Kämmeneni värjäytyvät punaisiksi

Metsissä kulkee usein polkuja, vaikka siellä harvoin näkyy ketään. Monesti olen arvaillut niiden tarinaa. Polku ei muodostu siihen, missä yksi tai kaksi kerran kulkevat, vaan ne vaativat pitkäjänteisyyttä. Kauempana taajamista polku tuntuu kuin korkeamman voiman kutsulta astua siimeksen syleilyyn. Miksi muuten kukaan sinne olisi polun tallonut?

Pysäköin tien viereen ja näen taustapeilistä, kuinka auton nostattama pöly asettuu takaisin lepoon. Automaatti-ilmastointi puhaltaa jäätä kasvoilleni, mutta silti tunnen selvästi, kuinka aurinko koskettaa. Vaikka katselen tien molemmille puolille, en näe yhtään elävää olentoa. Vasemmalla puolella hakkuuaukealle iso kivi puolestaan saa olemukseensa nähden turhan keskeisen roolin. Mitä yksi kivi merkitsee metsässä? Ei mitään.

Jos olisin romantikko, kertoisin, kuinka olen keskellä kaunista luontoa kuuntelemassa ikiaikaisia ääniä. Se olisi kuitenkin petos, särö meidän kahden luottamuksen välille. Sama rikos inhimillisyyttä vastaan, jota nykymediat pullistelevat. Totuus on rujo. Ajoin autolla koko matkan. Minun ja luonnon välissä on tällä hetkellä metallia, muovia ja lasia. Edes jalkani eivät kosketa maata. Lisäksi olen nirso. Halusin itse valita paikan, jossa kohtaan luonnon, mutta en ollut valmis näkemään sen eteen enempää vaivaa kuin autoon nousemisen. Käytin sumeilematta hyväkseni ihmisen itse itselleen riistämää valtaa. Ketä minä loppujen lopuksi huijaisin romantisoimalla hetkeni?

Avaan oven ja lämpö pusertuu kevyesti kasvoilleni. Riisun kenkäni ja asetan jalkani korostetun hitaasti tien pintaan. Vihdoinkin me kosketamme. Ensikosketuksen hengittäminen syvään on taito, jonka oppii ainoastaan iän myötä. Sielu on kuin hauki, se kasvaa koko elämän ajan.

Tänään en halua kulkea polkua pitkin. Vaikka on lämmin, sammaleista pusertuu vettä askeleeni alla. Mustikat ovat jääneet pieniksi, mutta niiden maku on silti rauhoittava. Mättäiden välissä astun irronneen oksan päälle ja kipu tuntuu viiltävältä. Muistan, kuinka koulun musiikkitunnilla veit rumpukapulat kädestäni ja sanoit, että en koskaan opi kuitenkaan soittamaan. Sinä olit kuin tämä oksa. Kun naurahdan oksalle kädessäni, naurahdan sinulle. Voit pistää ihoani ja satuttaa pienen hetken. Sitten heitän sinut menemään.

Näytit väsyneeltä, kun viimeksi kohtasimme. Minulla on nykyään omat kapulat. Saisit nekin, jos osaisit pyytää, etkä vain viedä kädestä.

Kämmeneni värjäytyvät mustikoista. Näin nopeasti ympäristö vaikuttaa minuunkin. Siniset mustikat värjäävät minut punaiseksi. Rikon muutaman marjan käteeni ja piirrän niiden mehusta ristin otsaani. Mietin, olenko hullu. Toisaalta, jos tämä olisi sen mitta, koko maailman saisi sulkea laitokseen.

Jos piirrän marjoista merkin itseeni, enkä puhu mitään, minua osoitetaan sormella nauraen. Jos piirrän marjoista merkin ja perustelen sen muinaisilla teksteillä, olen profeetta ja minua seurataan. Semmoinen maailma on. Mikään ei ole mitään, jos sille ei ole tarinaa. Mikä tahansa on mitä vaan, jos siihen kirjoittaa lupauksen ikuisuudesta.

Kurotan viimeisen kourallisen mustikoita ja käännyn takaisin. Tasaisessa kohtaa mättäiden välissä seisahdun hetkeksi ja mietin, että jos juurtuisin tähän kuin puut, keistä tulisi ystäviäni. Vaikka seison paikallani vain hetken, matkan jatkaminen tuntuu kuin hylkäisin jotain. Kuinka paljon juurettomuus piilottaakaan elämän nyansseja. Onneksi tällaiset hetken antavat silmiin voimaa nähdä tarkemmin.

Kun laitan sukkia takaisin, huomaan, että jalanpohjani ovat kämmenteni väriset. Kaksi ihan eri roolia, sama kohtalo. Tänään mustikan värissä on elämän tärkein opetus. Emme me ole niin erilaisia. Samaksi maaksi olemme me kaikki jälleen tuleva.

Käännän autoni ja pöly nousee uudelleen ilmaan. Näin minun laiskuuteni komentaa maailmaa.

Kotona pesen käsiäni saippualla, mutta väri ei ota irrotakseen. Toistamiseen mietin, olenko ihan järkevä. Mitä pahaa luonnon väri voisi ihollani tehdä? Miksi yritän niin kiivaasti päästä siitä heti eroon? Ehkä se on sama kuin kyyneleet. Nykyään ne kuuluu salata. Kuviin asetellaan vain se keinotekoinen hetki, kun kaikki näyttää täydelliseltä.

Me kaikki näemme niiden kuvien lävitse, mutta olemme vaiti, koska kuljemme itse samaan suuntaan. Tänään tajuan, että en minä ole ollenkaan niin virheetön, että punaiset kämmeneni täytyisi hinkata puhtaiksi. Eivät ne ole veren tahrimat, vaan elämän siunaamat.

Jos osaisin itkeä, lähettäisin sinulle kuvan kyynelistäni. Semmoista rohkeutta maailma kaipaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s