Monesti kuulee pohdintoja, että miten kasvaa oikein hyväksi jossakin. Samoin huippumenestyjien elämänkerrat kiinnostavat miljoonia lukijoita. Miten tosiaan tullaan mestariksi?

Vuosien aikana itselläni on ollut ilo ja kunnia tavata monia oman alansa huippuja. Vaikka onkin monesti tullut napattuja kimppaselfie, niin se pointti ei koskaan ole minulle ollut näiden mestareiden julkisuusarvo. Sitähän voisi kotoa käsinkin photoshopata itsensä kenen viereen tahansa. Paljon tärkeämpää kohtaamisissa on aina ollut päästä vähän selville, mikä tekee juuri tästä henkilöstä mestarin. Miksi juuri hän on alansa kärkinimi? Mitä hän tekee erilailla?

Omalla kokemuksellani uskallan sanoa, että kaksi ominaisuutta yhdistää kaikkia tapaamaani mestaria.

Ensimmäisenä on kohteliaisuus, kyky antaa arvoa toiselle ihmisille, olla kiinnostunut muista. Olin 19 –vuotias, kun tapasin Donkkareiden Kalle Aholan keikkapaikan bäkkärillä. Pää hiessä keikasta Kalle jaksoi kuunnella juttuni ja vastaili kysymyksiini. Lopuksi hän kuin anteeksi pyytäen sanoi, että pitäisi päästä lepäämään ja säästämään ääntä seuraavalle keikalle. Lopuksi paiskasi kättä ja toivotti tsemiä meidän bändille. Olin todella otettu tästä kohtaamisesta ja innostuinpa ostamaan heidän tuoreen Don Huonot –levynsäkin. Kuinka toisella tapaa Kalle olisikaan voinut käyttäytyä? Sanoa vain ohimennen ”moi” ja painella eteenpäin.

On vaikeaa nousta huipulle yksin ja ilman apua. Matkalla tarvitsee muita ihmisiä. Ja mitä iloa oikeastaan mistään on, jos sitä ei voi jakaa toisen kanssa? Hyvä puu kantaa hyvää hedelmää, huono puu huonoa. Mestarit ovat tämän oivaltaneet. He tietävät, että huomenna kaikki voi olla toisin ja siksi antavat muille ihmisille arvoa jo tänään.

Toinen yhteinen piirre on intohimo ja fokus. Mestarit ovat mestareita yhdessä asiassa. Eivät kolmessa tai viidessä. Yhdessä. Se, että treenailee jotain asiaa koko elämänsä, ei tarkoita, että siinä tulee huipuksi. 10 000 tuntia treeniä hyväksi on vain sinnepäin heitetty arvio. Mikään määrä treeniä ei tee huippua, jos siitä puuttuu intohimoinen kasvunpyrkimys. Kun kuuntelee mestareiden kertomuksia, niin tämä ominaisuus paistaa kaikilta ihanan kirkkaasti läpi. He palavat sille, mitä tekevät ja ovat valmiita panostamaan intohimoonsa muiden asioiden kustannuksella.

Olin Etelä-Pohjanmaan Keskustanuorissa samaan aikaan kuin kaverukset Mikko Savola ja Antti Kurvinen. Ei tarvinnut olla kummoinen politiikantuntija nähdäkseen, että nämä kaverit tulevat menestymään. Kyse ei ollut siitä, että he olisivat olleet jotenkin muuta porukkaa selkeästi fiksumpia tai valovoimaisempi jo syntyessään. Nämä herrat sen sijaan ymmärsivät jo hyvissä ajoin, että politiikassa kansa äänestää.

Poliittisen nuorisotoimintaan kuuluu niin sanottu hauskanpitokin, mutta en koskaan, edes yhtenä iltana, nähnyt, että kumpikaan näistä herroista olisi ollut illan juhlimassa työnteon kustannuksella. Aina valmiina seuraavaan tapahtumaan kohtamaan innolla ihmisiä. Itse en olisi koskaan pystynyt samaan, koska minulta puuttui intohimo politiikkaan. Heillä sitä oli ja on. Tänä päivänä molemmat herrat ovat istuvia kansanedustajia. Heillä oli fokus ja intohimo selkeinä ja he olivat valmiita jättämään muita asioita sivummalle, voidakseen onnistua siinä, missä haluavat onnistua.

Matkalla mestaruuteen on pakko tehdä valintoja. Aika utopistisen positiivinen omakuva pitää olla, jos aikoo keskittyä kolmeen eri asiaan ja menestyä kaikissa. Menestys on työtä ja intohimoa. Kukaan ei voi saada kaikkea.

En väitä, etteikö lahjakkuudella ja sattumalla olisi myös merkitystä. Totta kai on. Samaan aikaan pidän kuitenkin absoluuttisen kirkkaana faktana, että ilman näitä kahta ominaisuutta ei meistä kenestäkään todennäköisesti mestaria tule. Arvon anto kanssaeläjälle, aito toisesta ihmisestä kiinnostuminen ja fokusoitu jatkuva intohimoinen kasvunpyrkimys – siinä resepti, jota suosittelen koko sydämestäni jokaiselle, joka elämässään menestyä haluaa.

Menneellä viikolla oli mukavana vaihteluna olla puhumassa ja keskustelemassa opiskelijoiden kanssa Teliasta ja johtamisesta. Toki uusien ihmisten tapaaminen on jo valmiiksi varma tapa oppia uutta, mutta tällä kertaa avautui näkökulma, jota en osannut odottaa etukäteen. Ryhmässä oli kanssani noin kymmenkunta entuudestaan täysin tuntematonta johtamisen opiskelijaa. Esittelykierroksella jo toisen henkilön kohdalla rupesin aistimaan, että tässä on nyt jotain erilaista ilmassa. Neljännen kohdalla tajusin, mikä se on.

Se oli tapa, jolla he itsensä esittelivät.

Hieman karkeasti jaettuna itsensä voi esitellä kahdella tapaa. Voit kertoa, mitä sinulla on ja mikä sinä olet: ”Hei olen Pilli. Olen asiantuntija tiimin esimies Telialla ja olen tradenomi, minulla on mies ja kaksi lasta ja koira. Olen ollut täällä töissä kuusi vuotta. Lisäksi meillä on purjevene, jolla tulee aina kesäisin käytyä merellä”.

Tässä koko esittely perustuu verbien olla ja omistaa ympärille.

Toinen tapa esitellä itsensä on kertoa asioista, joihin haluat kiinnittyä ja joita kohti edetä: ”Hei, olen Pulla. Minua kiinnostaa johtaminen, koska tykkään olla ihmisten kanssa ja haluan auttaa muita onnistumaan. Olen nyt johtamisen opiskelun ohella ollut töissä pankissa. Työkokemus on minulle tärkeää, koska en ole semmoinen, joka oppii vain lukemalla. Unelma olisi päästä johtamaan ketterään start-up tyyliseen yritykseen, jossa voisi testata uusia ideoita”.

Tässä koko esittely perustuu siihen, miten henkilö näkee itsensä suhteessa muuttuvaan maailmaan ja unelmiinsa. Nämä kaikki opiskelijat esittelivät itsensä tällä jälkimmäisellä tavalla. Ihanaa kuultava, voin kertoa.

Mitä väliä tällä sitten on, miten sitä itsensä esittelee?

Mitä kielellä, sitä mielellä. Meidän ajatuksemme vaikuttavat sanavalintoihin ja meidän sanamme vastaavasti vaikuttavat takaisin meidän ajatuksiin. Olla ja omistaa – ajattelu kertoo tietynlaisesta ajattelun pysähtyneisyydestä. Siitä puuttuu täysin kasvun pyrkimys ja itsensä kokeminen dynaamisena osana kehittyvää maailma. Olla ja omistaa – ajattelu on kuin henkilö ei puhuisikaan itsestään, vaan kuvailisi jotain ihan muuta henkilö. Esittelyssä vaan todetaan asiat niin kuin ne (muka) ovat ja kuin esiteltävä kohde olisi vain näiden kuvausten summa.

Toisessa tavassa esitellä itsensä henkilö puolestaan on nimenomaan itse subjektiivisena olentona osana yhteistä maailmaa. Hän kuvailee omaa tapaansa tarttua elämään ja kuvailee suuntauksia, joihin haluaa pyrkiä. Hän on oman elämänsä aktiivinen kapteeni, jolla on selkeä pyrkimys laajempaan itsensä toteuttamiseen.

Kuulijan kannalta myös ero on merkittävä. Kun oman elämänsä kapteeni esittelee itseä, on kiinnostuminen hänestä paljon helpompaa. Henkilö on selkeästi avoin asioille ja valmis näkemään vaihtoehtoja.

Menemättä sen syvemmälle tähän psykologiaan, haluan kysyä meiltä jokaiselta:

Miksi se oikeastaan olisi kovinkaan olennaista määritellä, mitä minä olen ja mitä minä omistan, kun ne kaikki muuttuu kuitenkin? Eikö paljon elämää rikastavampaa olisi ajatella, miten minä kiinnityn yhteiseen elämänvirtaan ja minne haluaisin, että se minua kuljettaa?

Viimeksi kirjoittelin kuinka meidän aivomme ovat lähes aina junanlailla kulkemassa eteenpäin. Jos emme valitsemallemme ajatuskululle löydä logiikkaa, niin olemme hyvin herkkiä tuomitsemaan koko asian epäloogiseksi. Tuomitsemme sen sijaan, että palaisimmekin ajatuksissamme taaksepäin ja miettisimme, että lähdimmekö edes alun perin etsimään oikeaa asiaa.

Tähän samaan kokonaisuuteen liittyy myös kysymys, jonka olen useasti kuullut: Eikö riitä, että jokainen tekee parhaansa?  

Sinänsä relevantin oloinen kysymys, joka kuitenkin kysymyksenä on itse asiassa kohtuullisen huono. Vaikka se riittäisi, että teet parhaasi, niin mistä voit tietää, mikä sinun parhaasi on? Hyvin suurelta osin se, miten toimimme, perustuu kahteen asiaan: sattumaan ja opittuihin tapoihin. Siksi, mikä meidän mielestämme on tänään meidän paras, voikin itse asiassa olla todellisen potentiaalimme totaalista aliarviointia.

Tämän seuraavan pienen testin voi jokainen tehdä kotonaan tai kaveriporukassaan. Sano vastapuolellesi, että nyt seuraa tämmöinen pieni leikkimielinen testi. Esitän sinulle muutamia kysymyksiä ja vastaa niin nopeaan kuin pystyt.

Sitten lähdet kysymään.

2 x 1 (=2)

2 x 2 (=4)

2 x 4 (=8)

2 x 8 (=16)

2 x 16 (=32)

2 x 32 (=64)

2 x 64 (=128)

2 x 128 (=256)

2 x 256 (=512)

2 x 512 (=1024)

2 x 1024 (=2048)

2 x 2048 (=4096)

2 x 4096

Heti kun kaverisi ei enää suoraan osaakaan vastata laskutoimitukseen, niin kysy häneltä yllättäen: ”Sano joku väri” ja heti kun hän on vastannut, niin kysy perään: ”Sano joku työkalu”.

Todennäköisyys tutkimuksen mukaan on todella korkea, että kaverisi vastasi ”punainen vasara”.

Miksi näin?

Ihmisen mieli on luotu toistamaan samoja kaavoja. Se on meidän tapamme selvitä elämässä. Tässä testissä, kun tempo oli nopea, niin ihminen sanoo sen, mitä ensimmäisenä tulee mieleen. Kiireessä ja paineistetussa tilanteessa meidän aivojemme kyky luoda ja reflektoida objektiivisesti supistuu dramaattisesti. Monesti työelämässäkin ennalta määrätyssä ajassa pitää pystyä nuijimaan useampi päätös pöytään. Tämä on ajattelun ja tekemisen laadulle todella vammauttava tapa toimia.

Jos tässä esimerkkitapauksessa kysyjä lähtee vähän auttamaan kaverin ajattelua, ”ihan hyvä, mutta sano joku muu väri”, niin ihminen vastaa jonkin toisen perusvärin. Aivot ovat edelleen paineistettuina ja pysyttelevät siksi ilmeisen alueella.

Periaatteessa ihminen sai siis itse vapaasti valita ihan minkä tahansa värin, mutta suurin osa ”valitsee vapaasti” juuri saman värin.

Jos näin käy tässä testissä, niin herää kysymys, että onko tämä testi jotenkin ainutlaatuinen vai voiko näin käydä elämässä muulloinkin? Voisiko olla niin, että meidän ”vapaa tahtomme” valitsee muissakin tilanteissa jonkin itsestään selvän ja ilmeisen vaihtoehdon?

Jos lähdemme esimerkin jatkoksi auttamaan kaveria kysymyksillä, esim. ”Hyvä valinta, mutta mieti vähän lisää”. Kaveri vastaakin ehkä sininen. ”Hyvä vaihtoehto sininenkin, mutta ei luovuta tuosta punaisesta vielä. Mitä kaikkia punaisen sävyjä niitä olikaan?”

Tässä kohtaa kaveri ehkä muistaa tulenpunaisen ja kirsikanpunaisen. ”Miten olisi tällä kertaa, vaikka sinooberi?” Todennäköisesti tuoreen kuuloinen värin nimi kuulostaa aika innostavalta ja kaveri hyväksyy sen vaihtoehdoksi. Valitsemme sinooberin.

Mitäs muista työkaluja onkaan, esim. hammaslääkärillä tai nokikolarilla tai lasinpuhaltajalla? Mietitte näitä vaihtoehtoja hetken ja sieltä voikin löytyä muutaman kysymyksen jälkeen esimerkiksi puhallusmuotti.

Vastaamme siis sinooberi puhallusmuotti.

Olen täysin varma, että vaikka kuinka kauan jaksaisimme testihenkilöiltä kysyä, niin kukaan ei koskaan vastaa sinooberi puhallusmuotti.

Samaan aikaan ei tarvita paljoakaan ohjausta ja lisäkysymyksiä, kun kuka tahansa voi hyväksyä vastauksekseen meidän sinooberin puhallusmuotin.

Maailma on täynnä tällaisia meidän kiireessä keksimiämme ”punaisia vasaroita”. Se ei tarkoita, etteikö ihmiset yrittäisi parastaan eikä se tarkoita, etteikö punainen vasara voisi olla joskus ihan loistava vastaus. Se tarkoittaa ainoastaan, että meidän kykymme spontaanisti ajatella jotain, mitä emme ole jo ajatelleet, on hyvin rajallinen. Silloin kun ”ideoimme vapaasti”, niin todellisuudessa me vain pyörittelemmekin muutamaa jo keksimäämme ideaa vähän uudella tavalla.

Toinen tärkeä huomio on, että jos tässäkin esimerkissä pienellä lisäohjauksella saadaan ihminen vastaamaan jotain ihan muuta kuin hän itse olisi itse keksinyt, niin mikä tosiaan on se jokaisen paras? Vastaus on, että emme voi tietää, mutta samalla on varmaa, että se voi olla jotain ihan muuta, kun se juuri nyt on. Hyvästä tahdostamme huolimatta, meidän arkemme ei ole ollenkaan niin upeaksi virittäytynyt, kun se helposti voisi olla. Hyvää kannattaa siis etsiä.

Parempi ajattelu tosiaan luo parempaa elämää.