dopamiini

Ei ollenkaan turha mainos

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

”Älkää jättäkö matkatavaroitanne ilman valvontaa”, mies katosta ohjeistaa. Kosketan varmuudeksi reppua selässäni. Kuulutus saa minut usein miettimään, miksi joku haluaisi tuoda pommin lentokentälle. Niin maailmassa tapahtuu, kyllä sen tiedän, mutta miksi? Se onkin vaikeampi ymmärtää. Päästääkseen lentokentälle täytyy ostaa lentolippu. Miksei hankkia samalla vaivalla lippua jonnekin, missä olisi parempi olla ja unohtaa se pommi? Lennän usein ja olen kuullut kuulutuksen lukemattomia kertoja. Voisi luulla, että olen ajatuksessa jo pidemmällä.

Tässä terminaalissa on myös liike, joka myy rannekelloja (ihan oikeita kelloja, ei niitä, joita joutuu yöllä lataamaan). Omega, Breitling, Tag Heuer… kylteissä on yksivärisellä pohjalla kookkailla kirjaimilla brändin nimi. Vain Chopardin fontti pakottaa tavaamaan hetken pidempään. Kun kävelen liikkeen ohi, tunnen ajoittain halua poiketa. Seamaster ranteessani voisin olla kuin tuo kiiltopahvinen James Bond. Ajatus siitä, että minullakin olisi puku päällä ja tuhansien eurojen kello, koettelee omakuvani kestävyyttä.

Melkein aina, kun kuljen tässä terminaalissa, mietin hetken kelloja (jos tuo kuulutus tulee juuri tämän liikkeen kohdalla, saatan unohtaa kellot). Katse vierii yksiväristen kylttien lupauksessa, pää kääntyy kuin armeijan ohimarssissa.

Tänään astun kynnyksen yli, metrin liikkeen puolelle, tuijotan pahvi-Bondia silmiin. Vähän hölmön hommaa, mutta jokin hetkessä tasoittaa tilejä. Olen nähnyt kaikki Bond-elokuvat, viimeistään Roger Mooren fysiikalla hänen olisi pitänyt kuolla. Ei Bondilla tosin siihen ole ollut aikaa. No Time To Die, 25. Bond elokuva, tulee ensi-iltaan tänä vuonna. Craig näyttää tavallaan aidolta agentilta, vaikken aitoa agenttia ole koskaan nähnytkään. Ceci n’est pas une pipe, Magritten kuuluisa teos. Ei kuva piipusta ole piippu, olen filosofiaa sen verran selaillut. Tumma sävyinen kiiltopahvinen kuva kuvitteellisesta hahmosta vakuuttelee minua sijoittamaan enemmän kuin kuukausipalkkani rannekelloon. Kaikkea voi venyttää ja rajat ovat aina houkutelleet ihmistä. Eihän olisi rajaa, jos sen toisella puolella ei olisi jotain rajaamisen arvoista.

Kun olin saanut haluamani pahvi-Bondin tuijottamisesta, huomasin myyjän lähestyvän minua. Hänellä on pinkki mekko, jonka päällä musta neule. Hänen vaaleat tasaisesti leikatut hiuksensa koskettavat juuri ja juuri neuleen kaulusta. Silmälaseissa on paksut mustat sangat, huulien väri sävyyn mekon kanssa. Kaikki hänen päällään on yksiväristä, ei semmoinen ole kellokaupassa sattumaa. Hänen hymynsä on kokeneen naisen hymyä. Kun hän kysyy, voiko hän auttaa, minun on vaikea vastata.

”Onko teillä Omegan Seamasteria”, kysyn asiaa harkittuani.

”On meillä, haluaisitko nähdä sen?”

”Enpä oikeastaan. Kiitos kuitenkin.”

*

En ole lentänyt hetkeen, mutta aina välillä lentokenttä haluaa tulla mieleeni. Pommi ja Seamaster – eilen saunassa mietin, vaihtaisiko pahoja asioita aikova pomminsa kalliiseen kelloon. Myisi sen ja päästäisi pahasta irti. Aloittaa tuhansien eurojen turvin uusi elämä jossain toisaalla. Nainen, joka pukeutuu yksiväriseen, voisi toimia välittäjänä.

Kun tänään hain postin, siellä oli jälleen lainatarjous. En tiedä, miksi olen valikoitunut kohderyhmäksi, mutta sitkeyttä heiltä ei puutu. ”Jopa 20 000 euroa heti ilman vakuuksia”, luki jo kirjekuoren takakannessa. Sillä summalla saisin kellon ja lentolipun, mahdollisuuden aloittaa alusta. Ajatus ei juurikaan viehätä minua. Ei se ole piippu. Magrittea sanotaan surrealistiksi, mutta voiko tuota enää selkeämmin sanoa?

Kun selaan postipinkkaa edemmäksi, 5-vuotias ilmestyy eteeni muumisakset kädessään:

”Iskä, onko sulla mitään leikattavaa?”

”On mulla, odotas. Leikkaa tämä niin pieneksi kuin haluat”

Ei mene kuin hetki, kun paloissa lattialla lukee Jop, a 20, 000, euroa het, i ilm. Näiden yllä sakset ja hymy. Ei ollut turha mainos ollenkaan. Jätän 5-vuotiaan tekemään itse päätöksensä, onko leikkaustyö kesken vai valmis ja siirryn sohvalle tekemään ei-mitään. Nimenomaan ei-mitään. Pahvi-Bond, lainatarjous ja niiden seireeniserkut vaanivat niin lähellä, että ei-mitään on tullut asiaksi, jonka haluan erikseen alleviivata. Asettelen tyynyä paremmin niskani alle ja suljen silmäni. Ei-mitään tuntuu ei-miltään, kunnes jokin paikka kehosta väsyy ja vaatii huomion. Hetki näiden välissä on maineensa veroinen. Ei tarvitse olla mitään vailla.

Potkaisen tyynyn pois pohkeideni alta, suoristan vilttiä ja suljen silmäni uudelleen. Kuulen, kuinka keittiössä sakset käyvät. Leikata jokin osiin, räjäyttää jokin osiin. Vähän lähtee laukalle, mutta en tuomitse ajatusta vielä. Jotain leikkaaminen ja räjäyttäminen ihmisessä palvelee, kun niiden äärelle aina uusi sukupolvi tiensä etsii. Lentokentän pahvinen Bond, lähes 70-vuotta vanha kuvitelma, myy minulle 150 vuotta vanhaa kellomerkkiä tuhansilla euroilla. Syvältä pitäisi itsensä tuntea, että lentoasema voisi näyttäytyä vain mahdollisuutena matkustamiseen.

”Iskä, mitä mä nyt teen?”, 5-vuotias ilmestyy olohuoneeseen.

”En tiedä, mitä haluaisit tehdä?”

”Noku en mä tiedä.”

Kysymys ilmassa, me hiljaisuudessa, kumpikin katselee tahoilleen. Juuri tämän takia kai pommeja ja Bondeja tehdään. Täyttämään sitä, mikä itsessä jäi kysymysmerkiksi. Ei kukaan hetkessä hullutuksiin rakastu, mutta pikkuhiljaa, tavu tavulta. Seamaster ranteessa minulla olisi menetettävää. Niin kalliille kellolle on keksittävä merkitys, on oltava tilanteen tasalta. Silloin se käy järkeen, eikä lainanlyhennys niin haittaa.

In medio stat virtus, kultainen keskitie. Uskon, että sellaiset kyllä pitävät matkalaukustaan huolen.

Jostain kuitenkin kaiken täytyy alkaa

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Huoneessani on todella kylmä. Kaihtimien välistä kyllä ryömii aurinko, muttei lämmitä. Hieman väkisin toimittaa asiaansa, ihan kuin sillä ei olisi muuta paikkaa, mihin mennä. Valo kiusaa silmiäni heijastuessaan television ruudulta. Lehdessä luki, että tämä on lämpimin talvi aikoihin. En tiedä onko vika minussa, toimittajassa vai kaihtimissa, mutta minun oli pakko vaihtaa paksumpi paita. Haluaisin kirjoittaa, mutta auringonvalossa paleleminen lähestyy liiaksi Kafkaa, eivätkä taitoni riitä sille polulle. Kesällä auringossa oli liian kuuma ja samalailla se häiritsi kirjoittamista. Oikeastaan joka hetki, kun haluaisin kirjoittaa (ja niitä on usein), aurinko ottaa siihen jonkinlaisen kannan. Mielestäni tämä pitäisi huomioida tässä maassa paljon paremmin. Jos jonain päivänä minulla on kirjoittajana tuloja, verovähennyksiin kuuluisi ehdottomasti kaikki ne tavat, joilla aurinko on työtäni vaikeuttanut.

Asun omakotitalossa, jossa on kolminkertaiset ikkuna ja jonka isosta olohuoneesta näkyy puistomainen piha. Lähin naapuri on pienen tiheän metsäkaistaleen toisella puolella. Suurin osa kaistaleen puista on minun puolellani, joten en kanna huolta muurimme pysyvyydestä. En halua silti, että ajattelet minun täällä olevan ja nauttivan rauhasta. Kylmä tuntuu samalta missä tahansa, eikä sellainen rohkaise juuri mihinkään.

Voisin polttaa lisää puita kellarin pesässä, ja sen jälkeen polttaa vielä lisää, eikä täällä enää olisi kylmä. Niin se menisi, mutta sen jälkeen minun täytyisi kirjoittaa hyvissä olosuhteissa. Hyvä on muuten hyvää, mutta totta puhuakseni en usko, että kukaan koskaan julkaisee tekstejäni. Täytyy uskoa itseensä, tiedänhän minä sen, mutta ei minulla senkään jälkeen ole painokonetta. Paksussa mustassa villapaidassani voin kirjoittaa kappaleen ja puhallella sormiini lämpöä. Sen jälkeen harmitella, miten paljon kauniimpia sanoja sormeni kirjoittaisivat toisissa olosuhteissa. Viinin ja piipputupakan makuisia kuin Sartren sanat pariisilaisessa kahvilassa. Kukapa haluaisi itsensä takia epäonnistua?

On minulla toki muitakin ongelmia kuin auringon amatöörimaisuus. Teksteistäni puuttuu kerronta. Pitäisi rauhassa kuvata miljöötä, antaa lukijalle mahdollisuus mielessään nähdä kuka ja missä toimii. Tehdä ero teeman ja reeman välille. En minä kirjoittamisella aloittanutkaan aikoinaan, vaan musiikilla. Musiikissakin kylmä tekee hallaa, mutta jotenkin onnistuin ratkaisemaan asian. Eräs opettaja kerran otti nuottipaperin eteemme ja piirsi sävelkulun ja sille harmonian.

”Näin se menee”, hän julisti vakavana kuin korkeimmassa oikeudessa. Uskon ja siksi en asiaan sekaantunutkaan. Olin jo ehtinyt rakastua, eivätkä nuotit sopineet suhteeseemme. Rakastunut semmoisiin miehiin, jotka pukeutuvat farkkuihin. Ei semmoista noin vaan nuotiteta. Farkkujen taskussa on pari plektraa, tupakkiaski ja eilinen narikkalappu. Albert Järvinen sekoitti duuri- ja molliasteikkoa mielensä mukaan.

Niin se kerronta teksteissäni, en vastaan väitä, hyväksi se varmasti olisi, mutta tänäänkin autossani soi Get on. Vähän mentalismia, jossa vanhat säännöt ovat toissijaisia ja kuulijalle jää ennen kaikkea kokemus. Remu, jos luet tämän, olen käytettävissä.

Huonoa kerrontaa on loppujen lopuksi vaikeampi selittää kylmyydellä pois. Pakko se on hyväksyä. Nyt on vasta aamu, minulla on koko päivä aikaa. Täytyy laatia suunnitelma. Sellainen, jossa jokin on toisin, mutten kuitenkaan menetä kasvojani.

Pannuhuoneen uunissa sanomalehti lehahtaa liekkiin aina hetkessä, mutta pahvi on sitkeämpää. Yhdessä ne toimivat hyvin. Tungen pesän aivan täyteen puita ja vilkaisen pyöreää mittaria. Sitä tekee aina mieli kopauttaa sormella, vaikkei se mitään autakaan. Mittari kertoo 20 celsiuksisen veden kiertävän pattereissa. Kun tuo pesällinen on noin puolen tunnin päästä palanut, näyttää mittari melkein viisikymmentä celsiusta (en ole ennustaja, olen vain nähnyt tarpeeksi). Silloin yläkerrassa on sopivasti, muttei radikaalisti, lämpöisempi. Tuon puolen tunnin odottelun käytän lukeaksesi kirjoista kerrontaa. Se on suunnitelmani.

”Ujoja ja vaiteiliaita olivat talonpoikaistytöt, mutta pukujen loistavuudessa ja kalleudessa useat heistä uljaasti saattoivat kilpailla, vaikka muodeissa lienevätkin myöhästyneet”, kirjoittaa Alkio.

Kertoahan Alkio osasi, mitä vähän vuosisata välillämme hauskuuttanut kieltä. Tapperin Harrin höpöttely puolestaan alkoi väsyttämään toisen sivun ensimmäisessä kappaleessa. Hyvin hänkin silti puhuu, vaikkei mitään sanokaan.

”Niin meni talo työlle, isäntä jäi hetkeksi yksinään niiden pienten ilmiöiden keskelle, joiden olemassaolon hän äsken niin omituisesti oli todennut.”

F.E. Sillanpäästä on vaikea olla pitämättä. Saksalaiset sensuroivat hänen romaanistaan juoppokohtauksen pois, kun se ei sopinut arjalaiseen tyyliin. Kun fasisti sensuroi, niin silloin on väkisinkin onnistunut kuvaamaan jotain todellista.

Vilkaisen kellooni, kun huomaan villapaidan käyvän liiaksi. Kolme varttia kotimaisille sanan mestareille, olette paikanne ansainneet – Tapper myös, vaikka minua väsyttikin. Mahtuuhan sitä monenlaista. Käyn sulkemassa kellarista pellin, ettei ulkoilma ryystä kaikkea lämpöä itselleen. Portaikon keltaiset seinät, aurinko olohuoneen ikkunassa hangen heijasteena. Tunnustelen itseäni, ihan hyvähän tässä on olla, kylmäkin toistaiseksi kolmen lasin takana.

Puristan kolme appelsiinia mehuksi lasiin ja palaan suljettujen kaihtimien huoneeseen. Mieleni tekisi vielä vartoa, vaan pian kylmä palaa. Alkio ja Sillanpää mielessäni, pelko sormenpäissäni. Jostain kuitenkin kaiken täytyy alkaa.

Eikä minun tarvinnut koskaan sanoa hyvästejä

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Heikkoa jäätä on kahdenlaista. Pakkanen voi olla aluillaan, jään pinta ehtinyt vasta ohueksi. Jos kylmä kääntyykin kannoillaan, kuten se joka kevät tekee, paksukin jää on lopulta heikkoa. Lopputulos on molemmissa sama, se kantaa ihmistä heikosti.

Syksyllä eivät uutiset kerro, että pilkkijä hukkui heikkoihin jäihin. En muista koskaan näin käyneen. Juurihan oli kesä, vasta hetken pakastanut. Kuka hullu lähtisi uhmaamaan kohtaloaan? Kun talvi kevään korvalla taipuu auringoksi, heräävät suru-uutiset toistamaan itseään. Kulkija kulki ja upposi, miksi näin täytyi jälleen käydä? Kaikki ovat siitä lukeneet, vain harva nähnyt tapahtuvan, voiko se silloin olla totta samassa ulottuvuudessa, jossa minä hengitän?

Tämä on maailman sääntö, ihmistä varten kirjoitettu: Menneisyys määrittää, mitä sinusta tänään uskon. Voisi olla toisinkin, mutta silloin meidän täytyisi pinnistellä, venyttää sitä, mikä tulee itsestään. Koko talven se on siinä ollut, pitänyt pintansa. On niin vaikea hyväksyä asioiden muuttuvan. Luopua siitä, minkä kanssa on elänyt ja mennä eteenpäin.

Kun jää syksyllä on vielä heikkoa, tiedän, mihin kaikki johtaa. Täytyy vain antaa aikaa. Aluissa pärjäämme, osaamme olla ja antaa anteeksi heikkoudet. Alku on lupaus, jonka varaan voi laskea oikeastaan mitä haluaa. Keväällä ei ole lupausta, jää vain heikkenee. Hyväksyäkö muutos vai vieläkö kokeilla?

Tässä on rakkauden mittainen riski.

Vesi ja jää, ei niitä voi toisistaan erottaa, kaksi on tullut yhdeksi. Jää, jolla talvella kävelet, on vesi, jossa kesällä uit. Kun annat menneisyyden määrittää, kestihän se eilenkin, olet likinäköinen. Miksi katsoa vain sinne saakka, jolloin asiat olivat, kuten nyt? Vahvistaa, sitä, mitä haluaakin vahvistaa. Ei semmoisessa ole järkeä, vaikka se hetkeä helpottaakin. Katso elämää elämänmittaisena, sillä sitä se tosiaan onkin.

Älä pety häneen, joka ei ole kuin eilen. Likinäköisyys on rakkauden vihollisia. Kaikki muuttuu kuitenkin, se on elämän ydintä. Jos haluan olla viisas, pinnistän ajatustani silloin, kun jäät alkavat sulamaan. Voisinko nähdä lupauksen siinäkin, missä se, mihin totuin, muuttaa muotoaan? Malttaa, vaikkei se kannakaan. Ei sinun tarvitse olla sama kuin eilen kelvataksesi. Ymmärrätkö, kuinka ison eron tämä lopulta tekee?

Kun kesän ensi kertaa pulahdan veteen, rakastun uudelleen, eikä minun tarvinnut koskaan sanoa hyvästejä. Sinä ihollani, aurinko kasvoillani. Kelluessani hiljaisissa aalloissa pinta kantaa jälleen. Kiitän itseäni, että maltoin, enkä jääräpäisyyteeni hukkunut.

Mikä asia elämässä lopulta olisi tätä tärkeämpää?

Pidin heitä vähän tyhminä

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Minun oli vaikea ymmärtää isoäitini appelsiinipuuta. Se kasvoi mustassa isossa saavissa olohuoneen ikkunalla. Lehdet olivat nahkean tuntuisia ja teräväkärkisiä. Niitä oli kiva pyöritellä käsissään rullalle, se tosin täytyi tehdä mummolta salaa. Hän piti puuta suuressa arvossa, jutteli sille kuin vanhalle tutulle. Missään muualla en ollut kuullut edes puhuttavan, että appelsiinipuuta voisi pitää omassa olohuoneessaan. Appelsiinit tulivat Afrikasta tai Kiinasta, en ollut ihan varma, mutta kaukaa kuitenkin. Siinä se silti oli, appelsiinipuu olohuoneessa, ainoa laatuaan.

Kaikkea, mitä on vain yksi, on lapsen vaikea ymmärtää. Jos on kaksi, voi sanoa, että tämä on samalainen kuin tuo. Se käy järkevää. Yksi – se vain on. Mistä se on tullut ja miksei niitä ole muualla?

Kun puuhun ensimmäisen kerran puhkesi valkea kukka, se oli jännittävin kukka, jonka olen elämässäni nähnyt. Kasvaako siitä todella appelsiini? Silloin se, mikä jo valmiiksi oli ainoa laatuaan, olisi jotain vielä enemmän. Käsittämätön kertautuisi. Yhdessä ihmettelimme kukkaa ja mummo kirurgin vakavuudella suihkutteli vettä kosteudeksi. Saattoi kukkaan lopulta pieni vihreä pallo muodostua, mutta lähelläkään appelsiinia se ei ollut.

Sittemmin kukka ilmestyi jokainen vuosi ja edelleen muut sitä ihastelivat. Minulle se symbolisoi enemmänkin petettyä lupausta. Kiinanpommi, jossa on sytytyslanka, muttei ruutia, suutari. Isommat pojat huutelivat kerran toisilleen tuhkamuna. Sen verran ymmärsin, että se tarkoittaa suurin piirtein samaa asiaa kuin pommi, joka ei räjähdä. Mummon appelsiinipuu oli tuhkamuna. En muista, minne se lopulta päätyi. (Eikä toki se, minne minä näen asioiden siirtyvän, tarvitse olla, mihin ne päätyvät.)

Only God can judge, luki tatuoituna väsyneen oloisen naisen käsivarressa Grenoblen rautatieasemalla. Ehkä siinä on totuutta, olihan appelsiinipuu vuosikymmeniä sitten sitä, mitä minä olin. Ainutlaatuinen vain siksi, koska en ollut nähnyt toista. Ensimmäisen valkean kukan lumo, nousu, ja sen jälkeen tuho. Jäljelle jäi petetty lupaus, tuhkamuna multaan upotettuna.

Tänään ymmärrän, kuinka itse tarinaani selostin. Ei lapsi ymmärtänyt, että on monta tapaa olla. Ihminen luokittelee luontoa, ei luonto ihmistä. Sokeaksi tulin kaikille myöhemmille kukille, koska odotin appelsiiniä. Kunpa kaikelta ei aina heti odotettaisi niin valtavia. Kun muut ihastelivat aina uutta kukkaa, pidin heitä vähän tyhminä. Tyhmän on helppo nähdä tyhmiä ympärillään.

Eivät he odottaneet appelsiinia, he näkivät valkean kukan.

Poikkeava täytyy arvioida erikseen

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Hänen ruskeat silmänsä katsovat voimakkaasti suoraan pupilleihin. Hän puhuu vain päälauseilla, jotta katseelle jäisi riittävästi tilaa. Vilkaisen, mutten kykene vastaamaan katseeseen, olen joko tai -tilanteessa. Kuuntele tai katso, molempia en voi saada.

Välillämme on metri, se on ihan liian vähän. Hän hehkuu kuin ahjo, liikaa ja kannaltani tarpeettomasti. Istun poikittain ja tuijotan pistorasiaa seinässä. ”Sinne ei missään nimessä saa laittaa naulaa”, painotti isä moneen kertaan lapsuudessa. Varoituksen jälkeen oli mahdoton olla kiinnostumatta, miltä tuntuisi työntää naula. Ihan vähän vain varovasti … ja … hemmetti, unohdin kuunnella.

”Mitä jäit miettimään?”, ahjo katsoo minua.

Olen ahdistunut, yllätetty riistaeläin, joka miettii vaihtoehtoja, muttei tunnu keksivän yhtäkään.

”Kuulostaa mielenkiintoiselta, jatka vaan..”.

Kaikkeudessaan hän on kuin muutkin, nauttii ilmatilasta.

Ahdistaa, mutta tunnen tämän pelin. Hän haluaisi, että olen, kuten hän haluaisi, että olen. Kaikki poikkeava täytyy arvioida erikseen. Siinä minun on vaikea voittaa. Minusta tulee sitä, mitä hänen ruskeat silmänsä näkevät ja sellaisena tulen myös kohdelluksi.

Onneksi en minäkään syntynyt eilen. Olen oppinut oman pelastukseni. Mitä kannattaa tehdä silloin, kun näyttää, että olen häviämässä?

Yllätä.

Oikea ajoitus ja yllätys kasvaa potenssiin. Hetkessä se rikkoo sen, minkä toinen luuli jo uittaneensa haaviin.

Nostan jalan koukkuun syliini, vasemman, koska oikea jostain syystä ei ole koskaan taipunut siihen asentoon, ja nojaan taaksepäin. Bluffaan, mutta kokeneesti. Kirjoittamaton sääntö sallii, että rennossa tilanteessa on lupa katsoa, minne haluaa.

”Sanoit äsken, että olet ankara itsellesi näissä asioissa. Miksi juuri näissä, eikä muissa?”, kysyn vuorostani.

Suunnanmuutos, rytminvaihto – liioitellakseni urheilutermein suoritustani. Tämä on minun yllätykseni. Kysyä jotain hänestä itsestään, pakottaa miettimään vastausta. Lapsellista paskaa, kuvaili kaverini viime torstaina ajatusta. Olkoot. Kun on tarpeeksi monta kertaa ahdistunut, ei tyylipisteet juurikaan kiinnosta.

Hän haluaa vastata hyvin, varoa puhumasta ohi suunsa, olla koherentti katseensa kanssa. Kaikki ne valmiit repliikit, jotka huokuivat voimaa, vettyvät hetkessä. Kun hän lopulta vastaa, hän korjaa asentoaan kaksi kertaa. Se tarkoittaa, että ihminen pyrkii esiin. ”Muistatko hetkeä, kun ensimmäisen kerran huomasit olevasi itsellesi ankara?”, jatkan kysymistäni.

Hänkin kääntyy nyt hieman sivuttain, ehkä löytää katseellaan saman pistorasian. Nyt me olemme, tästä se alkaa. Kaikki, mitä ennen tätä sanottiin, saa puolestani painua ikuisesti unholaan.

Maailmassa on säännöt, muodostuneet ajan kanssa kuin joet vuorien kylkeen. Ei niitä kukaan erikseen kirjoittanut.  Aitous on ikuinen ihanne, mutta hetki on aina kompromissi. Se alkaa, kun lakkaa olemasta jotain ja sen sijaan vain on. Epävarmuudessa voimme puhua pienen isoksi, esittää vaihtoehto vääjäämättömyytenä, mutta vaikka sen harvoin ääneen sanommekin, ei semmoinen mene täydestä. Kohtaaminen värähtelee riitasoinnussa, molemmat ovat varuillaan, tuijottavat tai katselevat pistorasioita. Sellaisen hetken ainut tavoite täytyy olla sen hetken päättäminen.

Anna ihmisen tulla esiin. Se on kuitenkin ainoa, mitä me todella olemme.

Ei kenenkään sielu kestä semmoista

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Vaikka meillä olisi tilaisuus kulkea toisen kengissä, se ei tarkoita, että osaisimme tehdä niin. Mitä näemme ei ole edessämme, vaan sisällämme. Aistit tulkkeinamme tekevät parhaansa, mutta lopulta ne palvelevat aina kantajaansa, itseämme, eivät koskaan kohdetta. Silloin on yksinkertaisen kulkijan helppo jäädä voitolle. Jättää miettimättä, uskoa paljon vähästä.

Minulla kädessä iso arpi. Olimme 10-vuotiaita ja sinä päivänä oli hellettä. Kaverin perhe oli hankkinut kultaisen noutajan. Itsekin olin aina toivonut koiraa, joten osasin iloita heidän puolestaan. Juoksutimme noutajaa pitkin hiekkatietä edes takaisin. Minä ja paras kaverini. Kaikkien energia oli sitä laatua, joka ei vähene touhuamalla.

En edes huomannut koiraa vierelläni, ennen kuin se törmäsi pennun innolla jalkoihini. Kaaduin täydestä juoksuvauhdista hiekkatielle ja löin käteni. Kämmen täyttyi verestä, kun mietimme, mitä tehdä. Virutetaan, desinfioidaan ja teipataan laastareilla umpeen. Hyvin se toimi, arpi jäi.

Siitä on jo 27 vuotta. En tiedä, mitä maisemaa hän tänään katsoo. Me olimme ystävät ja sille oli aikansa. Kun näen arven kädessäni, muistan hänet – kesän ja heidän kultaisen noutajan. Muiston rakkaus piirtää pisaran, jonka tottuneesti pyyhkäisen, ennen kuin kukaan voisi sen nähdä.

Sinä näet vain arven, siinä kaikki.

Säännöt ovat kaikille samat, sinä jatkoit. Ehkä ne ovat. Elämä ei ole.

Kerro minulle kaikki, mitä teen väärin ja minä kuuntelen. Sisimpääni on pidempi matka, ei halusi tehdä minusta kaltaistasi ole mitään verrattuna arpeen kädessäni. Kyllä minuun sattuu, mutta pinta paranee aina.

Silmät näkevät, korvat kuulevat, puhuvat pääsi sisällä, selostavat elämää. Arvaavat, koska eivät muuhunkaan pysty. Sinulle olen aukeama, itselleni kirja. En ole koskaan väittänyt, ettenkö tekisi virheitä. Mutta kerro sinä, mikä tekee virheestä synnin? Ehkä sama voima, joka rakentaa murusista totuuden ja saa uskomaan itseensä?

Juuri se, joka palvelee kantajaansa.

Ei kaikkea voi vääntää rautalangasta, ei kenenkään sielu kestä semmoista. Vähemmän on riitettävä, ihminen ihmiselle. Ymmärtää, ettei kaikki, mitä näemme ole totta. Joskus aistimme kertovat tarinoita itseämme varten. Suojelevat meitä viimalta.

En minä sinua syytä. Ihminen ihmiselle, niinhän minä sanoin. Halusin vain kertoa, että rakastamalla pääsemme pidemmälle.

Arpi ja aukeama – haluaisitko lukea pidemmälle?

Tyhmä menee seinästä läpi

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Jokainen meistä on kuullut tarinan, jossa vaikeasta sairaudesta tai onnettomuudesta selvinnyt kertoo, kuinka rankat tapahtumat laittoivat arvomaailman uusiksi:

”Enää ei ole minnekään kiire, nyt on aikaa perheelle.”

”Lopetin alkoholin ja tupakan kokonaan ja kuntoilen joka päivä”.

Yksi asia, minkä nämä tarinat kiistatta todistavat on, että ihmisessä asuu kyky radikaaliin muutokseen. Toinen esimerkki isoon muutokseen pystymisestä on uskoon tuleminen. Valon ja vapautuksen löytäminen dogmista antaa samanlaisen sykäyksen kuin raskaan kokemuksen läpikäyminen.

Vaikeuksista voittoon on kiistämättä hieno tarinankaari, mutta yksi kysymys herää vahvasti: Miksi ensin piti tulla rekkalastillinen vaikeuksia ja vasta sitten muutos? Miksi henkilö ei tehnyt muutosta jo aiemmin, jos autuus uusista valinnoista on niin suuri? Ja miksei tarinan kuulijat saman tien muuta itse omaa elämäänsä?

Teoriassa elämänsä muuttaminen itsekurin avulla on mahdollista. Iso ongelma siinä kuitenkin piilee. Itsekuri on keinotekoista merkityksen luomista. Päätämme hetken raivolla jotakin ja päätämme, että nyt tämä on tärkeää. Tärkeys asioille ei kuitenkaan muodostu pelkästään päättämällä. Väkivoimalla päättäminen on hetkellinen yritys kaventaa itsemme jonkin keksimämme idean muotoiseksi. Tämä yritys vapaaehtoisesti luopua vapaudestamme ja ryhtyä itsemme rengiksi ei koskaan ole kestävä, vaan monella tapaa ihmisyyden vastaista.

Juuri siksi tahdonvoiman ero vaikeuksien kautta muuttumiseen on valtava.

Tuska, kipu ja ahdistus ovat asioita, jotka koodaavat aivomme uusiksi. Kun aikaisempaan toimintatapaamme liittyykin onnettomuuden tai sairauden jälkeen hyvin vahva tuskan ja kivun mielikuva, on muutos paljon helpompaa. Kukaan ei halua kokea aivoinfarktia, syöpää tai kolaria uudelleen. Niihin liittyy järisyttävän vahvat negatiiviset mielikuvat. Näiden negatiivisten mielikuvien välttäminen  tuo mielihyvää. Ainekset radikaaliin muutokseen ovat valmiit: Pelko siitä, että kauheus tapahtuu uudestaan ja ilo siitä, että toisin tekemällä voi välttää kauheuden uusiutumista, ovat vahvoja voimia muutoksessa.

Uskonnoissa voi pelko ikuisesta kadotuksesta, jumalan siunauksen menettämisestä tai seurakunnan hylkäämisestä olla riittävän tuskaisa mielikuva, jotka saavat meidät toimimaan toisin. Myös uskonnoissa ihmiset kokevat paljon voimaannuttaviakin kokemuksia, jotka helpottavat menemistä kohti hyviä asioita. Yhtälö toimii siis samalailla.

Tämän vuoksi, kun haluamme muuttaa elämässämme jotain, ei asioita kannata rakentaa pelkän tahdonvoiman päälle. Täytyy miettiä syvemmin, mitä oikeastaan haluaakaan muuttaa ja miksi? Mitä tapahtuu, jos en muuta mitään? Mitä tapahtuu, jos muutan? Mitä oikeastaan haluan?

Mitä paremmin tutustuu itseensä ja omaan ajatukseensa muutoksesta, sitä helpompaa on muutosta todella lähteä rakentamaan. Tahdonvoima on keinotekoista vapaudesta luopumista, ihmisyyden kieltämistä. Itsensä parempi sanoittaminen sen sijaan on ihmisyyden todeksi elämistä.

Sinä kelpaat jo sellaisena kuin olet. Jos haluat muuttua, voit sen tehdä, mutta pakko ei ole.  Ja jos kuitenkin haluat muuttua, niin mieti rauhassa, mitä ja miksi ja mitä sitten.

Muutos, jota oikeasti tietää haluavansa, tuo elämään paljon onnea. Tahdonvoimalla väkisin rynkytys ei puolestaan tuo kuin paskan maun suuhun. Elämä ei ole vain asennekysymys.

Vain tyhmä menee seinästä läpi, jos vieressä on ovi.

Liian vähän ekoja kertoja, liian paljon kiirettä

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Sanomme helposti, että vuodet menevät niin nopeaan. Toisaalta yhdessä tunnissa ihminen ehtisi jo tehdä paljon. Yksi vuosi on 8760 tuntia. Ei semmoinen aikamäärä voi kadota nopeuttaan. Miksi se sitten tuntuu, että aika nykyään menee nopeampaan kuin enne? Syitä siihen on hyvin todennäköisesti kaksi.

Kaikki muistavat ekan kerran. Ei niin väliä, oliko se ensimmäinen kerta ulkomailla, ensi suudelma tai ensimmäinen oma kännykkä. Merkitykselliset kokemukset jättävät kestävän tunnejäljen. Kun ihmiselle tulee ikää ja kokemuksia, merkitykselliset ensimmäiset kerrat vähenevät radikaalisti. Esa Saarinen sanoi luennollaan: ”Maailmassa on uskomaton määrä laajasti elämästä kiinnostuneita ihmisiä, jotka innolla tutkivat ympäristöään. Todella harmi, että suurin osa heistä on alle 5-vuotiaita”.

Iän myötä meille tule kylläisyyden tunne elämän tutkimiseen. Ei tällä ikää kato enää jaksa. Tämä on suuri harmi ja harhaluulo. Maailmalla on edelleen jokaiselle meistä enemmän tarjottavaa kuin pystymme vastaanottamaan. Nurkan takana on sitä sun tätä, joka voisi tempaista meidät mielenkiintoiselle retkelle. Jos vaan uskaltaisimme antaa mahdollisuuden.

Toinen syy ajan nopealle kulumiselle on kiire ja stressi. Mitä enemmän painetta kattilassa, sitä vaikeampaa ihmisen on keskittyä nykyhetkeen. Tilalle tulee sitten kun -ajattelu. Kunhan vain tästä kiireestä selvitään, niin sitten kyllä teen sitä ja tätä. Se sitten kun -hetki vaan useimmiten siirtyy edemmäs ja edemmäs, ja lopulta tuntuu kuin vuodet vaan vierivät.

Jos sinusta siis tuntuu, että aika kuluu nykyään nopeaan, syy saattaa siis olla sinun itsesi. Liian vähän ekoja kertoja, liian paljon kiirettä.

Malttia rakas ystävä, vähemmän on enemmän. Päästä irti määrästä ja uskalla kurkistaa nurkan taakse. Vastaa myöntävästi, kun uusi mahdollisuus kutsuu. Elämä on ainut, mitä meillä on. Kaikki muu on lainassa.

Kolme vuoden aikana olen kirjoittanut 149 blogitekstiä. Viime vuoden luetuin teksti sai 417 lukukertaa, olen todella kiitollinen jokaisesta. Olen myös iloinen jokaisesta tekstistä. Kirjoittaminen on, mitä haluankin tehdä. Kun katselee tekstejä taaksepäin, tuntee, ettei se aika ihan niin nopeaan mennytkään. Paljon ajatuksia ja tapahtumia mahtuu tähänkin vuoteen. Kirjoittaminen minun tapa hidastaa aikaa, antaa merkitystä sille, mikä muuten lipuisi ohi.

Uusi vuosi on uusi mahdollisuus. Minä jatkan blogiani. Muitakin ideoita on, muutoksia elämässä, jotka antavat lisää energiaa.

Mitä sinä aiot tehdä, ettei vuoden lopussa tarvitse sanoa, että menipä tämänkin vuosi nopeasti?

Nimeksi, joka vaikeni pelossaan

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Yössä sadat kynttilät näyttävät omilta todellisuuksiltaan. Liekit lepattavat tuulessa, heiluttelevat varjoa kiveen kaiverrettujen nimien yllä. Kuoleman, joka on niin lopullista kuin mikään asia tässä maailmassa olla voi, vierellä tämä pieni elo koskettaa. Vaikka totuus ei muuttuisikaan, sen arvoa voi alleviivata eri tavoin. Tai jättää se tekemättä, unohtaa, olla kuin ei olisikaan.

Elämää voi elää kahdella tapaa.

Elää kuin emme koskaan kuolisi. Se, mikä tänään meidät ympäröi, kulkee kanssamme huomiseenkin. Täytyy miettiä, mitä olemme ja olla sitä. Kiinnittyä pysyvyyteen, varoa järkyttämästä. Tekojemme seuraukset ovat varjoja, seuraavat jokaista liikettämme jäämättä sekunniksikaan jälkeen. Mieti aina kahdesti, varo virhettä.

Tai voimme elää kuin kaikki on kuolevaista. Leijonan osa teoistamme unohtuu tuulissa, joita emme osaa ennakoida. Ikuisen muutoksen keskellä vain tämä hetki on meidän. Minkään ei voi varmana sanoa näkevän huomista. Monilla maailman hautausmailla ei löydy 1900-lukua aikaisempia lukuja hautakivissä, koska paikat menevät tilan puutteessa uudelleen käyttöön. Suru ja seremonia pyyhkiytyvät. Oli aika ja enää sitä ei ole. Turha miettiä entä jos, koska kaikki kuolee, ja jonain päivänä kukaan maailmassa ei enää muista meitä.

Tänään, sinä ja minä olemme. Mihin kaikkeen pystyisimmekään, mutta mitä lopulta päädymmekään tekemään?

Tulee päivä, kun aika on täynnä. Ehkä sinä jatkat mutta minä en. Seisot ja tuuli puhaltaa kasvoillesi, heiluttaa valoa nimelläni. Sanoinko sen, mitä halusin vai odotinko huomista, jota ei enää tullutkaan? Olenko enää mitään, kun olen poissa, vain siksi, että pelkäsin olla, mitä halusin?

Odottaminen ei tee ajastamme pidempää. Maltti on viisautta vain silloin, kun sen muistaa liikkuessaan eteenpäin.

Teille, joiden nimillä varjo leikkii, en voi enää mitään tarjota. Hiljainen hetki äärellänne on minua itseäni varten. Sinulle, joka elät, voin antaa paljon. Me olemme tänään ja tänään on kaikki.

Minä pelkään niin helvetisti kaikenlaista, mutta kaikkein eniten pelkään päätyväni varjostuvaksi nimeksi, joka vaikeni pelossaan.

Te olette minulle tärkeitä, rakkaita jokainen tavallaan. Kun yksikin on poissa, on maailma jo toinen.

Aikamme on nyt. Älä hukkaa yhtään tilaisuutta elää itseäsi todeksi. Sanoita surusi, sanoita rakkautesi. Ne piirtyvät elämänviivaan ja hetken pidempään säilyy lämpömme. Siksi päädymme, minne kuljemme. Sanat ja teot ovat tuulia purjeessamme, pelko vastavoimana kuiskaamassa: ”Odota vielä huomiseen”.

Kerro, että rakastat. Kerro tänään.

Te saatanan kusipäät

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Olipa kerran, ihan oikeasti oli ja siksi tarinan tekijät ovatkin hieman anonyymeja, lapsi, jonka vanhemmalla oli alkoholiongelma. Joskus elämässä edes köyhyys ja häpeä eivät riitä taakoiksi yhden ihmisen kohdalla. Homo homoni lupus est. Ihminen on susi toiselle. Mikä onkaan elämässä helpompaa kuin lyödä lyötyä? Kokea oma kuviteltu paremmuutensa toisen heikkouden kautta. Niin väärin kuin se onkin, niin sukupolvi toisensa jälkeen siihen sortuu.

Kun alkoholistin lapselle kertoo, että sinun vanhempi on juoppo,  ei se varsinaisesti ole uusi tieto. Hän on kyllä sen nahoissaan ja sydämessään kokenut riittävän monta kertaa.

Kerran tuli päivä, kun perhe tarvitsi ensimmäisen kerran ulkopuolisen apua. Mitä sanoi hän, joka kuukausipalkkansa saa juuri tämänkaltaisesta muiden auttamisesta?

”Olisi minulla muutakin tekemistä, kuin juoppoja auttaa”, lausui omasta mielestään enemmän ihmisen arvoinen rouva. Avun tarve toistui ajan kuluessa useamman kerran ja useimmiten rouva muisti mainita, miten alkoholistin ongelmat ovat ainoastaan hänen omaa syytänsä. Ei pitäisi muiden semmoista auttaa.

Juoppo on isä. Juoppo on äiti. Ei sairaus tapa rakkautta eikä muistoja. Miksi heikolla hetkellä pitää päästä potkaisemaan itsekin? Te saatanan kusipäät, jotka siitä voimanne ammennatte.

Ei ollut hienompi rouvakaan ikuinen. Kului vuosia ja hän tuli itse vanhaksi. Niinhän se on, että vanhat saattavat tarvita apua. Hän joutui itse hoitoon. Vaikka elämä osaa olla julma, se osaa myös leikitellä. Kukapa siellä olisi ollut hoitajana, jos ei nyt jo edes menneemme alkoholistimme lapsi. Hän, joka vuosia aiemmin joutui kuulla, miten juopon arvo on mitätön.

Rouvan leuka loksahti auki nähdessään hoitajan:

”Sinä!”

Totta kai hoitaja tunnisti rouvan ja muisti tarinan. Vaan miksi ei ottaa pientä iloa irti, kun elämä sitä tarjoaa?

”Anteeksi, mistä me tunnemme?”

Rouvan leuka liikkui tyhjää, ei sanotuksi saanut.

”Ehkä sinä erehdyit”, sanoi hoitaja, ”mutta älä huoli, meillä on täällä hyvä hoito ihan joka ikiselle.”

”En minä muiden syntejä rupea laskemaan. Omistani huolen pidän”, sanoi hoitaja tarinan minulle kerrottuaan.

Joskus sinä ja minäkin olemme vanhoja ja tarvitsemme apua. Jos silloin paikalle saapuu tuttu vuosien takaa, mitä hän ajattelee nähdessään sinut? Vielä siihen ehdit vaikuttaa.

”Ehkä Monni oli ilkeä, koska ei uskaltanut olla kiltti”, sanoi Pekka Töpöhäntä.

Älä ole Monni.