin ruveta ketään opettamaan”. Näin ajattelemalla voit onnistua kokonaan pois sulkemaan ympärilläsi tapahtuvan vääryyden murhelistaltasi. Eihän se sinulle kuulu.

Mitä tässäkin tapahtuu, on uskomus siihen, että olisi olemassa jonkin rooli, jota sinä vain sokeasti toteutat. Niin kuin muurahainen, jonka ainoa tehtävä elämässä on tuoda muille ravintoa. Sinä et ole muurahainen, etkä muurahaiseksi koskaan tule. Homo sapiens, me kykenemme paljon enempään, abstraktiin ja reflektiiviseen ajatteluun.

Neliapilalla ei ole voimaa muuttaa paljoakaan, sinulla on.

Meille on mahdollista kaikki, mikä on mahdollista – kaikki vähemmän on vapaudesta luopumista. Miksi sinä, joka olet ”vain työntekijä”, et voisi tehdä asialle mitään? Sillä sekunnilla, kun päätät kävellä muiden eteen sanomaan, että tämä homma ei voi jatkua näin, on se kupla, jonka uskoit vääjäämättömyydeksi, puhjennut. Se, että et tee asialle mitään, ei ole mitään muuta kuin, että joka päivä uudestaan valitset olla tekemättä mitään. Mikään muu ei estä sinua.

Kaikki roolit, joiden annamme itseämme rajoittaa, ovat meissä. Ne ovat, koska me loimme ne. Ja luomisessa me olemmekin todella hyviä. Joku ehkä onkin kerännyt yhteen kaikki säännöt, jotka ovat maailman historiassa koskeneet naisia. Mitä onkaan puolelta valtakunnan väestöstä ehditty kieltää sen takia, että jokin sokaisi ihmiset.

Musta perhonen jatkaa lentoaan, etkä saa sitä koskaan kiinni. Sen jäljeltä löytyy aina uusi tyhjä lupaus siitä, kuinka vähän olisi paljon.

Vapaus on sitä, että voit joka päivä valita toisin kuin eilen. Vapaudesta luopuminen on sitä, että annan roolin määrittää sinua. Valitsematta jättäminen on myös aina valinta, mutta jos huijaat itsesi uskomaan, että olet vain muurahainen, saatat onnistua uskottelemaan myös, että jokin taho päättää asioita puolestasi.

Kaikki, mitä olet tähän ollut, jatkuu vain niin kauan, kuin sinä jatkat niitä. Sitä on vapaus.

Seiso rohkeasti sen puolesta, minkä oikeaksi uskot. Kaikki sitä vähemmän on itsesi hylkäämistä.

 

 

Pimeydessä meidät punnitaan

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kun kukaan ei näe, meidät punnitaan. Olemme amfiteatterin keskellä, vaan emme usko sitä. Kaikki on oikein, jos keksin itselleni selityksen. Jänis on piilossa, jos sen pää on puskassa. Oikein ja väärin – eiväthän ne ole mitään muuta kuin tarinoita, joita ihminen kertoo.

Entä jos teen väärin, mutta kukaan ei saa tietää?

Miten tyhmä sinä olet?

Ei vääryys kuuntele tietoa. Se elää itsekseen. Se on. Voit tänä yönä tehdä savesta kolmepäisen hevosen ja uskoa siihen. Yksikään elävä hevonen ei keskeytä untaan, aamulla ne heräävät yksipäisinä. Käsi, joka loi hevoset, ei ollut sinun. Maailma on muodossaan ja me olemme sen sisällä.

Turha hakea sille, mitä olet, raameja selitysteoksesta; ”mutta kun tässä lukee näin”. Mitä olet, sitä olet. Kestä katsoa silmiin.

Muistan, kun asettelit poninhäntäsi tarkkaan lippiksen mukaiseksi. Pidit kottikärryjä kuin lykkäisit niitä, mutta silti harava seisoi edessäsi maata vasten ja nojasi olkapäähäsi. Vasta yhdeksäs kuva kelpasi. Kyllä minä ymmärrän, mutta ihminen on silti aika hölmö. Jos todella lykkäisit kärryjä, miten se harava siinä edessäsi leijuisi mukana?

Olenko ilkeä, jos sanon ääneen, että tähän kaikkeen meni enemmän aikaa, kuin siihen kauanko lopuksi jaksoit haravoida. Teit hevoselle kolme päätä, mutta sinä asut kolmannessa kerroksessa ja leijuva harava on huijaus.

Ajoit kotiisi, tuttu risteys on hiljainen. Punainen valo näkyy hämärässä kauas, hidastat hieman, ei ketään näy missään. Lisää kaasua. Pyöräilijä jarruttaa fatbike sivuluisussa. Itse et ehdi edes hipaista jarrua. Kävipä hyvä säkä, että ei ajanut alle. Miksi sillä ei ollut heijastinta eikä valoa?

Ei punaisiin ole pakko pysähtyä, jos kukaan ei näe.

Hölmö, hölmö, hölmö jänis, joka luulee olevansa piilossa.

Ei hän meinannut ajaa alle, vaan sinä meinasit ajaa päälle. Siinä on elämän kokoinen ero. Eikä se ollut huonoa säkää, että hän sattui tulemaan, vaikka ketään ei näkynyt. Se ei ole säkää, vaan normaalia vaihteluväliä. Siksi ne valot ovat siellä yölläkin.

Tajuatko? Haravat eivät leiju, eikä vääryys veny sinun tahtiisi.

Pimeydessä meidät punnitaan. Tehdä oikein oikean takia, välttää väärä väärän itsensä takia. Sitä me olemme, mihin pimeässä pystymme. Pahinkin tyranni rakastaa omaa poikaansa, eikä se tee hänestä hyvää ihmistä.

Ihminen, jänis, ota pääsi pois puskasta. Me näemme sinut kyllä.

Kokoonnutaan toteemin ympärille kello 8

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Olin jokunen aika sitten mukana keskustelussa, jossa pohdittiin mitä on pyhyys ja henkisyys. Mukana ollut diakoni sanoi, että kyllähän yksin Jumala on pyhä, mutta lavensi aihetta myöhemmin jatkamalla: ”Kyllähän toisaalta jostain kauniista järvimaisemasta voidaan sanoa, että tässä on jotain pyhää”. Lopullista määritelmää ei löytynyt. Mielenkiintoista kuitenkin on, miten noinkin arjesta irrallaan oleva aihe on saanut ihmisen historian aikana omakseen niin lukemattoman määrän huomiota.

Mitä se pyhyys tosiaan on? Ja onko se edes mitään vai ainoastaan kokemus sisällä sielussa? Vaikka vastausta ei koskaan löytyisikään, niin yksi tärkeä ajatus nousee tästä kokonaisuudesta:

Riippumatta siitä, mitä kaikkea pyhyys on, se on jotain, joka koskettaa ihmistä voimakkaasti.

Mielleyhtymät pyhyydelle viittaavat vahvasti uskonnolliseen suuntaan. Tarkoitus on kuitenkin puhua paljon laajemmasta kokonaisuudesta, joten ehkä henkisyys onkin sopivampi sana.

Oikeastaan kaikissa maailman kulttuureissa on uskoa henkiin ja henkisyyteen. Tarina vaihtelee, mutta usko yliluonnolliseen löytyy niin Tyynenmeren heimoilla, Amazonin sademetsissä, kuin meidän läntisessä maailmassakin.

Miksi henget ovat kaikkialla? Miksi niitä on niin monenlaisia eri versioita?

Jonathan Haidt selittää hengellisyyden kehityshistoriallamme. Aikojen saatossa, kun kaksi eri heimoa ovat kohdanneet, se heimo, joka toimii paremmin keskenään yhteistyössä, on todennäköisemmin voittanut. Heimon yhtenäisyyteen on puolestaan vaikuttanut merkittävästi, onko sillä jotain yhteistä itseään korkeampaa, johon uskoa, ja jonka äärelle kokoontua. Kun aikojen saatossa korkeamman äärelle kokoontuneet ovat voittaneet lukuisia ja lukuisia kertoja, on henkisyys kehittynyt osaksi ihan ihmisyyden ydintä. Siksi vielä tänäänkin ihmiset kokoontuvat rinkiin kasvattaakseen yhtenäisyyttä.

Ihmisessä on siis sisään rakennetusti kaipaus jonkin itseään suuremman äärelle. Ja sen äärellä pääseminen ja siellä oleminen yhdessä yhdistää meitä voimakkaalla tavalla. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mihin jumalaan, henkiin tai muihin vastaaviin ihminen uskoo. Vastauksia on monia, mutta ne kaikki vastaavat yhteen ja samaan kysymykseen.

Henkisyyden rooli yhteiskunnassa on muuttunut kehityksen mukana paljon. Henkisyys on siirtynyt pois instituonaaliselta tasolta kohti yksityistä tasoa. Enää ei ole yhdistävää kansan kirkkoa, vaan iso osa meistä joutuu vastaamaan henkisyyden tarpeeseensa itse. Me lähestymmekin henkisyyden ydintä hyvin erilaisilla kokemuksilla. Korkealle tunturin huipulle kiipeäminen ja maiseman näkeminen sieltä käsin tai kesämökille vetäytyminen ja korostetusti luonnon äänten kuunteleminen ovat esimerkkejä tästä.

Me myös luomme kaikenlaisille tiimeille ja ryhmille Whatsapp-ryhmiä, bemarin omistajat liittyvät bimmeriforumille, Tappara-fanit kantavat kirvespaitaa. Esimerkkejä ryhmänä jonkin äärelle kokoontumisesta näkyy kaikkialla arjessa, vaikka perinteiset henkisyyden instituutiot ovatkin menettäneetkin arvovaltaansa.

Kun yksi toteemi kaadetaan, ihminen pystyttää uuden.

Tunne ryhmästä, että on jokin, joka on me, ja tunne jäsenyydestä tähän ryhmään sellaisena kuin olen, on tämän henkisyyden ytimessä.

Jos katsoo samaa asiaa toisesta kulmaa, niin tekemisen tempo on arjessamme kasvanut. Asioita tulee ja asioita menee. Nykyihmisellä on aikaa käytettäväksi yhteen asiaan kroonisesti liian vähän. Siksi vastausta henkisyyden tarpeeseen haetaan enemmän ja enemmän myös työelämästä. Nykyään töissäkin puhutaan kutsumuksesta tai jopa elämän tarkoituksesta. Ajatus kutsumustyöstä on kyllä kaunis, mutta ihmisen elämä on kuitenkin paljon primitiivisempää biologiaa kuin kuvitelma siitä, että joku syntyisi lääkäriksi ja toinen muusikoksi.

Tämä primitiivisyys ei kuitenkaan kelpaa meille vastaukseksi, koska meillä on sisällämme tarve henkisyyteen. Tätä tyhjiötä täyttääksemme olemme keksineet tarinan kutsumustyöstä ja elämän tarkoituksesta.

Todella tärkeää on tajuta, että ne työpaikat, järjestöt ja ihmiset, jotka pystyvät tarjoamaan mahdollisuuden koskettaa tätä henkisyyden tasoa, ovat todella vahvoilla. Mitä henkisyys sitten tarkoittaa töissä, on kuinka hyvin (tai huonosti) ihmiset kohtaavat toisensa merkityksen, arvojen ja ihanteiden tasolla. Yhteinen arvo, vaikkapa sinnikkyys, voi lukea paperilla ja jokainen osata toistaa ulkomuistista sen selityksen. Tämä ei vielä luo minkäänlaista sisäistä merkityksen kokemusta. Vasta kun arvot ja niiden merkitys ovat jotain, jonka ympärille voidaan yhteisesti kokoontua ja joiden koetaan olevan jotain yksilöä suurempaa, niin todellinen (ja monesti se aiotun) ryhmän voiman on mahdollista tulla todeksi.

Ehkä yksi meidän keskeisimpiä tavoitteita pitäisikin olla ihmistä itseään suuremman yhteisen uskon ja toivon luominen yhteisten asioiden ympärille. Silloin ihmiset voivat tehdä ihmeitä ja käyttää koko pystyvyysreserviään.

Varmaa on, että jonkinlaisen toteemin jokainen meistä itselleen rakentaa. Mitä paremmin pystymme tehdä toteemeistamme yhteisiä, sitä enemmän saamme myös ryhmänä aikaan.

Ja silloin olemme valtameri.

Pelko kasvaa varjoissa

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Jään reunuksina olivat pelkät lumipenkat. Jos kiekon lämäsi ohi maalista, se lensi yleensä kauas metsään. Ennen jäälle tuloa kiertelimme aina hetken metsässä etsimässä kadonneita kiekkoja. Ja niitähän löytyi. Kalle asui ihan jään vieressä ja hänellä oli kirjoituspöydän kaksi alinta laatikkoa täynnä kiekkoja. Aarre, jota katsoessa kaikkien kuului olla hiljaa.

Tällä kertaa minäkin löysin kiekon. Siihen oli painettu MM-kisojen logo, harvinaisuus. Vaikka minulla oli uusi pidempi maila, oli kiekkoa vaikea saada kohoamaan jäästä. Siksi luistelin enimmäkseen keskellä kenttää, etteivät isot pojat näkisi voimieni rajallisuutta.

Sitten jäälle tuli Jaakko, päätä pidempi poika rinnakkaisluokalta. Jake luisteli muutaman ringin ja lämäsi kiekon maalin kattoon.

”Kato Gretzky!”, sanoi yksi isoista pojista.

Kateus.

Kateus iski minuun. Gretzky on paras koskaan, eikä Jaakko ollut mitään sinne päinkään. Minäkin halusin olla Gretzky tai Kurri. Hetken mielijohteessa halusin näyttää kaikille, että Jake ei ole mitään, mitä minä en ole. Syötin kiekon itselleni eteenpäin ja lämäsin. Osuma oli hyvä ja kiekko kilahti tolppaan ja kimmahti siitä metsään. Kukaan ei sanonut mitään, tuskin edes näkivät, mutta sinne minun kiekkoni MM-logolla katosi. Pakko se oli hakea.

Pimeässä kaikki on erilaista, varsinkin jos olet lapsi. Kentän ainoa valo ei juurikaan valaissut maalien taakse. Vain muutamia metrejä ja olin pimeässä metsässä. Katsoin olkani yli jäälle, jossa muuta jatkoivat luisteluaan. Lähellä jossain haukkui koira raivokkaasti. Yhtäkkiä edessäni heilahti varjo ja pysähdyin millisekunnissa. Mikä se oli? En nähnyt kunnolla, mutta se liikkui. Koira jatkoi haukkumistaan ja vilkaisin uudestaan olkani yli. Yhtäkkiä kaikki muut näyttivät vain kaukaisilta hahmoilta. Tilanne muuttui hetkessä liiaksi lapselle olla yksin.

Halusin takaisin valoon, olkoot se kiekko.

Kentältä kotiin oli vajaa kolme kilometriä. Laitoin dynamon kiinni pyöränrenkaaseen ja poljin jäisellä tiellä hiljakseen. Lamppu paloi sitä himmeämmin, mitä hiljempaa ajoin. Sairaalan luo noustiin aina isoa mäkeä, jossa oli pakko polkea seisaaltaan. Mäenpäältä avautui näkymä sairaalan parkkipaikalle, joka oli raivattu neliön muotoiseksi saarekkeeksi metsän keskelle. Sinne lankesi varjot joka suunnasta. Inhosin juuri tätä kohtaa. Tuntui kuin parkkipaikan varjoissa kaikki paha voisi olla mahdollista. Usein siellä liikkuikin ihmisiä iltaisinkin, menossa tai tulossa. Kaiken kuuli äänistä, vaikka ketään ei olisi nähnytkään.

Juuri tänä iltana, kun olin polkenut mäen ylös, käynnistyi jossain parkkipaikan varjossa mopo. Kuin se olisi ollut passissa minua varten. Mopo lähti tulemaan kohti. Mielessäni sekoittui metsä ja kadonnut kiekko. Entä jos se olikin ollut hänen kiekkonsa ja nyt hän on tulossa kostamaan?

Kuinka tehokkaasti pelko sammuttaakaan järjen.

Poljin, minkä jaloistani jaksoin. Alamäen jälkeen tempaisin nopeasti dynamon ylös renkaasta, ettei valo paljastaisi minua. En edes huomannut, että mopo oli jo ajat sitten kääntynyt eri suuntaan. Poljin, poljin, poljin. Kotona ajoin pyörän suoraan kuistille ja nopeasti sisälle. Äiti kysyi hieman ihmeissään, että mihis nyt on kiire.

Jälkeenpäin katsoen voi aina naurahtaa, että lapsilla on vilkas mielikuvitus. Se on totta. Niin on myös aikuisilla. Pelot seuraavat meitä, niiden kohteet vain muuttuvat.

Se, mikä ei muutu, on tämä: Pelko kasvaa varjoissa ja se kuolee valossa.

Talking is doing

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Pimeys tulee syksyllä nopeaan. Kaupungin kymmenet valomainokset sekoittuvat kokonaisuudeksi, jossa yksittäinen sanoma typistyy olemattomiin. Liikennevalo vaihtuu vihreäksi, suojatien eteen pysähtyy Volvo voimakkaasti jarruttaen. Hyvä, ettei tullut päälle! Kännykkä värähtää taskussa, mutta se saa nyt odottaa. Käsien poisottaminen taskuista tuntuu tässä tihkusateessa hyvin etäiseltä ajatukselta.

Apteekin kohdalla vedän vastoimaisesti päätä syvemmälle kauluksen uumeniin. Bussipysäkki on 200 metriä apteekilta vasemmalle pitkin Kekkosenkatua. Juuri siellä kylmä hyökkää ilkeimmin. Se saa alkunsa mereltä, vaanii Kekkosenkadun varjoissa ja iskee sitten vastaan mistään piittaamatta. Tänään sillä on kaveri mukana. Kekkosenkadulla tihkusade yltyy sateeksi ja kahdensadanmetrin matka pitenee joka pisaralla.

Bussi numero 9 ilmestyy mutkan takaa etuajassa. Kädet taskuissa juoksen kilpaa bussia vastaan. Sade saa silmät siristymään ja otsalta tippuvat pisarat taittavat valon. Bussin takapenkillä ensimmäiseksi puhallan käsiini lämpöä.

Jos syyssää olisi eläin, metsästäisin sen sukupuuttoon.

Kaivan kännykän taskustani, äiti kysyy: ”Joko olet kotona”. Miten hänkin edelleen jaksaa murehtia?

Kaksi lasta pari penkkiriviä edempänä takovat bussin ikkunaa ja huutavat kilpaa. Vilkaisen kelloa, puoli kymmenen, miten ihmeessä pienet lapset edes ovat hereillä näin myöhään? Isompi heistä lähtee kulkemaan käytävää pitkin ja lyö käsillään penkkien selkämykseen. Pienempi jää takomaan ikkunaa ja huutaa käytävän toisella puolella istuvalle miehelle ”iskä, iskä, iskä!”

Isä katsahtaa hetkeksi tyttöön päin, mutta ei sano sanaakaan. Hän on kuin vaihtolämpöisenä vaipunut horrokseen. Oman kylmänkankeuden ja väsymyksen keskellä lasten huuto osuu suoraan kiukkusuoneen.

Tytön huomattua, ettei isältä liiennyt hänelle riittävästi huomiota, hän kääntyy minuun päin. Saatuaan pieneksi hetkeksi katsekontaktin, hän rupeaa huutamaan ”Hei hei hei..”

Vastaan tytölle kaksi kertaa, mutta hänen hei-levynsä jatkaa pyörimistään. Isoveli juoksee mukaan kuoroon ja yhteisvoimin he huutavat monotoniaansa edessäni.

Hei, hei, hei, hei, hei, hei…..

Ei jumankauta. Nyt riitti. Miten toi äijä voi olla noin saamaton, ettei saa noita lapsia käyttäytymään. Idiootti.

Nousen ja menen isän luo: ”Anteeksi, mutta olisko mitään mahdollisuutta, että vähän katsoisit noiden lasten perään? Täällä on muitakin bussissa”.

Isä huokaisee syvään ja katsahtaa minuun. Hänen silmissään voimattomuus kohoaa toiseen potenssiin.

”Anteeksi”, hän sanoo, ”On vähän huono hetki. Lasten äiti joutui liikenneonnettomuuteen ja on tiedottomana sairaalassa. Me tullaan just sieltä, eikä meistä ei oikein kukaan tiedä, miten nyt olla. Sori, en mä tiedä..”

Maanjäristys.

Saan sanotuksi: ”Anteeksi… voimia” ja istuudun takaisin paikalleni. Katselen hetken ikkunasta ohi vilahtelevia valoja. Pimeys ja valo. Edessäni ei ollutkaan pahuutta, vaan surua.

Surua, jonka kautta omien murheideni pienuus alleviivautuu. Unohdan kylmyyden, otan puhelimen ja vastaan äidilleni: ”Kiva, kun kysyit. Ihan pian olen.”

Joskus muutamakin sana voi riittää muuttamaan koko tapasi ajatella. Sanoissa on voima viedä meidät korkeammalle, syvemmälle. Sinne, missä emme ole aiemmin vielä olleet.

Talking is doing.

Me vihaamme, me kostamme

/ Innostusajattelu / 2 kommenttia

Kostossa kaksi tulee yhdeksi, toistensa kaltaisiksi. Yhtälö on toteutuessaan aina suru-uutinen. Niin ei tarvitsisi käydä, mutta niin käy. Viha ei tuo oikeutta, vaan vie sen. Sinulla oli oikeus valita, nousta suuremmaksi kuin se, mikä kohtasi sinut. Luovuit tästä, kostit. Sinun päkijäsi koskettivat älykkyyshierarkian pohjaa.

Ja me vihaamme, me kostamme.

Vihan liekkiä täytyy kohentaa tai se sammuu kuten vaalimaton rakkaus. Viha vaatii aina veronsa rajallisesta huomiokyvystämme. Joudumme keksimään vihallemme mitä ihmeellisempiä alibeja. Uskottavia tarinoita, miksi se, mitä teemme, on oikein. Voimme vihata kokonaista ihmisryhmää ilman, että olemme oikeastaan tavanneet yhtäkään heistä. Voimme keksiä kuvauksia, miten maailman rauhaa uhkaa asia, johon emme ole koskaan edes vartin ajaksi syventyneet. Uskomme kuin kiveen ja kallioon, näin on asia. Ja sitten vihamme onkin oikeutettua.

Viha on vapaaehtoista itsensä pienentämistä.

Vihaamisen myrkky talttuu onneksi vastamyrkyllä. On paljon helpompi vihata sitä, mitä ei tunne, kuin vihata sitä, minkä äärelle on pysähtynyt. Kyllä maailmassa on oikeasti pahoja asioita ja aikeita, en minä sitä kiistä, mutta todellista pahuutta on paljon vähemmän kuin uskomme.

Mikä se vastamyrkky sitten on?

Älä keskity määrittelemään sitä, mitä vihaat, vaan keskity määrittelemään sitä, miksi vihaat. Viha on polttavia kipinöitä omassa sielussasi, sinun sisälläsi. Kipinät etsivät itselleen kohteen ja sätivät sen suuntaan. Juuri tämä huumaa meidät, ja se helpottaa. Viha, jolla on kohde, on kuin villihevonen, jolle vihdoin saatiin suitset. Sen kanssa on paljon helpompi taivaltaa.

Se, minkä tässä unohdamme, on, että vihan suitsiminen on niin paljon vähemmän kuin vihan tappaminen.

Viha kuolee, kun sen tulta ei enää kohenneta. Kun tulee hetki, että viha tunteena nousee sinussa, on seuraava siirto sinun viisautesi mittainen. Jos annat tunteelle kohteen, puhallat nuotioon, liekki helähtää iloisesti. Maailmassa ei ole kai mitään, mistä ei ihminen keksisi jotain huonoa. Siksi viha nauttii, kun se saa kuoria kohdettaan. Kun tarpeeksi kauan tutkitaan, aina löytyy jotain.

Älä lähde sille polulle, nouse suuremmaksi.

Maailmassa on juuri niin paljon vihaa kuin me ihmiset sisällemme sallimme. Ei yhtään enempää, ei yhtään vähempää.

Miksi minä vihaisin, miksi kostaisin? Onko jokin minun itseni ulkopuolella sen jälkeen paremmin?

Ei.

Ehkä peto sisälläsi on hetken kylläinen, mutta sen tulee uudelleen nälkä. Kipinät sähisevät. Taistelu kannattaa käydä siellä, missä sen voi voittaa. Muualla se on turhaa.

Kohenna viisauttasi, älä vihaasi.