Miksi edelläkävijyys onkin vanha vitsi jo syntyessään

Tulevaisuudesta puhutaan nykyään todella paljon. Robotit vievät työpaikkoja, oppiminen muuttuu, tekoälyä hyödynnetään laajemmin, johtaminen muuttuu jne. Näkökulmia on monia. Suurimmassa osassa yrityksistäkin reagoidaan tulevaisuuskuviin piirtämällä visioita ja rakentamalla uusia strategioita. Samaan aikaan moni meistä miettii näitä asioita myös ihan oman elämänsäkin kautta.

Tulevaisuuden ennustamiseen liittyy kuitenkin kaksi haastetta, joista mielestäni puhutaan aivan liian vähän. Tiedostamattominakin ne vääristävät ennustuksia ja pidemmällä aikavälillä nämä voivat vaikuttavat suuresti yrityksen/yksilön kykyyn menestyä. Kysymys ei ole siis pelkästään ennustamisesta, vaan kyse on kyvystä selviytyä tulevaisuudessa. Historia opettaa, että muutoksissa iso osa vanhoista tekijöistä kuihtuu pois, koska vanhat siivet eivät enää kantaneet.

Ensimmäinen ennustamisen vaikuttavista haasteista on epärealistinen optimismi. Ilmiön havaitsi ensimmäisen kerran Neil Weinstein tutkimuksissaan vuonna 1979. Hän pyysi koehenkilöitä arvioimaan kuinka todennäköisesti huonoja asioita, kuten avioero tai ryöstetyksi joutumien, tulisi tapahtumaan heidän elämässään. Kaikki ihmiset arvioivat oman riskinsä altistua näille ”keskitasoa pienemmäksi”. Tässä tiivistyy koko epärealistisen optimismin ydin: me arvioimme ikävien asioiden tapahtuvan todennäköisemmin muille kuin itsellemme.

Kun Weinstein näytti faktoina, kuinka riski sairastua tiettyyn sairauteen on jokaiselle sama kuin muillekin, niin epärealistinen optimismi väheni hieman, mutta ei siltikään kadonnut. Me oletamme siis itsellemme suotuisien asioiden tapahtuvan todennäköisemmin juuri meille ja epäedullisten asioiden toteutuvan muille.

Vuonna 2015 amerikkalaisen tutkimuksen (Pew Research Center) mukaan 65% vastaajista uskoi, että automatisaatio tulee seuraavien vuosikymmenten aikana viemään suuren osan tämän hetken työpaikoista. Samaan aikaan 80% heistä kuitenkin uskoi, että heidän oma työnsä säilyy ennallaan. Aikamoista optimismia!

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Yritysmaailmassa ihmiset keksivät jatkuvasti toimenpiteitä, joilla he uskovat saavuttavansa asetetut tavoitteet, esimerkiksi markkinaosuuden kasvattamisen. Kalvoilla kaikki näyttää hyvältä ja sieltä löytyy parannuksia aiempiin toimintatapoihin. Yhdeksi tavoitteeksi usein vieläpä kirjataan ”edelläkävijyys”. Kun työstö on valmis niin olo on innostunut ja usko vahva.

Juuri tässä kohtaa astuukin epärealistinen optimismi merkittäväksi tekijäksi.

Mitä unohdamme näitä suunnitelmia tehdessämme, on, että kilpailijat tekevät samaan aikaan ihan samoja suunnitelmia. Se, että me pääsemme askeleen eteenpäin, voikin tarkoittaa tulevaisuudessa entistä suurempaa takamatkaa. Nimittäin jos kilpailija meneekin samassa ajassa kaksi askelta eteenpäin.

Tulevaisuus arvioidaan keskitasoa paremmaksi, koska ihmisillä ei ole todellista käsitystä, mikä se keskitaso oikeasti edes on.

Edelläkävijyys -sanaa käytetään monesti visiosta, joka olisi edelläkävijyyttä nimenomaan yrityksen omaan nykytilaan nähden, mutta samaan aikaan markkinoilla kuitenkin standardi jokaisen muunkin yrityksen suunnitelmissa.

Kun siis katsomme tulevaisuuteen ja mietimme, kuinka pitkälle omat suunnitelmamme kantavat, on todennäköistä, että olemme petollisen optimismin vallassa.

Tästä päästään toiseen yleiseen tulevaisuusajattelun ajatusvirheeseen:

Ihmisillä on vahva taipumus ennustaa tulevaisuutta semmoiseksi, joka tukee heidän nykyisiä ajatuksiaan.

Tämän ajattelukulun perusta on tavassa, jolla aivomme rakentavat ajatuksemme tulevaisuudesta. Kun kuvittelemme tulevaisuutta, me itse asiassa muistelemmekin menneisyyttä. Me kasaamme yhteen vanhoja muistojamme ja rakennamme niiden pohjalta kuvan ”tulevaisuudesta”.

Jos esimerkiksi kuvittelemme, millainen tuleva jouluaatto on, niin keräämme muistomme aiemmista aatoista ja paikalla olevista ihmisistä, ja rakennamme näiden pohjalta tulevaisuusskenaariomme. Tällä ajatusmallilla rakentunut ennustus on kuitenkin aina pahasti puutteellinen. Se johtaa meidät näkemään tulevaisuuden liian samankaltaisena kuin elämämme tähän asti on ollut.

Yllättävän usein, kun ihmiset luulevat keskustelevansa tulevaisuudesta, he itse asiassa keskustelevatkin ainoastaan uusimmista asioista, jotka ovat jo olemassa. Tulevaisuuden kuvittelu tulevaisuutena on ihmiselle keskimäärin todella vaikeaa.

Vuonna 1989 Paluu Tulevaisuuteen 2 elokuva ennusti vuodesta 2015 oikein videokonferenssit, dronet ja kasvojen tunnistuksen. Samaan aikaan ”tulevaisuuden vuonna 2015” käytettiin edelleen fakseja ja puhelinkoppeja.

Ja todellisessa elämässä vuonna 2015 monikaan ennustajista arvasi tulevaisuudessa spinnerin nousevan hitiksi ja Trumpin päätyvän presidentiksi.

Yhteenvetona ylläolevasta voidaan sanoa, että me olemme sisään rakennetusti epärealistisen optimistisia tulevaisuuttamme kohtaan. Peilaamme asioita ensi sijaisesti omiin ajatuksiimme, emmekä ole tietoisia, mitkä todelliset keskiarvot ja todennäköisyydet ovat.

Samaan aikaan ennustamme tulevaisuutta sellaiseksi, joka tukee meidän nykyisiä ajatuksia. Tämä aiheuttaa sokeutta uusia muuttujia kohtaan (spinneri) ja vääristää mittasuhteita mm. asioiden elinkaaren osalta (faksit vuonna 2015).

Mitä sitten kannattaisi tehdä? Iso kokonaisuus tiivistettynä lyhyeksi sanoisin vinkiksi kaksi asiaa:

  1. Kiinnostu asioista mahdollisimman laajasti, venytä rajojasi. Se, mitä sinä tiedät nyt, on vain raapaisu siihen kaikkeen, mitä maailmassa jo on. Tutki, lue, keskustele, havainnoi niin laajasti kuin mahdollista. Ja tiedostaen, että oma arvio tulevaisuudesta on meillä jokaisella lähtökohtaisesti epärealistisen optimistinen.
  2. Kuuntele ja nosta arvoonsa ne henkilöt, joiden vahvuus on nimenomaan visioinnissa. Tänä maailman aikana elämän visionäärit ovat enemmän kuin painonsa arvosta kultaa.