Hänelle oli velho laittanut mustat kivet silmiksi. Mutissut muinaisia sanoja ja sormet pinsetteinä varovasti asettanut kivet paikoilleen. Sitten velho oli rauhassa katsellut, ensin lähempää, sitten kauempaa, ollut tyytyväinen näkemäänsä. Lopuksi hän oli vielä kiillottanut kivien pinnat ennen kuin sanoi hyvästit ja hyppäsi pantterinsa selkään.

Mustat kivet, kaari kuin mantelissa. Niiden takaa alkaa syvä pudotus. Yksisuuntainen ovi valtavuuteen, josta voi kurkistaa, kunhan pitää kantapäänsä tukevasti ulkopuolella. Minkään, jonka sinne heittää, ei kuule putoavan.

Kun naapurini osti uuden auton, hän kertoi vaihtaneensa Fordin Bemariin, koska se kuluttaa vähemmän ja siinä on paremmat penkit. Ystäväni osti seitsemännet kengät, koska tarvitsi juuri syksyksi sopivat. Isompi television, koska siinä on niin paljon parempi kuva ja käyttöliittymä. Järjellä harkiten, viisas ihminen. Tunteet ovat Romeolle ja Julialle. Tuhoon johtivat. Vaikka muuten olen vakava, juuri tässä kohtaa elämää minua hymyilyttää.

Kun katson velhon asettamiin mustiin kiviin, järki murenee. Oikea poskeni alkaa hiljakseen menettää tuntoaan. Suuni pyrkii puhumaan, mutta epäilen sen louskuttavan kuin vauva pilttipurkin äärellä.

”Kerro mulle, miksi joku lupaa jotain, muttei sitten teekkään niin.”

Velhon lumous taukoaa hetkeksi. Sateisena kesäpäivänä aurinko pääsee hetkeksi vapaaksi pilven takaa ja jokainen pisara unohtuu saman tien. Ihmisen pienuus on intohimoni. Tunto palaa poskeeni, maailma ympärilleni.

Onhan hän todella kaunis, muttei elämää isommin.

”No eihän mikään elämässä koskaan johdu vain yhdestä syystä…”

En kuvittelekaan, että tietäisin totuuden, mutta tunnen ilmansuunnan. Ihmisen pienuus, siinä on vastaus melkein jokaiseen miksi-kysymykseen. Jos sinulla on pieni muistivihko, jota kuljetat mukanasi matkoillasi – kirjoita tuo sen takakanteen ja anteeksianto on ikuisesti helpompaa.

Juttelemme. Vaikka lumous taukosi, huomaan edelleen pintahengittäväni. Hän ei todellakaan päästä minua helpolla. Tunnen pienen piston rintakehässäni oikealla puolella. Siitä se siirtyy hiljakseen vasemmalle kuin olisi todellinen. Moderni hydra hakee oikeaa asentoa; otus, jolla on yhdeksän, tai sata, päätä. Tämmöisinä hetkinä nousee epäilys, olenko koskaan tehnyt mitään vain siksi, kun se on järkevää.

Ehkä sinua kiinnostaa, miksi istumme yhdessä. Mustat kivet, siinä on syy. Kohtasin ne ensi kerran keväällä ja velhon muinaiset sanat purivat välittömästi. Kuka hän sitten on? Juuri sitä rohkaistuin lopulta selvittämään. Päätöksestä huulien liikkeeseen kului lähes kaksi kuukautta, sellainen minä olen. Juhannuksen jälkeen harjoitusten lopussa hän sanoi:

”Joskus treeni kulkee ja joskus ei. Elämä on ihmeellistä.”

”On se kyllä, haluisitko lähteä huomenna vaikka kahville jutteleen lisää?”

”Ai mistä?”

”Elämän ihmeellisyydestä.”

Niin se meni. Kuulostaa helpolta, mutta aiemmat kaksi kuukautta olin vartonut, pohtinut ja pelännyt. Tartuin hetkeeni, kerrankin. Toki voisin jutella mistä vaan, jokainen aihe olisi reunamerkintä hänen lumoonsa. Ja en minäkään ihan sekaisin ollut. Täytyy olla tarkka, ettei itse päädy reunamerkinnäksi. Toivoin, että hän löytäisi velhon jäljen minussakin.

*

Kun hän sanoi, että täytyy lähteä, iltavuoro alkaa, ensimmäistä kertaa huomasin hänen olevan lähes päätä minua lyhyempi. Seistessämme siinä eri mittaisina hän katsoi minua silmiin. Mustat timantit alaviistosta. Luoja, mitä eteeni toit. Niissä yhdistyi voima ja viattomuus. Kuin varttunut sudenpentu pyytäisi silmillään, vaikka voisi purra sielusi irti. Hän tarttui minua oikeasta kädestäni ja painoi kevyen suudelman huulilleni.

”Nähdäänkö uudestaan?”

Velhot, Merlinit ja Milla Magiat, vihaan heitä jokaista. Louskutan pilttiä ja saan vaivoin vastatuksi:

”Ehkä.”

Hän ottaa laukkunsa olalla, takin käsivarrelleen ja lähtee.

*

Laitan Spotifyista bluesia soimaan ja nostan jalkani sohvalle.

”If I go through those same things again, I’ll be worse off than I started.”

Olen aina pitänyt Robert Crays:tä. Huoleton, kaunis ääni mutta vahvat kädet, joita Stratocaster tottelee sokeasti. Tässä minun on hyvä olla, miettiä elämää, koskettaa sitä, joka olen.

Ihmisen pienuus. Kaikesta, mikä kerran on sanottu, aika lähettää sanoja unholaan, siirtää pilkunpaikkoja ja tekee huutomerkistä kysymysmerkin.

En aio toista kertaa lähteä hänen kanssaan treffeille. Siihen tiivistyy valtava osa siitä, minä olen.

Mustien kivien lumo, oletko koskaan kuullut, miten taika päättyy?

En lähde siihen, mikä hehkuu. En osaa olla peloton, heittäytyä ja luottaa, että elämä kantaa. Olen sanonut rakkaudelle useammin ei kuin kyllä.

Ihmisen pienuus, siinä on vastaus melkein jokaiseen miksi-kysymykseen. Jos sinulla on pieni muistivihko, jota kuljetat mukanasi matkoillasi – kirjoita tuo sen takakanteen ja anteeksianto on ikuisesti helpompaa.