Kun sataa kaatamalla maailma pienenee. Silmäillessään ympärilleen katse ei etsi mitä ihastella tai mitä pelätä. Vaistot vetäytyvät kuoreensa ja päällimmäinen motiivi on mikä ei saa kastua. Pisarat lyövät jokaiseen pintaan soittaen kymmeniä eri säveliä. Asiat, joita et ole siihen asti erityisemmin huomannut saavat uuden merkityksen. Vihdoinkin sitä ymmärtää, miten luonto puhuu.

Sateella kuusen alla seisoessaan tajuaa, mikä voima isolla puulla on. Sen reviirille ei sade lankea, eikä auringonvalon monopoli yllä. Luottaen sen suojaan nojauduin kiireettömästi runkoa vasten ja kuuntelen sateen säveliä. Tuulen kevyt keinutus tuo kehtomaisen tunnelman, voisiko sateessa nukkua?

Sade yltyy yllättäen. En näe metriäkään enää eteenpäin. Konsertti paisuu korvia huumaavaksi, en muista milloinkaan aiemmin sateen saaneen tämmöistä mahtia. Jos litra vettä painaa kilon, mikä on se voima, joka nosti kaiken tämän veden ylös taivaalle? Maailma on ihmeellinen paikka.

Siristän silmiäni, näyttäisi kuin keskellä kaatosadetta liikkuisi jotain.

”Täällä!”, huudan. Hahmo kääntyy ja lähestyy suojapaikkaani. Poika on vetänyt vihreä verkkaritakin päänsä yli. Hän pyyhkii kasvojaan, vetää takkinsa alemmas ja hytisee hetken sateen kalseutta.

Katson poikaa ja olen tippua polvilleni. Väärässä kohtaa hengityksen rytmiä vedän keuhkoni täyteen ja huomattuani erheeni, puhallan ilman kiireesti pois. Tuijotan poikaa, kuin olisin juuri saanut näköni sokeuden jäljiltä takaisin.

Poika katsoo minua ja näyttää pelästyvän ilmettäni. Hän astuu vaistomaisesti pienen askeleen taaksepäin. Sade riehuu kuin humalapäissään, enkä näe enää yhtään kuusen suojaamaa aluetta pidemmälle. Enkä näkisi, vaikkei sataisikaan, koska tuijotan poikaa.

”Mistä sinä tulet?”, kysyn lopulta.

”Menin nukkumaan ja nyt näen unta”, poika vastasi kuin asiassa ei olisi mitään erikoista.

”Mistä? Mistä näet unta?”

”Että olen aikuinen.”

Värisin. En koleudesta, vaan tyhjyydestä. En keksinyt näkemälleni selitystä.

”Miltä se tuntuu, nähdä unta aikuisuudesta?”

Poika väänsi hieman toista hihaansa rullalle, kuin keksiäkseen tärkeääkin tekemistä. Hihasta pusertunut vesi päätyi pisaroiksi kuusen juurelle. Sitten hän katsoo minua ja vastaa kysymykseeni kysymyksellä: ”Oletko todellinen?”

Suoristin käteni nähdäkseni ne kokonaan ja katsahdin varpaitani. Ne näyttivät ihan samoilta kuin aiemmin. Hypähdin ylöspäin ja hetkessä painovoima palautti minut takaisin maanpinnalle. Olin saanut empiirisen kokeeni päätökseen: ”Niin minä olen tähän asti uskonut, mutta sinut nähdessäni en ole enää varma”.

Vastaus tuntuu riittäneen pojalle. Ensi kertaa hän hymyilee, kuitenkin varovasti, vain huulillaan.

”Tiedäthän, että unessa on aina säännöt”, hän sanoo, ”Niin tässäkin. Me saamme esittää toisillemme vielä kaksi kysymystä ja sitten minun täytyy herätä”.

Nyökkäsin osoittaakseni, että ymmärsin. Todellisuudessa tuijotin läpitunkematonta sadetta ja avaruuden äärettömyyskin tuntui helpommalta käsittää kuin unta näkevä poika.

”Kumpi aloittaa?”, kysyin. Innostuksen kiilto pojan silmissä toi mieleeni muistoja, kuinka sama katse silmilläni olin monesti koittanut peitellä tunnettani. Se ihanan odottava hetki juuri ennen kuin jotain hienoa on tapahtumassa, mutta ihan vielä ei ole aika käydä pöytään.

”Ole hyvä, saat aloittaa”, annoin luvan.

Poika puri kevyesti hymyilevää huultaan ja kiemurteli hetken kuin kourallinen muurahaisia olisi päässyt takin kauluksesta sisään.

”Oletko…”, hän aloitti mutta vaikeni hetkeksi uudelleen, ”Ovatko äiti ja isä vielä elossa?”

En ollut odottanut ollenkaan tuota kysymystä. Mieleni kuitenkin osasi rakentaa muistoista sille selityksen. Olisin halunnut koskettaa poikaa, mutta se olisi ollut unen sääntöjen vastaista. ”Kyllä, he ovat elossa”.

Poika hypähti ilmaan ja tällä kertaa hän hymyili silmilläänkin. Tuskin olivat kantapäät osuneet takaisin maahan, kun hän jo hämmentyi intoaan.

”Ei huolta, minä ymmärrän kyllä”, sanoin kuin lohduttaakseni.

Ja minä todella ymmärsin. Lapsi on kuin mansikanverso, joka kasvaa yhteydestä alkulähteeseensä. Elämän tarkoituksen voi nähdä tuon verson tärkeydessä. Jokainen kasvaa tahtiinsa ja verso painuu ikuiseksi muistoksi mielen pyhimpään kohtaan. Siinä ei ole mitään hävettävää.

”Nyt on minun vuoroni”, jatkoin ”Kerrohan minulle miksi niin kovasti pelkäät paljastaa unelmasi ja pidättelet itseäsi?”

Poika katsoi maahan ja kiersi sitten jo kuivaksi vääntämäänsä hihaa uudelleen.

”En halua jäädä yksin. Pelkään, että jos innostun, joku nauraa ja sanoo äläs nyt turhia unelmoi. Paljon helpompaa on antaa sitten vain olla. Se sattuu vähemmän.”

Tunnistin tuonkin ajattelun hetkessä ja koitin muistella, missä kohtaa kaikki muuttui. Ja paljonko itse asiassa muuttuikaan? Onko unelmien varjelu vain saanut aikuiselle uskottavampia muotoja? Pohdintani katkesi, kun poika esitti toisen kysymyksensä.

”Oletko sä missään hyvä? Niin, että voit vaan tehdä sitä, eikä tarvi yhtään pelätä.”

Kysyttyään poika katseli ensi kertaa selkeästi toiseen suuntaan. Arvasin, tai en edes arvannut, vaan muistin, kuinka tärkeä kysymys olikaan. Voisin vastauksellani murtaa hänet palasiksi. Tehdä unesta pahimman painajaisen, muuttaa sen sääntöjä. Samalla olin onnellinen, että hän uskalsi kysyä.

”Kyllä mä olen. En varmaan paras missään ja pelkäänkin edelleen. Mutta olen onnistunut asioissa, joista sinä uskalsit unelmoida vain, kun olit varmasti yksin”.

Poika huokaisi helpottuneesti mutta tapa, jolla hän korjasi asentoaan kieli pienestä epäuskosta. Pidin sitä pelkästään hyvänä merkkinä, sillä kylläisenä hänen matkansa saattaisi olla toisenlainen. Epävarmuus puolestaan antaa jokaiselle oikealle askeleelle merkityksen. Tyhjänunelmoija, kunnes toisin todistetaan. Tämä todistustaakka on monesti ollut tähtenä taivaalla, valona pimeässä. Vaikka se saattaakin kuulostaa raskaalta, niin uskon jokainen erävoitto on voidellut sieluni aina uudelleen öljyllä.

”Viimeinen kysymys vielä”, jatkoin tuntien haikeutta siitä, miten nopeasti keskustelumme oli edennyt, ”Muistuta minua, mistä sinä unelmoit?”

Tällä kertaa poika ei epäröinyt hetkeäkään, huulet liikkuivat vastausta lähes saman tien. En vain kuullut sanakaan, koska hän kuiskasi sanat enemmän itselleen kuin minulle.

”Anteeksi, mutta en kuule mitään”, keskeytin. Poika veti henkeä syvään ja suoristi hieman ryhtiään.

”Sinulle ehkä uskallan sanoa. Unelmoin, että voisin jonkun tytön kanssa kävellä metsässä ja hän ottaisi minua kädestä kiinni.”

Naurahdin ääneen: ”Vähänpä vuodet jotain asioita muuttavat. Meissä on edelleen paljon samaa”.

Tuskin olin lausettani saanut loppuun, kun kirkas salama välähti lähellämme. Tajusin meidän olevan korkean puun alla. Juuri siellä, missä aina nimenomaan on varoitettu ukkosella olemasta. Vaistomaisesti suljin silmäni odottaessani jyrähdystä. Paukaus oli todella kova. Seuraava salama välähti lähes yhtä kirkkaana. Tajusin istuvani sängylläni. Sade rummutti kattoa ja kesäyön kevyt hämäryys antoi ukkoselle lisää uskottavuutta. Ikkunan läpi katsottuna kaikki tuntui kuitenkin turvallisemmalta. Jyrinä jatkui ulkona ja minä mietin hiljaa äskeistä. Olo tuntui puhtaalta. Kyllä minä sen tiedän, että unessa on säännöt.

Painoin pääni takaisin tyynyn ja kuiskasin pojalle vielä hyvästit:

”Älä turhaan murehdi pieni ystäväni, me näytetään vielä niille kaikille!”