Elämässä kannattaa tehdä hyviä tekoja. Näin ainakin minulle on aikoinaan opetettu oikeastaan kaikkien auktoriteettien suulla, jotka mieleni jaksaa muistaa.

Mitä se hyvä ja oikea sitten on? Äkkiä voisi ajatella, että jatkuva hyvyyden pohdinta olisi jotenkin kiinteä osa sellaista kulttuuria, jossa hyvyyden ja oikeiden tekojen merkitystä korostetaan jo lapsille.

Ihan näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole.

Jos elämä olisi ollut näytelmä, niin jo syntyessä olisi jaettu käsikirjoitus, jossa vastasyntyneen rooli on kirjoitettuna. Jos käsikirjoitusta joku matkan varrella kyseenalaisti, niin vastaus on todennäköisesti ollut: ”Kyllä sinä sitten aikuisena ymmärrät” tai ”Ymmärrät sitten, kun sinulla on omia lapsia”.

Lapsuudessa hyvä teko oli ensi sijaisesti totteleminen. Riippumatta säännöistä, tottelemattomuus katsottiin kurittoman lapsen omaksi valinnaksi ja hänen oli oikein kokea seuraukset.

Peruskoulussa piti lukea läksyt, seurata opetusta hiljaa ja viitata, kun haluaa puhua. Jos joku ei noudattanut sääntöjä, vaan häiriköi, niin kovempi kuri (tai ääni) kyllä opettaa. Olosuhteet eivät luoneet häiriköitä, vaan häiriköt loivat olosuhteita. Kuinka hyvin koulussa onnistuit, selvisi kaksi kertaa vuodessa numeroina todistuksessa.

Harrastaa sai ja varmasti monessa perheessä siihen jopa rohkaistiin, mutta hyvä todistus oli tärkeämpi, kuin harrastukset. Harvassa perheessä harrastuksia ajateltiin elämää ja kasvua rakentavina jatkumoina. Älä nyt liika innostu tuosta touhusta, jää pian läksyt tekemättä.

Lukiossa piti ottaa omaa vastuuta teoistaan. Pitäähän sitten aikuisenakin itse tehdä omat valinnat. Meille esimerkiksi opinnonohjaa piti muutamia oppitunteja ja 30min kestävän kahdenkeskisen keskustelun siitä, mitä kukin haluaa ja mitä kannattaa elämässä tehdä. Saamani neuvo oli, että varmaan tulet tekemään jotain tietokoneiden kanssa. Aikamoinen ennustus vuonna 1998.

Ei suuremmin auttanut tunnistamaan itseäni, intohimojani, vahvuuksiani ja kehityskohteitani.

Armeijassa oli omat säännöstönsä, jota piti noudattaa.”Teidän ei tarvitse ajatella, kyllä me ajattelemme teidänkin puolesta”. Liekö sanoja koittanut itse olla vaikkapa varttia ajattelematta. Sääntöjen soveltaminen armeijassa oli sitten perseilyä, jonka vaihtoehtoisiin seurausmuotoihin oli ilo tutustua.

Armeijan jälkeen osa meni töihin. Osa jatkoi kouluja. Jos jatkoi koulua, niin silloin oli täysi oikeus olla lainarahalla rapulassa luennolla, vaikka joka arkipäivänä. Onneksi itse onnistuin tässä uimaan vastavirtaan ja rahat menivät kulttuurin tukemiseen. Eli rock –musiikkiin.

Seuraavaksi suomalaisen elämän käsikirjoituksessa lukikin häät ja oma tupa. Käsikirjoituksessa oli erillinen lisäartikla, että häiden jälkeen kenellä tahansa suvun jäsenellä on oikeus pökkiä sormella naisen mahaa ja kysellä, että no koskas teillä tulee pieniä.

Sitten niitä pieniä tulee ja silloin ei saa itse enää harrastaa, paitsi ehkä kerran viikossa. Enempi on vain itselleen elämistä. Oikein on, että perhe ja työ vie kaiken ajan. Onneksi töistä saa rahaa, niin voi ostaa farmari-Volvon.

Jos jokin elämäntehtävä jäi toteutumatta, niin se oli epäonnistuminen. Ala-asteen todistusnumerot olivat kuin uuden vuoden tinaa. Niistä pystyi ennustamaan tapahtumia jopa 20 vuoden päähän.  Sillä ei ole yhtään kielipäätä tuolla 9 –vuotiaalla Mannella, ei tuu lääkäriä, eikä lakimiestä, voi voi.

Ja sinä 27-vuotias Pirkko, koskas sinä löydät itsellesi jonkun, ootko kokeillu laittaa ilmoitusta lehteen?

Entäs sinä Jaakko, jumankauta 30 –vuotias opiskelija, koska otat itseäsi niskasta kiinni ja menet töihin, niin kuin muutkin? Sinun iässä minä rakensin jo Tukholmassa kuninkaan linnaa, tai mikä kerrostalo nyt olikaan. Ja ei se nyt ihan Ruotsissa ollut.

”En minä valita”, sanoi Aake Kalliala Pulttiboisissa. En minäkään. Tuskin moni muukaan samat aikakaudet kokeneista, lapsuus oli upeaa aikaa. Ikäisilleni 80 –luku tuo itse asiassa usein paljon lämpimiä muistoja mieleen. Lankapuhelin kierrejohtoineen ja Commodoren urheilupelit, joissa piti vatkata joystickiä maailmankaikkeutta uhmaavalla vimmalla.

Varmuuden vuoksi tarkennettakoon, että sarkasmia on tekstissä paljon.

Elämäntehtävät eli käsikirjoitus on kuitenkin aika lailla kuitenkin todellinen kuvaus yhteiskuntamme asettamista odotuksista. Tässä hahmottelin yhtä käsikirjoituksen variaatiota, esimerkiksi ammattikoulun käynyt nainen on edennyt työelämään nopeammin ja todennäköisesti jättänyt armeijan väliin. Myös erilaiset perhetaustat ovat toki vaikuttaneet. Pienestä varianssista huolimatta tietyssä iässä meidän kulttuurissa ovat aina olleet tietyt asiat, jotka ovat olleet se oikea vastaus.

Vuonna 2017 aikuisuuttaan elävälle tämän käsikirjoituksen läpieläminen tuo tiettyjä haasteita.

Mitä sitten, kun käsikirjoitus päättyy, mutta elämä jatkuu. Tai kaikki ei menekään niin kuin manuskiptissä luki?

Palaamme asiaan!