Aikuisuuden kirous

Aikuisuuden kirouksessa kaikki, mitä koemme, laitetaan pieniin laatikoihin. Selkeyttä, sanotaan. Palava rakkaus syyhyn ja seuraukseen. Lapsi kysyy miksi ja aikuinen kertoo vastauksen. Ihmeiden kieltäminen on kypsyyden merkki. Samalla me puudutamme silmämme näkemästä ja korvamme kuulemasta niitä elämän hienouksia, jotka värähtelevät hieman arjen rutiinejamme korkeammalla. Kun on syy ja kun on seuraus, mitäpä siihen väliin mahtuisikaan?

Tänään sohvalla maatessani muistuu mieleen, kuinka lapsena oli hauska roikottaa päätä sohvan reunalta ja katsella maailmaa ylösalaisin. Yhtäkkiä katto olikin lattia ja lattia oli katto, johon esineet olivat liimattuina. Lamput näyttivät kuin ne kasvaisivat kukkien lailla ylös lattiasta. Kuinka hauskaa olisikaan leikkiä piilosta semmoisessa talossa.

Yhtenä kesäpäivänä innostuin ajatuksesta, että miltä ulkona näyttäisi, jos kaikki olisi samanlailla ylösalaisin. Riensin ovesta ja käänsin maailman makaamalla traktorin peräkärryjen reunalla. Pihalla lattiana olisikin taivas, pitäisi melkeinpä osata lentää päästäkseen mihinkään. Isossa kuusessa loikki orava. Mietin, että jos se tippuisi puusta, niin minne se päätyisi. Voisiko se pudota loputtomiin? Vai loppuisiko taivas jonnekin? Ja mitä siellä sitten olisi?

Tuosta hetkestä olen kulkenut paljon matkaa. Tänään tiedän, että kaikki putoavat sinne, minne painovoima vetää. Tiedän, että koko avaruus kaareutuu gravitaatioaaltojen vuoksi. Monet asiat, mitkä pää alaspäin maailmaa ihmetelleelle pojalle olivat käsityskyvyn ulkopuolella, ovat aikuisille arkipäivää.

Kaikella on kuitenkin hintansa. Kun opimme enemmän maailmasta, opimme myös, että asioille pitää olla selitys. Selittämisestä tulee meille addiktio. Ja silloin maailma muuttuu laatikoiksi. Ihmeet katoavat, koska kaikelle on selitys. Siinäpä se – kaikelle on selitys, mutta läheskään kaikki selitykset eivät ole totta. Me totutamme itsemme ajatukseen, että se, miltä asiat yhdessä hetkessä näyttävät, on kaikki, mitä on. Moni elämän selitys alkaa sanoin: sanoohan sen järkikin. Vaan järkipä on kuin susikoira sirkuksessa. Se osaa ne temput, mitkä sille on opettu. Lopun aikaa se elää vaistoillaan.

Lapsuus päättyy hetkenä, kun ryhdymme jakamaan elämän syyhyn ja seuraukseen. Laatikoita, laatikoita, laatikoita. Kuka ja koska lupasi sinulle, että maailma ympärilläsi taipuu muotoihin, joille aikuinen homo sapiens osaa aina antaa oikean selityksen?

Matkalla aikuisuuteen me unohdimme, että kun päätä roikottaa sohvalta, niin olohuone näyttää ihan eriltä. Minkä kaiken muun me voisimmekaan nähdä ihan erilailla?

Se, mitä emme näe, on edelleen olemassa.

Maailma muuttuu tarina kerrallaan

Miten maailmaa muutetaan? Tätä kysymystä pohtii varmasti moni ihminen päivittäin. Esimerkiksi yritysjohtajat kuin yhteiskunnalliset vaikuttajat törmäävät aiheeseen jatkuvasti. Mitä enemmän asiaa itse mietin, sitä vahvemmin uskon, että maailma ei muutu ihminen kerrallaan, vaan tarina kerrallaan. Ajatuksena tämä väite on hieman päinvastainen kuin mitä usein kuulee. Miksi se sitten olisi juuri tarina, joka muuttaa maailmaa? Ja miksi maailma ei muutukaan ihminen kerrallaan?

Jos katsoo vähän historiaa taaksepäin, niin vastaus alkaa vastustamattomasti hahmottua.

Tehdään pieni matka ajassa taaksepäin vuoteen 2010. Arabimaailmassa tyytymättömyys hintojen nousuun, korruptioon ja työttömyyteen sai aikaan alkavaa yleistä kuohuntaa. Kulminaatiopiste tälle kuohunnalle oli, kun tunisialainen kauppias teki polttoitsemurhan protestina yhteiskunnalle. Sosiaalisen median ja kännyköiden tuoma tiedon välitön kulku antoivat tapahtumille nopeasti tuulta alle. Aiemmin historiassa valtiot ovat tarvittaessa pystyneet kontrolloimaan mediaa, mutta nyt some toi suodattamattomana ja lähes reaaliajassa kuvia ja videoita suuren yleisön tietoisuuteen.

Kuohunta levisi nopeasti Tunisiasta laajemmin arabimaailmaan. Egyptissä kansa kokoontui tammikuussa 2011 Tahririn aukiolle vaatimaan muutosta. Kuvat ja videot tästäkin levisivät tulen lailla ja pian käytännössä koko maailma tiesi, mitä Kairossa tapahtui.

Usko ja halu muutokseen yhdistivät eri taustaisia ihmisiä. Mediat toistivat suodattamatonta sanomaa, johon tavallisen kansan oli helppo kiinnittäytyä. Tässä vaiheessa ei siis vielä puhuttu keinoista, miten muutos tehdään. Valtava ihmisjoukko oli kuitenkin yhtä mieltä, että muutoksen aika on nyt.  18 päivän mielenosoituksen jälkeen Egyptin presidentti Mubarak joutuikin astua syrjään ja armeija otti väliaikaisen vallan. Muutos siis eteni, kuten kansa vaati.

Mitä tapahtui sitten tätä seuranneissa vaaleissa? Miten juuri muutoksen puolesta taistellut kansa äänesti?

Muslimiveljeskunta on Egyptissä 1928 perustettu uskonnollinen ja yhteiskunnallinen liike. Liike on poliittisena puolueena virallisesti kielletty, joten sen jäsenet joutuvat osallistumaan vaaleihin ”sitoutumattomina”. Liike nojaa vahvasti perinteisiin islamilaisiin arvoihin.

Presidentin vaaleissa syrjäytetyn presidentti Mubarakin nimittämä viimeinen pääministeri ja muslimiveljeskunnan edustaja saivat eniten ääniä ja toisella kierroksella muslimiveljeskunnan Mursi tuli valituksi. Presidentin vaalien jälkeisissä parlamenttivaaleissa puolestaan muslimiveljeskunta ja konservatiivisempi islamistinen ryhmittymä saivat n. 70% paikoista. Vaalituloksen siivittämä muslimiveljeskunta otti Mursin johdolla tiukan otteen vallankahvasta. Muslimiveljeskunnan suunnitelmat eivät nekään vastanneet kuitenkaan koko kansan toiveita ja erilaisten vaiheiden jälkeen tuore presidentti Mursi syrjäytettiin ja armeija otti vallan. Tällä hetkellä Egyptissä presidenttinä on kenraali.

Mielenkiintoinen kysymys on, että mitä todella tapahtui? Miksi sama kansa, joka vaati muutosta Kairon keskustassa, päätyi kuitenkin äänestämään perinteisiä voimia? Ja miksi valta päätyikin armeijalle? Mihin sankoin joukoin vaadittu uudistuminen tyrehtyi?

Vastaus on loppujen lopuksi aika yksinkertainen.

Egyptissä on kaksi tahoa, joilla on riittävä tarina hallitsemaan moni kymmenmiljoonaista kansaa: armeija ja konservatiivisemmat islamiin pohjautuvat liikkeet (etupäässä siis muslimiveljeskunta)

Kun kansa osoitti mieltään Kairossa, ja sekä some että muut mediat pullistelivat kuvia ja videoita tapahtumista, kansaa yhdisti halu ja usko muutokseen. Medioista pullisteleva muutoshenki oli se tarina, joka nivoi kansaa yhteen. Ilman kuvia ja videoita ei olisi tarina kasvanut lähellekään näin suureksi. Niillä oli tärkeä rooli kokonaisuuden todeksi tulemisessa. Ihmiset pystyivät luottamaan, että jos minä vaadin muutosta, niin muutkin ihmiset ovat mukana. Tarinasta tuli hetkessä paitsi todellinen myös yhteinen.

Kun muutos toteutui ja presidentti Mubarak siirtyi pois vallasta, niin mitäs sen jälkeen? Yhdistävä hurmos ja yhteinen tarina katosivat. Oli monta suuntaa, mihin jatkaa ja hajaantuneet mielipiteet hajaannuttivat kansaa. Ihmisevät etsivät uutta kokonaisuutta, mihin kiinnittäytyä. Köyttä vedettiinkin moniin eri suuntiin. Moni halusi vastata ja luvata parempaa, mutta vain harva tavoitti kansan.

Miten kävi arabimaailmassa muualla sitten? Sama kaava kuin Egyptissä, toistui myös muissa maissa. Libyassakin on tällä hetkellä presidenttinä kenraali. Irak… Syyria…

Ja miten kävi, kun Suomi itsenäistyi? Sisäinen taistelu kahden erilaisen tarinan välillä. Kun Jatkosota päättyi, niin Mannerheim (eli sotilasjohtaja) valittiin presidentiksi, koska yleinen käsitys, että vain hän pystyi pitämään kansa yhtenäisenä. Kun kirjapaino toi kansankielistä luettavaa ihmisille, niin alkoi Vatikaanin vallan alamäki.

Tämä pieni historiankatsaus opettaa meille jotainkin todella arvokasta: Vain tarinan avulla voidaan ihmisiä hallita. Se, joka väittää, että muutos tapahtuu ihminen kerrallaan, lukekoot siis historiaa.

Tällä hetkellä, jos haluat länsimaisissa demokratioissa järisyttää vallitsevaa hallintoa, niin varmin tapa on rakentaa me vastaan ne –uhkakuvaelma. Jankata kansalle tarinaa (tosi tai ei) kuinka ”me” kansana olemme uhattuina, kun ”ne” tulevat tänne sotkemaan meidän kulttuuriamme. Tämä tarina vetoaa evoluutiohistoriamme takia käytännössä jokaiseen sivistyneeseen länsimaahankin. Ilman tätä Trumpista ei koskaan olisi tullut presidenttiä. Hän käytti häikäilemättömästi hyväksi ihmisen ikiaikaista taipumusta uskoa, että vähänkin erilainen uhaksi. Trump tajuaa myös, että parhaat tarinat eivät koskaan ole täysin totta. Parhaat tarinat ovat muodossa, joka palvelee nimenomaan tarinaa, ei totuutta. Todella monessa Euroopankin valtiossa tietty porukka ratsastaa vaaleissa tällä ihan samalla kaavalla.

Oli kyseessä siis kansakunta, yritys tai mikä tahansa yhteisö, jossa ihmisiä on vähintäänkin satoja, niin sitä ei voi ohjata ilman tarinaa, joka sitoo ihmisiä.

Ja ei se riitä, että sinulla on tarina. Sinun pitää tehdä siitä tarinasta yhteinen, saada ihmiset uskomaan samaan kuin sinä. Miten tämä sitten tehdään? Mikä sitten erottaa hyvän tarinan huonosta? Millainen tarina saa ihmiset mukaansa?

Jatkamme tästä ensi tekstissä.

Ei hetki pysähdy, jos sinä et pysähdy ensin

Blogin vuosipäivä meni tällä viikolla. Istun nyt saman pöydän ääressä, saman läppärin kanssa, ja kävin jopa vaihtamassa samat vaatteet päällä. Vuosi on kyllä uskomattoman pitkä ja lyhyt aika.

”Mihin se aika oikein katoaa?” moni kysyykin. Ei se katoa minnekään. Sinä vain unohdat, kun et ehtinyt pysähtyä. Ajan lyhyys tulee siitä, kun painamme autopilotilla menemään ja elämä virtaa silmiemme edessä.

Kuppi hyvää kahvia ja tuoreen heinän tuoksu voivat huumata hetkeksi. Tai ne voivat olla kuin eivät olisikaan. Ei hetki pysähdy, jos sinä et pysähdy ensin.

Ei kaikella tosin tarvitse olla suurempaa merkitystä. Joskus ajan saakin antaa lipua.

Ihminen tarvitsee silti elämäänsä asioita, joita kohti hän voi kulkea. Se on ihan eri asia kuin kulkea poispäin jostain. Olen jutellut tästä työn ja harrastusten puolestakin paljon ihmisten kanssa ja yllättävän moni sanoo ”En mä ainakaan halua… ”, ”Ei mun elämän tarvi olla mitään suorittamista…”, ”En mä halua koko ajan jotain tavoitteita…”.

Miksi kertoa, mitä sinä et halua? Kerro, mitä sinä haluat. Se on se koko homman juttu!

Mitä paremmin me tunnemme itsemme, sitä paremmin me tiedämme, mitä haluamme. Ja sitä helpompi on mennä kohti unelmiamme. Ei idea olekaan saavuttaa koko ajan jotain, vaan idea on nauttia siitä matkasta, kun tekee niitä asioita, joita oikeasti haluaakin tehdä. Se ihana tunne, kun saa heittäytyä hetkeen. Se odottavan riemu; alkaispa jo.

Minulle kirjoittaminen ja maailman salaisuuksien tutkiminen ovat mitä minä haluan.

Kirjoitin viime vuonna 20 sivua romaania ja Suomen yhden parhaan kirjoittamisen opettajan ja kriitikon palautteen voisi tiivistää sanoilla: ”Tylsää paskaa”. Tuollainen palaute on aina tienristeys meille jokaiselle. Helppoa olisi ajatella, että ”antaa sitten olla, ei musta ole kirjoittajaksi. Kyllä mä tän arvasinkin”. Pakeneminen on ratkaisukeinona ihan ihmisen perusluonteessa.

Sillä pienellä elämänviisaudella, mitä minulle ehtinyt kertyä tajusin kuitenkin, että oikeastaan kaikki matkat elämässä näyttävät keskeltä katsoen epäonnistumiselta. Mikään ei koskaan mene kuin muumeissa, odottamaton ylämäkeä tulee aina reitille. Palautetta punnitessani kaikki palasi samaan kysymykseen, mitä minä oikeasti haluan. Se ei ole nimi kirjan kannessa, sankarinviitta tai kunniakirja olohuoneen seinälle. Haluan tehdä maailmasta edes pikkuisen paremman paikan. Haluan kirjoittaa. Haluan tutkia ja ymmärtää elämän salaisuudet, sen, mitä on olla ihminen. Haluan antaa muillekin mahdollisuuden nähdä tämä yhteinen elomme mielenkiintoisempana ja moninaisempana, kuin miltä se ohi kiitävänä arjen hetken näyttää.

Sitä minä haluan. Sen minä teen.

Vuonna 2017 kirjoitin blogiin 53 tekstiä, joita on katsottu 6405 kertaa. Onko se paljon vai vähän? Ei väliä. Ainut, millä on merkitystä, on, että se on ihan todella paljon enemmän kuin nolla.

Mihin asti riittää? Ei väliä. Se riittää juuri sinne asti, mihin minun taitoni ja haluni omistautua kantavat. Se riittäköön.

Yhdessä olemme kauniita. Rakkaus siunatkoon elämäämme tänäkin vuonna.