Me vihaamme, me kostamme

Kostossa kaksi tulee yhdeksi, toistensa kaltaisiksi. Yhtälö on toteutuessaan aina suru-uutinen. Niin ei tarvitsisi käydä, mutta niin käy. Viha ei tuo oikeutta, vaan vie sen. Sinulla oli oikeus valita, nousta suuremmaksi kuin se, mikä kohtasi sinut. Luovuit tästä, kostit. Sinun päkijäsi koskettivat älykkyyshierarkian pohjaa.

Ja me vihaamme, me kostamme.

Vihan liekkiä täytyy kohentaa tai se sammuu kuten vaalimaton rakkaus. Viha vaatii aina veronsa rajallisesta huomiokyvystämme. Joudumme keksimään vihallemme mitä ihmeellisempiä alibeja. Uskottavia tarinoita, miksi se, mitä teemme, on oikein. Voimme vihata kokonaista ihmisryhmää ilman, että olemme oikeastaan tavanneet yhtäkään heistä. Voimme keksiä kuvauksia, miten maailman rauhaa uhkaa asia, johon emme ole koskaan edes vartin ajaksi syventyneet. Uskomme kuin kiveen ja kallioon, näin on asia. Ja sitten vihamme onkin oikeutettua.

Viha on vapaaehtoista itsensä pienentämistä.

Vihaamisen myrkky talttuu onneksi vastamyrkyllä. On paljon helpompi vihata sitä, mitä ei tunne, kuin vihata sitä, minkä äärelle on pysähtynyt. Kyllä maailmassa on oikeasti pahoja asioita ja aikeita, en minä sitä kiistä, mutta todellista pahuutta on paljon vähemmän kuin uskomme.

Mikä se vastamyrkky sitten on?

Älä keskity määrittelemään sitä, mitä vihaat, vaan keskity määrittelemään sitä, miksi vihaat. Viha on polttavia kipinöitä omassa sielussasi, sinun sisälläsi. Kipinät etsivät itselleen kohteen ja sätivät sen suuntaan. Juuri tämä huumaa meidät, ja se helpottaa. Viha, jolla on kohde, on kuin villihevonen, jolle vihdoin saatiin suitset. Sen kanssa on paljon helpompi taivaltaa.

Se, minkä tässä unohdamme, on, että vihan suitsiminen on niin paljon vähemmän kuin vihan tappaminen.

Viha kuolee, kun sen tulta ei enää kohenneta. Kun tulee hetki, että viha tunteena nousee sinussa, on seuraava siirto sinun viisautesi mittainen. Jos annat tunteelle kohteen, puhallat nuotioon, liekki helähtää iloisesti. Maailmassa ei ole kai mitään, mistä ei ihminen keksisi jotain huonoa. Siksi viha nauttii, kun se saa kuoria kohdettaan. Kun tarpeeksi kauan tutkitaan, aina löytyy jotain.

Älä lähde sille polulle, nouse suuremmaksi.

Maailmassa on juuri niin paljon vihaa kuin me ihmiset sisällemme sallimme. Ei yhtään enempää, ei yhtään vähempää.

Miksi minä vihaisin, miksi kostaisin? Onko jokin minun itseni ulkopuolella sen jälkeen paremmin?

Ei.

Ehkä peto sisälläsi on hetken kylläinen, mutta sen tulee uudelleen nälkä. Kipinät sähisevät. Taistelu kannattaa käydä siellä, missä sen voi voittaa. Muualla se on turhaa.

Kohenna viisauttasi, älä vihaasi.

Kaikkea, sitä minulla ei ole

Lasissa on talon valkoviiniä, samoin edellisessäkin. Ansku pyörittää lasiaan, kuten kerran firman viininmaistelukurssilla neuvottiin. Vai olikohan se pyörittely punaviinille?

”Aivan helvetin sama”, Ansku sähähtää itsekseen ja Välimeren tuuli kuljettaa sähähdyksen minne se kuuluukin. Sinne jonnekin. Tämän piti tuntua hyvältä. Niin monilla sanoilla se luvattiin.

”No mutta sullahan on kaikkea!”, sanoi äitikin viime viikolla. Ei maksanut vaivaa selittää, että hän on ehkä väärässä.

Ansku katsoo moottorivenettä, joka vetää perässään isoa punaista patjaa. Patjalla kolme poikaa makaavat ja yrittävät pysyä kyydissä. Välillä patja pomppaa lähes pystysuoraan ylös. Käännöksessä yksi pojista tippuu kyydistä ja jää pinnalle kelluntapuvun varassa heiluttelemaan. Vene kääntyy poimimaan pudonneen takaisin. Vauhtia, jännitystä, nopeita käännöksiä. Ja silti turvaohjeilla kesytettyä.

Pienessä olet turvassa, isossa sudet kiertävät tauotta. Mikään sääntö ei pelasta tyhjältä lupaukselta.

”Minulla on paljon, ihan liikaa. Mutta kaikkea, sitä minulla ei ole”.

Ansku vilkaisee kelloaan, vasta puoli yksi. Aurinko paistaa korkealta ja kirkkaasti. Ansku pyöräyttää kelloaan ylemmäksi ranteessa, ettei siitä jäisi rusketusraitaa. Alempana rannalla lapset pelaavat lentopalloa iloisen äänekkäästi. Yksi nainen kokoa liian pienessä uimapuvussaan on valistanut kasvonsa auringolle. Ehkä valo siten on armollisempi.

Lämmöllä on ihailtava voima. Se saa aikuiset istumaan hiljaa vierekkäin ja pakottaa ajankulun muuttamaan luonnettaan. Kun lämpö on oikea voi kaksi aikuista istua katse asettuneena ja luulla, että he puhuvat ääneen toisilleen. Kun tästä hetken transsista havahtuu, tuntuu kaikki hetken täysin merkityksettömältä.

Henna istuutuu vastapäätä:

”Ihanaa, kun on näin lämmintä! Mä en meinannu löytää mistään aurinkorasvaa, mutta sitten onneksi… mutta otetaanko lasilliset jotain? Jaa sulla onkin.. Mä..”

Ansku kohottaa lasiaan kuin näyttääkseen, että kaikki on hyvin. Henna osoittaa saman tien hymyillen lasia ja tarjoilija nyökkää. Kun hän tuo lasin pöytään, Henna sanoo innokkaasti muutamia sanoja italiaksi. Anskulla on pieni epäilys, ettei Henna itsekään täysin tiedä, mitä tuli sanotuksi. Tarjoilija kuitenkin naurahtaa äänekkäästi ja vastaa italiaksi. Lähtiessään hän iskee vielä silmää.

”Olipas se mukava tarjoilija”, Henna huokaisee.

”Niin, niin oli”, Ansku vastaa, eikä ole varma, mitä tapahtui. Sen hän kuitenkin tietää, että Hennalla on supervoima kohdata ihmiset. Punainen patja on lähtenyt uudelle kierrokselle.

”Katso! Tossa veneen perässä! Mennään mekin tolla!”, Henna huudahtaa ja osoittaa merelle. Hetken hän seuraa ihaillen, kunnes jatkaa lähes pettyneellä äänellä: ”Mutta toi kyllä maksaa varmaan paljon..”

Henna on töissä kampaajana. Monesti he ovat jutelleet, mitä kaikkea muuta elämässä voisi tehdä. Opiskella lisää tai muuttaa ulkomaille. Loppujen lopuksi Henna on kuitenkin aina ihastunut uudelleen hiustenlaittoon. Ihastunut tai tyytynyt, riippuu, miten asiaa katsoo. Henna unelmoi monesta, mutta ei valita, vaikka mikään ei muutukaan.

**************

”Sori, mitä sanoit?”, Ansku kysyy ja sammuttaa hetkeksi hiustenkuivaajan.

”Niin mennäänkö nyt syömään jonnekin?”

”Joo mennään vain..”

Henna seisoo peilin edessä ja laittaa huulipunaa kuin olisi restauroimassa jotain korvaamatonta maalausta. Ansku tulee kylpyhuoneesta ja katsahtaa Hennan peilikuvaan. Miltähän onnellisuus kuulostikaan pään sisällä?

”Onko sulla kaikkea?”, Ansku kysyy

”Mulla, kaikkea? Hahaaa! No ei ole. Miten nii?”

”Äääh.. tuli vaan mieleen.”, Ansku huokaisee ja laittaa kenkiä jalkaan.

”Oi, onko ne Valentinot!! Saanko mä kokeilla?”

Henna laittaa Anskun kengät jalkaansa ja palaa kantapaikalleen peilin eteen.

”Nää on kyllä upeet! Mulla ei ikinä olis kyllä varaa tämmösiin”

Ainakaan ei voi sanoa, että mikään ei tuntuisi miltään. Anskua hävettää vetää kengät omiin jalkoihinsa. Onhan ne hienot. Hienot kengät. Kengät. Kalliit. Vittu hienot kalliit kengät. Mihin ihminen semmoisiakaan tarvitsee? Vielä hississä Henna vilkaisee Anskun mustia Valentinoja, joissa on niittejä.

”Buonasera!”, kuuluu jostain. Naiset kääntyvät ja nuori mies istuu aidan reunalla tupakalla. Ennen kuin Ansku ehtii tuomita miehen paikalliseksi gigoloksi, Henna jo vastaa hänelle iloisesti.

”Come state?”, mies jatkaa

”Bene bene!”

Kieli vaihtuu englanniksi ja tarjoilija, joka aiemmin päivällä palveli naisia, kertoo tietävänsä hyvän ruokapaikan tässä lähellä. Hetkessä Henna sanoo yes ja seurue jatkaa matkaansa kadun yli.

Ravintola tosiaan on miehen lupauksen veroinen. Miekkakalassa on makuja, joita Ansku ei edes tunnista, mutta ne sulautuvat täydellisesti yhteen. Mies, Leonardo, haluaa välttämättä tarjota pullollisen viiniä. Hän kyselee Suomesta, onko siellä kylmä, onko saunassa kuuma, onko siellä kallista. Missä on Rovaniemi ja joulupukki? Henna kertoo innoissaan kuin puhuisi Suomesta ensimmäistä kertaa. Välillä mies esittää Anskullekin kysymyksiä ja hymyilee korostetun lämpöisesti.

Jälkimmäisen viinipullon ehtoopuolella Henna kysyy, onko mies sukua Leonardo da Vincille, kun heillä on sama nimi. Ja nauraa itse äänekkäästi omalle vitsilleen. Mies yskäisee hieman vaivautuneena ja kääntyy Anskuun päin:

”So Anna, are you married? Or you live alone?”

No niin tässä mennään, Ansku ajattelee. Häntä ei huvittaisi edes vastata kysymykseen, mutta jokin miehen hymyssä viestii viattomuutta. Yksinhän Ansku nykyään asuu. Sen sanominen ääneen saa asian tuntumaan kolealta.

Henna on kertomaisillaan seuraavan vitsinsä, kun tönäisee viinilasinsa kumoon.

”Anteeksi, eiku sori shori”, hän nopeasti yrittää pyyhkiä pöytäliinaa. Ansku näyttää samalla tarjoilijalle, että on aika tuoda lasku. Leonardo haluaa saattaa heidät takaisin hotelille. Matkalla Hennan askel hieman horjahtelee.

” On kyl muuten hyvä fiilis”, hän itse ihastelee.

Ansku pitää häntä toisesta käsivarresta ja Leonardo kevyesti toisesta.

”Toi ei sitten tuu yöksi”, Ansku sanoo ja pysäyttää seurueen varmistuakseen sanomansa perille menosta.

”Joo joo, ei tuu. Onhan mulla nyt se Joel”.

Leonardo pysähtyy kadulle kohtaan, mistä kuljetaan naisten hotellin sisäpihalle. Kuin puoliksi unessa Henna jatkaa matkaansa suoraan sisälle hotelliin, muistamatta edes hyvästellä miestä. Ansku jää hänen kanssaan seisomaan kadulle. Hiljaisuus. Molemmat katsovat keskittyneesti ei-minnekään.

Hiljaisuus on jo kääntyä kiusantuneeksi, kunnes mies kysyy:

”So Anna, would you like to take a walk on the beach?”

Anna kääntää katseensa Leonardoon. Miehet, he, jotka lupaavat kaikkea, vaikka tilillä ei ole katetta. Ansku ei halua enää kertaakaan kuulla olevansa kaunis vain tullakseen oikeammalle tuulelle. Suurin piirtein näin hän vastaa myös miehelle. Leonardo katsoo Anskua silmiin. Ilmeessä piirtyy herkistyminen, kuin hän olisi aidosti loukkaantunut.

”Signora, I am gay. I am just so lonely”.

Yksinäisyys. Kaikkea. Paljon, liikaa. Ei mitään. Anskun ajatukset sekoavat. Kuin aivot olisivat menneet yllättäen oikosulkuun ja täytyy odottaa uudelleen käynnistystä. Ei mies olekaan mikään gigolo, vaan ihminen. Ehkä jokin on edelleen hyvää, ilman, että sillä on hintaa. Kaikki ne hymyillen esitetyt kysymykset, jaetut viinit, saattaminen hotelille. Kaikki ilman takaa-ajatuksia, ihminen ihmiselle.

Ansku purskahtaa itkuun. Hän itkee kuin se olisi pitkään ollut kiellettyä ja tarttuu miehen kaulaan. Kyyneleet kostuttavat hänen paitaansa, mutta hetkessä on kaikki maailman kiireettömyys. Ansku tarttuu miestä kädestä ja he kävelevät rannalle. Aallot lyövät hiljakseen hiekkaa vasten heidän nilkkojaan, kun Ansku kertoo miehelle kaiken.

Tänään heillä on jotain.

Mitä kaikkea kannamme sisällämme?

Kollega valitteli minulle kerran, että hänen puhelimessaan ei toimi bluetooth. Oli jo koittanut kaikki keinot saada kuulokkeet ja puhelin paritettua, mutta ei ollut onnistunut. Itselläni oli samanlaiset kuulokkeet ja iPhone, joten sanoin, että annahan minun koittaa. Hän antoi minulle puhelimensa ja käännähti takaisin läppärilleen. Pari klikkausta ja paritus toimi, kuten olin ajatellutkin. Kollegan oli siis täytynyt tehdä jotain väärin.

”Noin vaan, nyt toimii”, sanoin

Hän otti luurit ja puhelimensa todetakseen saman itsekin. Samalla hän klikkaili jo jotain puhelimestaan.

”Annas vielä sun luuri tänne, niin näytän, miten se tehdään”, jatkoin. Ajatuksenani oli, että ehkä hän joskus joutuu yhdistellä muitakin laitteita, niin parempi opettaa kalastamaan kuin antaa pelkkä kala.

”Ei tarvi. Mä klikkasin sen jo pois”.

”Eiku kuuntele nyt, mä näytän, miten….”

Lopetin lauseeni kesken, kun huomasin kollegan ilmeen värähtävän tavalla, jota harvemmin kohtaa työkontekstissa. Kertasin hiljaa itsekseni, että mitäs minä oikein sanoinkaan. En muistanut sanoneeni mitään loukkaavaa, mutta hänen ilmeestään oli selvästi luettavissa, että juuri näin oli käynyt. Olin ymmälläni.

Onneksi meidän kahden välinen luottamussuhde on hyvä. Juttelimme asiasta ja hän kertoi, kuinka hänen nuoruudessaan hänen äitinsä joi usein viikollakin valkoviiniä. Ja kun äiti joi valkoviiniä, äiti tiuski. Se, että olin sanonut tietyllä tavalla eiku kuuntele, oli tuonut hänelle mieleen tiuskivan äidin. Työkonteksti, jonka pitäisi olla psykologisesti turvallinen, vielä korosti takauman voimakkuutta.

”Ei tämä siis sun vika ole ollenkaan, anteeksi, tämä menee ohi..”, hän vakuutteli.

Vaikka tajusin tilanteen tietynlaisen sattumanvaraisuuden, jäi tämä hyvin voimakkaasti mieleeni.

Mitä kaikkea meistä jokainen kantaakaan sisällään?

Enhän minä mitenkään olisi voinut osata varoa tuota. Eihän kollegani olisi mitenkään osannut etukäteen kertoa. Jokaisella on arpensa, eikä niitä kaikkia voi, eikä tarvitse, osata maailmalle selittää. Jokaisella meillä on pisteemme, joihin osuessa asiat voimistuvat logiikan ulkopuolelle. Se kuuluu elämään.

Kun toinen ihminen joskus reagoi tavalla, jota itse en pysty heti järjellä ymmärtämään, kannattaa antaa tilanteelle aikaa avautua rauhassa. Jokaisessa ihmisessä on monta kerrosta ja olisi hulluutta kuvitella, että minä näen ne kaikki. Tunne ei kysy lupaa tullessaan ja eikä pyytele anteeksi mennessään. Kun tätä ei tarvitse hävetä, on helpompi jatkaa eteenpäin. Käsitelty tunne lisää luottamusta, tukahdutettu syö sitä. Ihmissuhteet ovat aina yhteistyötä.

Sama pätee myös toisin päin. Joskus joku toinen saattaa toimia tavalla, joka osuu minua juuri herkkään pisteeseen. Saattaa tuntua pahalta, mutta toinen ei välttämättä tarkoittanut sitä ollenkaan. Annanko minä silloin minkälaisen mahdollisuuden tilanteelle tasoittua?

On oikein tuntea, on viisasta rakentaa. Me kasvamme ja kuihdumme toistemme kautta. Ymmärrys antaa tilaa sille, jota järki ei ymmärrä.

Silloin on ihmisen parempi olla.

Maaksi olen jälleen tuleva

Tulee päivä, jona kuolen. Olenko onnellinen vai onneton, jos näen sen päivän aamun tietämättä, että pian sammutetaan valot? Vastaaminen on veikkaamista, aiheen äärellä rajallisuuteni saa oikean perspektiivin. Kuolemasta on kuitenkin kirjoitettu tuhansia ja tuhansia säkeitä ja virkkeitä. Olemmeko tulleet niistä yhtään viisaammiksi?

Viimeisen 50 000 vuoden aikana maapallo on nähnyt yli 100 miljardia ihmisen kuolemaa. Se on paljon. Minun kuolemani tulee olemaan äärettömän hento värähdys missään aikakirjassa. Siinä ei ole mitään ainutlaatuista. Kuolema on sama kaikille. Se on nimenomaan elämä, joka on ainutlaatuista.

Olisin pettynyt, jos minun muistoni äärellä minusta puhuttaisiin hyvää. Puhukaa hyvää, kun olemme elossa. Vain silloin minulla on mahdollisuus iloita siitä. Antaa ilon kasvaa ja jakaa sen korko sinulle takaisin. Kaikki ne kauniit tarinat, joita kerrotaan pois menneen äärellä, ovat myöhässä. Joka ikinen niistä. Olisimme voineet kertoa ne eilen, mutta säästimme huomiseen.

En ole koskaan vielä kuollut, mutta olen ollut pitkään ihminen. Kun lopulta kuolen, en ole ihmisiltä mitään vailla.

Nolla. Tyhjyys.

Kun elän, olen vailla paljon. Kosketuksia, katseita – naurua, jolla on yhteinen rytmi. Siihen asti, kunnes aurinko sammuu, on aina joku elossa. Ja niin kauan kuin jokin on elossa, on se jokin vailla. Sinä voit olla vastaus. Vain yhdessä olemme sitä, mitä meidän on tarkoituskin olla. Jos kuolemani toisi tauon tähän tarinaan, olisi se väärin. Kuin syöttäisi puiselle hevoselle parasta sokeria.

Tänään ukkonen pullistelee muskeleitaan. Salamat ja jyrähdykset ovat lähellä toisiaan, pisarat lihavia. Ihmiset pysyvät sisällä – mitä nyt voisi tehdä, kun on tämmöinen sää? Muista me elomme elossa. Ole jo tänään se, joka olisit pois menneen äärellä – kertomassa siitä kaikesta hyvästä, mitä hän on tehnyt. Kaipauksesta vielä kerran vierelle. Siinä on voimaa, kauneutta ja viisautta.

Jokainen kerta, kun saan jonkun tuntemaan itsensä iloiseksi, siitä, mitä hän jo on, olen askeleen valmiimpi kuolemaan.

Ja kun kuolen ovat suuni ja korvani suljetut. Älä puhu minulle enää silloin.

Rakastanko sinua ikuisesti?

Miehen hiukset ovat lyhyet. Kauempaa häntä luulisi kaljuksi. Parta on huoliteltu huolimattomaksi, sopivan rosoinen. Miehen leveät hartiat saavat hänet näyttämään pidemmältä kuin hän todellisuudessa on. Anskun silmät ovat levänneet jo tovin kohteessaan, kunnes huomaavat tuijottavansa. Mies kääntää päänsä, puhuu hymyllään. Siinä he kohtaavat, kaksi vapautta.

Ansku kävelee miehen luokse ja ojentaa kätensä: ”Moi, mä oon Anna”. Ensi kosketus – alku, jonka ei tarvitse tarkoittaa mitään.

Aikaa hidastaakseen Ansku juo mojitonsa pillillä. Kuin elokuvan alkukohtauksessa, jossa vääjäämättömyys on vielä verhoissa. He keskustelevat kepeästi, katse sanoja tärkeämpänä. Mojito ehtii loppua. Mies tarjoaa uuden, Ansku seuraavat.

”Mennäänkö?”, mies kysyy ennen hitaita.

”Ai tanssimaan?”

”Niin. Tai jos mennään ihan jonnekin muualle?”

Päätös on omani Ansku tietää. Vapaus valita, rakentaa huomiseni kuten haluan. Jos jään, jään. Jos lähden, lähden. Ei ole oikeaa tai väärää, on vain vapaus.

”Lähdetään”, Ansku vastaa ja, kuin sinetöidäkseen päätöksensä, siemaisee viimeisen lasinsa kerralla tyhjäksi.

Ansku komentaa pennun pois kerjäämästä. Kultaisennoutajan nimi on Gila. Se tarkoittaa ikuista iloa. Samaa Ansku lupasi Miehelle, jolla on rosoinen parta. Kesäisessä sateessa Särkänniemen vuoristoradassa hän huusi: ”Minä rakastan sinua ikuisesti!” ja Mies piti häntä kädestä.

Siitä on aikaa jo viisi vuotta. Nyt heidän kotiavaimensa sopivat samaan oveen ja heillä on Gila.

Näin he ovat valinneet.

Henna ehdottaa, että laitettaisiin tänään hiukset sekaisin ja lähdetään katsomaan Gun’s n Rosesia. Hennan mies on sairastunut ja Ansku saisi lipun. Slash:kin on taas mukana, sillä on se sama hattu. Kyllähän Ansku muistaa. Dont you cry tonight soi ja sata unelmaa valtasi kehon. Silloin edes taivas ei ollut rajana. Tänään on toisin, aamu tulee aikaisemmin ja kahvin täytyy olla vahvempaa.

”Ei sitä tällä ikää enää jaksa. Ja Gila täytyy viedä ulos heti aamusta.”

”Täytyykö sinun tehdä se?”

”No ei silleen. Mutta ehkä parempi jäädä. Mies ei oikein tykkää, jos lähden”.

Ensimmäistä kertaa Ansku sanoo sen ääneen. Sen, mikä salaa on painanut hänen mieltään. Mies, jolla on rosoinen parta, haluaa perheen ja farmariauton. Ansku kyllä edelleen unohtuu tuijottamaan hänen hymyään, mutta sen hinta on tänään suurempi kuin Särkänniemen vuoristoradassa.

Se, mikä alkoi kuin sattumalta, on tänään tarina, jossa on roolit. Lukuja luvun perään, juoni etenee. Yhdessä luvussa sanotaan tahdon ja toisessa annetaan lapselle nimi. Ollaan väsyneitä, mutta sehän kuuluu asiaan. Se, miten elokuvissa kuvataan rakkaus, olisi vain luksusta. Helppo elämä ja yhteistä omaisuutta. Se korvaa vapauden, josta kaikki kerran alkoi.

Illalla kotonaan Ansku kaataa punaista viiniä lasiinsa ja tanssii. Welcome to the jungle baby, we got funny games. Hiukset ovat vapaina. Mielen nurkasta nousee muisto, miten silloin kello ei ollut koskaan liikaa. Ansku kaataa toisen lasillisen viiniä, hieman isomman kuin äsken. Ja tanssii lisää, hieman isommin kuin äsken.

Sitten tulee sen biisin aika. Ansku tietää, että Axl puhuu hänelle: ”You gotta make it your own way, but you’ll be alright now sugar. You’ll feel better tomorrow…”

Axl lupaa ja Ansku tanssii.

Vapaus.

Vapaus.

Siitä kaikki lähti, kuka sen voisi ottaa pois?

Ovi käy. Mies, jolla on rosoinen parta huomaa Gilan pissanneen eteisen lattia.

”Mitä!? Etkö sä ole vieny koiraa ulos?”, hän kysyy

”En”, Ansku vastaa tanssien hitaita Alx:n kanssa.

”Vittu! Ootko sä kännissä?”

”Oon, mutta kaikki on selvempää kuin pitkään aikaa!”, Ansku vastaa ja kääntää musiikkia hieman lujemmalle.

Slash soittaa soolonsa ja Ansku huomaa, että osaa edelleen lentää.

Come the morning light.

Aamulla Ansku keittää kahvia enemmän kuin normaalisti. Kun pitää mukia kaksin käsin, se lämmittää olkapäihin asti. Mies, jolla on rosoinen parta tulee keittiöön, mutta ei puhu mitään. Ansku antaa hänen kaivaa rauhassa kuppinsa kaapista.

”Istu, jutellaan”.

Mies istuu, mutta katsoo ikkunasta.

”Mulla on töissä mahdollisuus lähteä Hollantiin töihin vuodeksi”, Ansku sanoo rennosti kuin asia olisi yleistä tietoa.

”Hollantiin?”

”Kyllä.”

”Vuodeksi?”

”Kyllä. Ja mä aion mennä sinne, enkä tarvi sua siihen…”

”Siis mitä vittua sä selität? Halutko sä erota nyt?”

”En mä niin sanonut.”

Mies, jolla on rosoinen parta näyttää siltä kuin häntä olisi juuri pyydetty tanssimaan alasti sukujuhlissa. Ansku siemaisee kahvia ja antaa hetkelle aikaa. Hän muistaa, mitä Axl lupasi – kulkea omaa tietä ja kaikki menee hyvin. Sen hän oli jo melkein unohtanut. Ei ole mitään käsikirjoitusta, ei mitään lukuja, joissa tapahtuu asioita. On vain vapaus.

”Mitä sä sitten haluat?”, Mies kysyy.

”Haluan mennä Hollantiin, ja menen sinne. Mä meinasin jo sanoa ei, mutta muutin mieleni. Enkä tarvi siihen sua, koska maailma on viidakko ja jokainen kulkee lopuksi yksin.”

Ansku on pienen hetken hiljaa, mutta jatkaa ennen Mies ehtii sanoa mitään:

”Mutta olis upeeta, jos tulisit mukaan. Mun kanssa. Hollantiin.”

Mies, jolla on rosoinen parta on edelleen kuin lapsi, jonka jalat eivät uidessa yletä pohjaan. Ansku ei kiirehdi.

”Mitä mä siellä tekisin? Ja meidänhän piti lasta…?”

”En mä tiedä, mitä sä siellä tekisit. Ja lasta ei tule ainakaan vuoteen, koska minä olen Amsterdamissa. Firma muuten maksaa kämpän.”

”Maksaa vai? Amsterdamissa olis kyllä Ajax. Vois mennä kattoon pelejä”, mies sanoo ja naurahtaa kuivasti

Mies, jolla on rosoinen parta tajuaa sen kirkkaammin kuin aikoihin. Jos jään, jään. Jos lähden, lähden. Ei ole oikeaa tai väärää, on vain vapaus. Hän haluaa perheen, elämän, jossa on hyvä arki. Mutta enemmän kuin sen hän haluaa hyvän elämän. Nainen, joka tuli kättelemään minua vuosia sitten, kuuluu siihen. Hänen kanssaan on hyvä. Meidän ei ole pakko, mutta me voimme. Vapauteen on rakkaus kylvetty, vapaudessa sen kukka saa värinsä.

”Mennäänkö?”, Mies kysyy.

”Lähdetään!!!!”, Ansku huudahtaa ja, kuin sinetöidäkseen päätöksen, siemaisee kahvimukinsa tyhjäksi.